♥♥KESÄKERTTUJEN SYNNYTYS KERTOMUKSET♥♥
[size=3]tässä pino joitten LA:t kesäkuussa ja jotka ovat pienet käärönsä nyt " lunastaneet" ;)
♥Kesä hehkuu, kukkii maa,
taivaskin sen todistaa:
siinä on hän, siinä nyt,
ihan äsken syntynyt! ♥
Kommentit (34)
Pitää välillä " tallettaa" , ettei katoa pituuden vuoksi uudelleen bittiavaruuteen... :)
Keskiviikkoaamuna yritin saada hermostukseltani jotain syötyä. verenpaineet oli hermostuksesta hurjat ja olo muutenkin kumma. Lähdettiin saliin vähän ennen kymmentä. Soitin miehen tulemaan töistä sinne.
Kätilönä oli vanhahko nainen ja ehdin jo pelätä edellisen surkeuden toistuvan. Kätilö ihmetteli, miksi kolmannen synnytyksen kohdalla on maininta, että yhteistyö kätilön kanssa ei toiminut.
Kerroin koko touhun ja hermostus ja vanhat kurjuudet purkautuivat itkuksi. Aluksi kätilö vain puolusteli entistä kollegaansa, mutta löysi sitten jonkin paperin sanojeni tueksi. Hänen asenteensa minua kohtaan muuttui täysin.
Synnytystä ruettiin käynnistelemään hitaasti tipalla. Mieskin ehti sitten siihen touhuun mukaan. Huoneessa kävi esittäytymässä lääkäriopiskelija Jari ja aivan ihana italialainen kätilö-vaihto-opiskelija (nimi hukassa). Supistukset tuli rauhallisesti, vähän turhankin verkkaan ja epäsäännöllisesti johtuen pienistä annoksista.
jotenkin olin hurjan tyytyväinen, kun iltapäivällä kahden aikoihin vuoroon tuli reipas ja nuori Eeva-kätilö. Meillä synkkasi heti ja tiesin, että tästä jää hyvät muistot! Nauroimme ja juttelimme kätilön kanssa ja huvittavaa näin jälkeenpäin: pystyin juttelemaan kätilöopiskelijan kanssa ihan sujuvasti englanniksi. Mistä ne sanat siinä tilanteessa tulivat, kun suomenkielikin tuntui olevan hukassa viimeiset viikot? :))
Kolmen aikoihin lääkäri halusi puhkaista kalvot ja lisätä annostusta synnytyksen jouduttamiseksi. Siitä alkaen supistuksia tuli yhä säännöllisemmin ja kipeämmin. en kuitenkaan tuntenut tarvitsevani kipulääkettä. Viiden aikoihin olo alkoi ola todella kipeä ja pyysin saada kohdunkaulapuudutteen, kun kipu oli muualla edelleen siedettävä.
Lääkäri ei mainannut ehtiä huoneeseen millään kätilön hoputteluista huolimatta. Istuin pallon päällä ja roikuin miehen sylissä. Läpi koko synnytyksen miehen rauhallisuus ja varmuus, lujat ja lempeät kädet ja hiljaiset lohduttelut olivat jälleen parasta kipulääkettä.
Vähän ennen kuutta kätilö pyysi miestäni auttamaan minut pöydälle, jotta voisi tutkia kohdunsuun tilanteen. " Täysin auki, mutta odotetaan hetki, että saadaan lääkäri tänne" oli kätilön kommentti. Puudutetta en ehtinyt saada, mutta en sitä toisaalta olisi enää halunnut. Tiesinhän, että tilanne olisi kohta ohi.
Huoneeseen tulivat opiskelijat (olin antanut etukäteen luvan) ja gynegologi ja lastenlääkäri toksemian aiheuttamien riskien takia.
Kuuden jälkeen sain luvan ponnistaa. Samassa lastenlääkäri totesi vauvan sydänäänien alkavan hävitä. " Ponnista, keskity, nopeasti" komenetelivat lääkärit ja kätilöt. Säikähdin ja ensimmäinen ponnistus meni ' huti' . " Keskity, katso minuun, nyt reippaasti ja nopeasti!" komensi lääkäri. Ja minä yritin, niin pitkään kuin jaksoin ja niin lujaa kuin jaksoin. Vasuvan pää ilmaantui näkyviin juuri sen verran, että hänet saatiin vedettyä ulos jo ennen seuraavaa supistusta ja ponnistusta.
Minä tuijotin omasta hiljaisesta sumustani pöydällä makaavaa hengittämätöntä, sinistä nyyttiä kauhun vallassa rukoillen: " hengitä, pikkuinen, nyt hengitä..." hoin tuskan vallassa.
Pelottavan pitkien hetkien jälkeen pikkuinen nyyhkäisi lähes äänettömästi, mutta se riitti: vauva eli ja hengitti!
Huone räjähti täyteen ääntä ja toimintaa. Lastenlääkäri tarkisti vauvan ja sain kuulla ehkä elämäni ihanimmat sanat: " Terve pikkuinen poika! Onnea!"
Nyytti nostettiin paitani alle ja huone ympäritläni kutistui tuohon surkean pieneen ja hennosti vikisevään ja värähtelevään nyyttiin ja mieheni käsiin ympärillämme. Lähiviikkojen hätä ja pelko vaihtuivat helpotukseen ja onneen: Kaikki oli vihdoinkin hyvin!
Hellimme mieheni kanssa pikkuista, kunnes mieheni nosti hänet pestäväksi ja mitattavaksi. Vaikka raskausviikot olivat vielä keskosen viikkoja, niin paino, yli 2,5kg toi prinssimme ' pelkkien' ennenaikaisten puolelle.
Sain lisää supistelevaa lääkettä, mutta kohtu ei lähtenyt supistelemaan tarpeeksi. Kätilö veti ja puristeli istukan ulos. Lähes samalla sain pestyn ja kapaloidun nyytin kainalooni ja kaikki jälkeisten aiheuttama kipu katosi suloisen vauvelin tuoksuun: Meidän pieni poikamme!
Puolituntia synnytyksestä nousin suihkuun, söin ja syöttelin vauvaa. Nousin mennäkseni vessaan, kun alleni ja vaatteilleni levisi verilammikko. Menin takaisin suihkuun ja mies soitti kätilön takaisin huoneeseen. Suihkun jälkeenkin veri valui virtanaan. Vuoteella maatessani kätilö totesi, ettei kohtu olekaan alkanut supistumaan. Sain lääkkeitä. Ja veri valui. Ei supistuksia. Lisää lääkkeitä. ei supistuksia. Lisää verta.
Kätilö päätti laittaa lääkkeet tipan kautta. Käteni olivat muuttuneet jääkylmiksi, joten suonia ei löytynyt ennenkuin pitkän hakemisen jälkeen.
Vauva vietiin pois tilanteesta lasteosastolle tarkistettavaksi ja syömään.
Kätilö, opiskelija ja mieheni hieroivat ja puristelivat kohtua vuorotellen supistusten lisäämiseksi. Vähitellen lääkkeet tehosivat supistuksia tuli yhä enemmän ja kipeämpinä. Nukahdin kivusta huolimatta. Yhdeksän aikoihin todettiin tilanteen rauhoittuneen ja alettiin valmistella siirtoa osastolle. Mieheni lähti kotiin päästämään pitkän päivätyön tehnyttä pappaa levähtämään.
Osastolla kymmenen jälkeen näin nyyttini vailukselta kerran ja sain jopa pidellä hetkisen kainalossani sängyllä.
Olisin halunnut vauvan viereeni yöksi, mutta onneksi kätilö tiesi mitä teki: nukuin yön kuin tukki ja sängystä nouseminen huimauksen vuoksi oli yhtä tuskaa. en olisi pystynyt huolehtimaan vauvasta itse. Yöllä kävi kuume korkeana. Palelin ja voin pahoin, mutta aamnulla tilanne raukesi hikoiluun.
Suihkun ja aamupalan jälkeen vauva tuotiin vihdoin syliini ja syömään. Hurmaantuneena katselin pikkuista nyyttiäni. Silittelin poskea ja nuuhkin vauvan makeaa tuoksua. Kaikki oli vihdoin todella hyvin! Hiljainen onni ja rauha hiipi hetkeen.
auoin kapalot ja katselin nyyttiäni: Pieni, hento poika. Taivaansiniset silmät. Tumma kiharainen tukka. Iskän korkea otsa, äidin tasaisesti kaartuvat kulmakarvat. Iskän nenä ja suu, mutta äidin kapea, terävä leuka.
Kortista katselin: pisteet 8, 10, 10. Meille täydet sata! :))))))))))))))))))
Osastolla olimme tarkemmassa seurannassa ja loppuviikon keräsimme vauvan kanssa meidät toksemian peikosta vapauttavia koetuloksia kilpaa. Sunnuntaiaamuna sekä gynegologi (jälleen ihana T.A.) ja lastenlääkäri olivat yksimielisiä: Saisimme lähteä kotiseurantaan äitienpäivän viettoon! :))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))
Nyt olemme nautiskelleet vauvan kanssa sylittelystä. Kotihommia teen minkä jaksan ja nukumme suurimman osan päivästä. Ulos saamme alkaa totuttelemaan vauvaa, kunhan kolme kiloa on saavutettu. Ristiäisiä ja vauvavieriluita voi varovasti suunnitella 3,5kgn rajan jälkeen. Hiljaiseloa siis, mutta niin IHANAA! :))))))))))))))))
Niin Onnellisina
Miona ja pikkuinen Prinssi Hurmaava ;)
P.S. Äiti ei todellakaan näytä hurmaavalta kuukauden sisälläolon ja sairaalareissujen jäljiltä: Vitivalkoinen naama, mustat silmänympärykset, hapsottava tukka ja vielä roikkuva vatsanahka... Ah, niin naisellista! ;)))))))))))
Ihanan liikuttavasti kirjoitit tuntosi, luin tippa linssissä ja oman hyvin samankokoisena rv:lla 35.3 syntyneen esikoisen maailmaan tuloa muistellen.
Näin se siis meni:
Keskiviikkona 28.6 aloin tuntea omituista kipua alavatsassa suunnilleen 10-11 aikaan aamupäivällä. Kun niitä vaan toistui ja toistui, päättelin, että nyt se olisi sitten lähellä! Soitin siinä miehelle töihin, että varautuu sen päivän aikana lähtemään synnyttämään.
Valmistin myös siskoani, joka oli tulossa synnytykseen isän tukihenkilöksi. Iltapäivällä neljän aikaan supistukset senkun kovenivat ja aloin jo heittää ärräpäätä suustani!!! Illan mittaan katsottiin kelloa, supistuksia, KOVIA tuli 15-3 minuutin välein. Illalla kahdeksan aikaan päätin kokeilla tuttavani vinkkiä ja otin tujakan konjakki-snapsin! Sen jälkeen mentiin saunaan, jos vaikka saataisiin supistuksiin vauhtia ja minä saisin rentouduttua. Kyllä se sitten helpottikin. Saunan jälkeen ei supistuksia tullut noin tuntiin juuri ollenkaan, joten olin jo aivan varma ettei pikkuinen synny sittenkään vielä.
No, kymmenen aikaan illalla kun päästiin kotiin ja ajattelin käydä nukkumaa, niin siitäkös se sitten alkoikin! Kauaa en kerennyt levätä, kun täytyi jo nousta ylös juoksemaan asuntoa ympäri tuskissani ja siten miten kivuilta kykenin!
Tosrain puolella hieman yli yksi yöllä herätin siskoni, että pikkuhiljaa ois lähdettävä, kun enää en pysty olemaan huutamatta. Mieheni ei siinä vaiheessa enää pysynyt housuissaan ;) Klo 02.00 oltiin synnärillä. Käyrille kun pääsin, niin olinkin jo 4-5cm auki! Kätilö siinä ihmetteli kun vedet ei vielä ollut menneet. Klo 03.00 siirryttiin synnytyssaliin ja 04.15 puhkaistiin kalvot. Sitten supistukset senkun kovenivat vaan. Vauvan sydänäänet hävisivät pariin otteeseen ja siinä sitten paniikissa pyörittiin ympäri sänkyä! Klo 06.30 olin noin 6cm auki ja sain epiduraalin (Vihdoinkin) ja se vaikutti huimat 3 tuntia!! Kun kätilö joskus yhdeksän (?) jälkeen tuli tarkistamaan tilannetta, niin ei siinä enää toista annosta epiä saatu vaan alettiin ponnistamaan! Ponnistaminen oli aivan kamalaa! Tyttö olisi kyllä mahtunut syntymään tuosta vaan, jos olisin jaksanut ponnistaa kunnolla, mutta siinä vaiheessa voimani olivat jo niin vähäiset ja supistukset eivät kestäneet minuuttiakaan....... Kätilö leikkasi siis välilihan ja humpsis; pikkuinen oli syntynyt!!!! Ponnistusvaihetta kesti 56 minuuttia ja siltä se kyllä tuntuikin. Kivut loppuivat heti vauvan synnyttyä ja isi pääsi pesemään häntä!
Vihdoin ja viimein olimme saaneet kauan odotetun lapsemme syleilyymme!
Prinsessamme: 29.6.06 klo 11:41, 3710g 50cm pipo 34,5cm.
Synnytys: Kesto 12:45 tuntia, Ponnistus 56 minuuttia, Jälkeiset 4 minuuttia.
Kolme vrk synnytyssairaalassa ja pääsimme kotiin!
Tyttö on NIIIIIN ihana!!
6.7 klo 8 menimme normaalisti yliaikaisuus seurantaa jonka piti olla viimeinen koska viikkoja oli jo 42+0. Siinä sydän käyrää ottaessa sitten vauvan sydän äänet laskivat yks kas erittäin nopeasti. Hyvin nopeasti pääsin sitten leikkaus saliin ja kymmentä yli yhdeksän on pojan 3670g ja 50cm syntymä ajaksi merkitty.
Dramaattisesta käänteestä huolimatta kaikki meni hyvin ja vaavikin voi hienosti. joskin vatsan iso arpi hieman harmittaa, mutta se on pieni hinta terveen vauvan rinnalla.
tipu84 ja Daniel 6vrk
Meidän pieni tyttökäärömme syntyi päivän yli laskettua aikaa 23.6.06 klo 19:56. Kokoa 3680g ja pituus 52,5cm.
Menin synnärille jo 21.6 lapsiveden tihkuttelun takia, Torstai päivä käynnisteltiin kapseleilla, koska omia suppareita ei oikein tullut. Olin jo ihan väsyksissä ja hermona kun mitään ei tapahtunut. Perjantai-aamuna pyysin saada tipan, jolla varmasti synnytys saataisiin käyntiin. Yhdeksän jälkeen sitten lähdettin aamulla saliin ja pikkuhiljaa supistukset alkoivat olla säännöllisiä. Kipuun sain petidiiniä ja epiduraalin,auttoivat tosi hyvin. Synnytys kesti vajaa 9h, mutta lopulta ihana tyttövauvamme solahti maailmaan juhannusaattoa juhlistamaan. Kokemus oli yhtä sykähdyttävä kuin esikoisenkin syntymä. Toivottavasti saan vielä joskus kokea sen uudelleen...Tyssi on nyt siis jo 3 viikoa vanha ja meillä on mennyt tosi hyvin! Esikoinen hoitaa kovasti pikkusiskoa. Kirjoitan vasta nyt,koska koneeni hajosi ja sain vasta sen kuntoon. Harmitti kamalasti, kun en ole pääsyt seuraamaan mitä muille kesäkertuille kuuluu! Mutta nyt onkin sitten kovasti luettavaa täällä...kunhan millon vaan ehtii..hihii! Hyvää vauvantuoksuista kesää kaikille kerttusille ja onnea uusista vauvoista!!!
Mallu + Pikku-Iita 3vko
Kuten kesäkerttujen odotuspuolella taisin kirjoittaakin, oli meille luvassa synnytyksen käynnistys, mikäli synnytys ei ennen la:a käynnistyisi itsestään (aiemman kohtukuoleman takia). Loppuraskauden seurannathan meillä oli äitipolilla, jossa minua hoitava lääkäri teki sitten 38+ käynnillä päätöksen, että seuraavalla viikolla käynnistetään.
Mentiin osastolle ke 21.6. ja laitettiin ensimmäinen cytotec (hoitava lääkärini laittoi pitäen tilannetta ihan hyvänä käynnistykseen). Aiheutti tosi tosi lieviä supistuksia, ei kivuliaita. Iltapäivällä toinen cyto (eri lääkäri ja totesi tilanteen olevan ihan epäkypsä, ja oli jo melkein kotiin passittamassa), ja sen jälkeen parempia suppareita. Jäin yöksi osastolle puhuttuani jälleen eri lääkärin kanssa, kun kuitenkin jo supisteli. Mies passitettiin kotiin. Nukuin äärimmäisen huonosti supistusten takia, vaikkei ne kovin kivuliaita olleet. Ktg-käyrää otettiin säännöllisen epäsäännöllisesti, lähinnä oman mielenrauhani takia.
Seuraavana aamuna kolmas cyto, ja todettiin että tilanne on edennyt hyvin! :) Lääkäri päätti heti siltä seisomalta, että viimeistään klo18 meidät viedään synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun.
Säännölliset supistukset, joista synnytyksen lasketaan alkaneen, alkoivatkin sitten sen päivän aikana puoli kolmen tienoilla. Niin kivuliaita ei supparit olleet ennen kalvojen puhkaisua että mitään lievitystä olisin tarvinnut. Kalvot päästiin sitten puhkaisemaan puoli seitsemän aikoihin illalla, jonka jälkeen alkoikin tehdä paljon kipeämpää. Höngin ilokaasua tuskiini. Siinä sitten vain odoteltiin, että supistukset tekisivät tehtävänsä ja kohdunsuu aukeaisi. Saliin mentäessä se oli jo hyvin auki (en tosin muista paljonko) ja kanava hävinnyt. Pää oli kuitenkin vielä korkealla, mutta ktg-pinni onneksi saatiin toisella yrittämällä paikalleen.
Epiduraali tultiin laittamaan jotakuinkin klo23. Sen yhteydessä laitetun oksitosiinin ansiosta alkoikin tapahtua vauhdilla! Kohdunsuu aukeni alle puolessa tunnissa viidestä sentistä yhdeksään ja siinä samassa kymppiin. Joten epiduraalin vaikutus oli tehokas, mutta omalta kannaltani vähän " hyödytön" , sillä tilanteen eteneminen toi sen kamalan paineen tunteen takapuoleen. Eli en saanut sellaista seesteistä rauhoittumishetkeä, kuten edellisessä synnytyksessä.
Juhannusmurumme sitten syntyi juhannusaattona, 23.6.2006 klo 00:18. Elävän lapsen saaminen syliin tuntui (ja tuntuu edelleen) elämän suurimmalta ihmeeltä! Edellinen lapsemmehan syntyi kuolleena rv42+0, jonka takia tässä synnytyksessä sain kahdesti antibioottia suoneen estämään streptokokkia, mm. tarttumasta vauvaan. Bakteeriviljely otettiin tälläkin kertaa jossain vaiheessa käynnistystä, mutta sen tuloksista ei kukaan mitään puhunut, joten lieni negaa, eikä streptokokilla tällä kertaa muutenkaan ollut mitään roolia missään vaiheessa. Esikoisemmehan ehkä kuoli streptokokin aiheuttamaan sepsikseen (en viitsinyt odotuspuolella tästä sen enempää kirjoittaa, jotten olisi herättänyt pelkoja muissa odottajissa), joten siitä syystä sain tällä kertaa tiiviimmän seurannan (ja parin keskenmenon takia).
Pitkä odotuksemme siis vihdoin palkittiin! Pojalla mittaa 53cm, painoa 3775, ja pipo 35cm. Maailman suloisin lapsi, ja toistaiseksi rauhallinen. :) Ja niin kovasti siskonsa (sekä isänsä) näköinen.
Ja synnytykseen/käynnistykseen olen äärimmäisen tyytyväinen. Eteni hitaasti (vauhdikasta loppua lukuunottamatta), mutta juuri sopivan pehmeästi minulle.
Menin lauantaina 20.5. sovittiin käyräkontrolliin Tayssiin puoli kymmenen aikaan. Vauvan liikkeitä en ollut tuntenut oikeastaan koko edellisenä iltana, joten synnytysvastaanottoon olisin mennyt muutenkin. Ottivat käyrän ja verenpaineen ja sitten odottelin oikein urakalla lääkäriä. Lääkäriin pääsin joskus iltapiävällä, ehkä kahden tienoilla, kun siellä kiirettä riitti. Teki sisätutkimuksen jossa edistystä torstaiseen minimaalisesti. Päätti ottaa sisään, liekö sillä merkitystä, kun olin jo kätilölle sanonut, että pelottaa mennä kotiin. Ja käyrässäkin kai jotain häikkää, kun mainitsi saneluunsa jotain monotonisesta. Euroviisut jä jääkiekot tuli siis katsottua sairaalan sängyssä. Sunnuntai meni odotellessa ja jännittäessä, että alkavatko ne suunnitellusti käynnistelemään maanantaina. Sunnuntaina kaikki kätilöt antoivat ymmärtää, että ei ole varmaa ollenkaan- ja sama vielä ma-aamuna. Arvatkaa ottiko hermoon. Vauva kyllä liikkui sairaalassa ollessa hyvin... Ja tietysti käyrätkin olivat ihan ok. Halusi pitää äitiä jännityksessä.
Maanantaina 22.5. lääkäri tutki kierrollaan ja samassa oltiin kuin lauantaina ja päätti alkaa kypsyttelyn. Huokaisin helpotuksesta. Kaveri oli tullut lapsenvahdiksi jo lauantaina, kun silloin ei oltu varmoja, josko jotain jo tapahtuisi silloin, tai että josko sunnuntaina käynnistäisivät. Vauva saisi siis tulla kun siltä tuntui. Ensimmäisen murin sain 10:30 ja lievää juilimista, mutta ei sen kummempaa. Mies, esikoinen ja lapsenvahti kävivät visiitillä. Toisen murun sain 14:50 ja ei tuntunut yhtään mitään, vaikka rappujumppaa harrastin ja muutenkin ' urheilin' . Kätilö iltavuorossa pohti antaako viimeisen, ja 19:00 nappasin sitten viimeisen. Edelleenkään ei siis tuntunut yhtään mitään. Iltaa vietin siinä mielentilassa, että seuraavana aamuna jatketaan puolikkailla tableteilla. Iltaa vietin päivähuoneessa kaksosia odottavan äidin kanssa ja Takaa-ajattua katsellessa. Leffasta lienee puoli tuntia jäljellä kun könysin takaisin huoneeseen.
Elokuva loppui siinä 23:40 ja samoihin aikoihin kuului mahasta ' naps' . Ajattelin että nyt menee lapsivedet. Ei tapahtunut mitään, joten ajattelin käydä nukkumaan. Kymmentä vaille kaksitoista tuli ensimmäinen kipeä supistus. Katsoin kellosta ajan, jos nyt vahingossa alkaisivat tulla säännöllisesti, mitä en uskonut. Viisi minuuttia ja toinen. Tasalta oli tullut jo kolme. Ajattelin edelleen että loppuvat, joten en hälyttele kätilöä käträn ottoon ennen puoli yhtä. Kätilö tuli kuitenkin tuomaan huoneeseen kolmatta joskus 20 yli puolen yön, jolloin mainitsin että käyrälle voisi olla käyttöä, johon kätilö tuumasi että siltä näytti minun naamanikin. Käyrälle piirtyi mitättömiä supistuksia, mutta kuitenkin säännöllisesti. Menin suihkuun varmaankin joskus varttia vaille yksi. Kätilö oli jo kysynyt kivunlievitystoiveita, joihin että pitidiini ei viimeksi tehonnut, joten kokeilen suihkua nyt alkuun. Ammeestakin oli jo puhetta kun muisteli että sen oli papereihin toiveeksi maininnut ja että petidiinin kanssa pitää odottaa tunti tai jotain sen annon jälkeen ennenkuin sinne pääsee. Sanoin siinä hitaasti suihkua kohti könytessä, että en ole mikään luomusynnyttäjä, että kaikki otetaan mitä annetaan.
Suihkussa olo ei ainakaan parantunut, vaikka vettä lorotin kuinka kuumalla. Ja sitten nolotti kun olin unohtanut hakea pyyhkeen. Voitte arvata millaisessa kivussa sitä oli kun sen unohdin. Suihkusta tulin joskus kymmentä yli yksi. Soitin miehelle että tekee kipeää, pääsisikö tulemaan (lapsenvahdille oli tullut kotikriisi täysin yllättäen ja joutunut lähtemään). Sanoi ettei pääse, viitsi naapureita häiritä, eikä osannut päättää kummalta olisi kysynyt. Siinä supistuksien tahtiin puhistessa sitten päädyttiin siihen, että yksin joudun vauvan synnyttämään. Kivut alkoivat tuntua melko ilkeiltä ja sain itseni juuri ja juuri huoneeseen. Kätilö saapui paikalle kiitettävän nopeasti kun soitin kelloa. Petidiinin sain 1:30. Kysyi peräruiskeesta. Sanoin ettei ole mitään sitä vastaan, mutta epäilen etten ehdi vessaan, joten se jäi antamatta. Ajattelin että kohta helpottaa, vaikka arvelin ettei sitää ole mitään hyötyä, kun ei ollut esikoisenkaan kanssa. Alkoi nukuttamaan, ehkä se toimiikin!! No ei. Teki ihan yhtä kiepää, ellei enemmänkin. Melkein seinää raavin ja sitten alkoi tuntumaan että pitää mennä vessaan. Josko kroppa päätti tyhjentää itsensä ilman apua. Pääsin juuri ja juuri vessaan. Sain toimitettua pienemmän asian ja käsien pesun jälkeen menin kivusta melekin kaksinkerroin. Pääsin huoneeseen ja alkoi tuntua että jokin ei ole nyt kohdallaan, kello oli ehkä 2:10. Ponnistutti melko paljon. Kätilö huoneeseen tultuaan luonnollisesti sanoi ensitöikseen ettei saa ponnistaa. Mutisi sisätutkimuksen aikana toiselle kätilölle että melkein kokonaan auki. Sitten alkoi tapahtua vauhdilla. Sängyn piuhat melkein revittiin irti kunhan olivat ensin laskeneet päädyn alas. Jäi sellainen mielikuva etteivät nopeammin olisi saaneet minua saliin elleivät olisi juosseet. Hissiaulassa en mahtanut kropalleni mitään ja ponnistin. Pääsin sitten saliin ja kun sängyt olivat vierekkäin menivät lapsivedet 2:20. Pääsin salin sängylle kyljelleni ja kätilö tutki ja totesi paikkojen olevan täysin auki. Siinä ponnistelin tyytyväisenä niitä pieniä helpottavia ponnistuksia kyljelläni ja kätilö tutki aina välillä tilannetta. Sitten piti kääntyä selälleen ja alkaa ponnistamaan oikeasti. Kolmen minuutin ponnistuksen jälkeen 23.5. (rv 38+4) 2:33 syntyi 9 pisteen tyttö, 2995 grammaa, 49 senttiä ja pipo 35senttiä. Napanuora oli kerran kaulan ympärillä, mutta se saatiin löysäämällä pois. 2:45 jälkeiset tulivat ja synntyksen kokonaiskestoksi ensi supistuksesta jälkeisiin saatiin komeat 2 tuntia 55 minuuttia.
Synnytys meni siis sanoisinpa täysin luomusti, tai ainakaan lievitystä kipuihin en saanut petidiinistä. Joskos seuraavalla kerralla uskoisin ettei se tehoa. Sain viisi tikkiä, joista pari sellaista joita ei välttämättä olisi tarvinnut, mutta kätilö sanoi nopeuttavan parantumista. Mies ei olisi synnytykseen ehtinyt, vaikka olisi heit lähtenyt tulemaan ja laveri vielä siellä. Ja tiukkaa olisi tehnyt jos olisi ensimmäisestä supistuksesta lähtenyt tulemaan. Ainoa asia mikä tietysti minua hieman masentaa on se, ettei ole ketään kenen kanssa muistella synnytystä. Miehelle olen yrittänyt kertoa synnytyksestä niin paljon kuin pystyin, että voi edes jotenkin tuntea että oli paikalla. Ja orvolta tuntui istua salissa pari tuntia yksin vauvan kanssa kun väsytti ja ei ollut ketään kenen kanssa jutella.
Ennakkotiedoista huolimatta vauva ei insuliinihoitoisestä raskausdiabeteksestä huolimatta joutunut lastenosastolle vaan sain Kirpun heti kanssani osastolle, jossa muuten sain oman yhden hengen huoneen Tayssin remontoidulta synnyttäiden osastolta! Vauvan ja minun sokeriarvot olivat kontrolleissa hyvät ja vauvan biliruubiarvotkin ok.
Mutta minkäänlaisia traumoja ei synnytyksestä jäänyt. Seuraavalla kierroksella joskus muutaman vuoden päästä sairaalaan kyllä lhdetään melko nopeasti. Vaikka olisi vähän hitaampikin synnytys, olisin mielelläni salissa kauemmin kuin 13 minuuttia ennen vauvan syntymää.
Eli nyt pukkaa meidän pikkuisen synnytyskertomusta ;)
Niin kuin kirjoitin maanantain pinossa, alkoi minulla supistukset kovenemaan klo 3.30. Tulivat 3-8 minuutin välein. Jaksoin olla kotona 7 asti ja sitten soitin kättärille. Lupasivat lähteä pikkuhiljaa tulemaan.
Meillä meni vielä aikaa, kun odoteltiin, että sisko tulee lapsenvahdiksi.
Kättärillä oltiin klo 8.25. Kätilö ei ollut uskoa, kun teki sisätutkimuksen, olin 4-5 cm auki, en kuulemma vaikuttanut kipeältä :) Oli meinannut itsekseen, et varmaan lähettää mut vielä kotiin. Noh, mentiinkin suoraan synnytyssaliin. Siellä istuskelin keinutuolissa vielä yli tunnin, ennen kuin 10.20 sitten jo tarvitsin ilokaasua ja samalla pyysin epiduraalin.Sen sain heti 10.30 ja vaikutus alkoi samantien. Onneksi pyysin puudutuksen, koska olin jo 7 cm auki.
10.45 sitten puhkaistiin kalvot ja supistukset tuntuivat voimakkaana painon tunteena, mutta kipua en tuntenut. Sain levätä ja keskusteltiin rauhassa miehen kanssa. Painontunne voimistui ja alkoi tuntua todella kipeältä, klo 12 olinkin jo sitten täysin auki ja sain luvan ruveta ponnistamaan, kun olen siihen valmis.
" Lepäsin" yhden supistuksen ajan ja seuraavalle ponnistin kaksi kertaa, jolloin pää tuli esiin. Toisen supistuksen aikana klo 12.22, syntyi maailmaan kaikki jo hurmannut pikkuprinsessa =)
Synnytys oli kaunis ja rauhallinen, koko ajan oli sellainen tunne, että hallitsen tilanteen. Naurettiin ja vitsailtiin pahimmillakin hetkillä miehen kanssa. Todella hyvät muistot jäi.
Todella onnellinen Rosa,ylpeä isoveli Eeli ja pikkuinen tytöntyllerö
25.5.06 klo.15.46. Painoa 3170g pituutta 48cm ja päänympärys 33cm.
[color=deeppink]Eli synnytystä enteileviä merkkejä mulla oli: Verenpaine nousi aika mukavasti 2 viikkoa ennen synnytystä. Supisteli sillee eri tavalla paripäivää. Ja sitten tuli sellaisia suppareita,missä oli punnaamisen tarvetta mukana. Nämä kaikki oireet olen nyt vasta synnytyksen jälkeen todennut oleen niitä. Ja tais sillä tiistaisella sisätutkimuksellakin olla vaikutusta asiaan kun sen jälkeen meni vain yks päivä ja oltiin synnärillä.
Eli silloin synnystä edeltäneenä päivänä mä olin mun kaverin luona ja sielä huomasin,että supistaa vähäsen. No ne meni aika nopeesti aina ohi ja lähdin sieltä sitten vielä kauppaankin. Kannoinn oikeen painavan ruokakassinkin yläkertaan eikä tuntunut yhtään pahalle.
Yöllä mulla ei oikeestaan (muistaakseni) ollut mitään erityisempiä kipuja. Aamulla sitten kuuden maissa mulla oli tunnetusti kova pissi hätä ja mä istahdin sängynlaidalle. Tuntui,että aivan kun lakana kastuisi alapuolella. No mä sitten siitä nousin ylös ja lattialle lorahti oikeen kunnolla lapsivettä. Siinä sitten sanoin miehelle että vedet tais mennä. Siinä hetki ihmeteltiin,että mitäs nyt tehdään. No ihan ekana mies juoksi hakeen veskistä paperia,että saatiin lattialta pyyhittyä vettä pois,että nähtiin minkä väristä vesi oli. No vaaleanpunaistahan se oli. No siinä sitten laitoin äkkiä siteen ja pikkareihin ja soitin synnärille. Käskivät tulla pikku hiljaa sinne päin.
Sielä sitten ne ottivat mun sisään ja teki sisätutkimuksen. Siinä tuli sitten loput lapsivedet ja supparit alkoivat. Olivat sellaisia ihan pieniä,joten kävelin itse synnytyssaliin ihan niin kuin että mitään ei olisi edes ollut. Istuskeltiin siinä synnytyssalissa ja luettiin lehtiä. Kätilö kävi parikertaa kysymässä,että tarvinko kivun lievitystä. En mä siinä vaiheessa mitään vielä tarvinnut. No sitten kun olin 4cm auki alkoi ihan sietämättömät kivut ja meinasi taju lähteä. Mies siinä sitten soitti kelloa ja kätilö tuli sisään. Ne olivat sitten yhdessä päättäneet,että epiduraali tilataan heti. (itsellä ei ole muistikuvaa)Kuulemma kesti puoli tuntia,enne kuin se tuli anestesialääkärin kanssa. No ne sitten saivat laittaa sitä 2xannoksen kun muuten ei näyttänyt tehoavan. Sen jälkeen kivut olivat ihan siedettäviä taas aina siihen kun olin 9cm auki. Sen jälkeen ei enää voinut antaa lisää epiduralia koska muuten en olisi tuntenut ponnistuksia.
Minuutissa sain sitten luvan alkaa ponnistaan jos ponnistuttaa. No kyllä ponnistuttikin.Mä ponnistin ja ponnistin ja itkin kun mitään ei tapahtunut ja sattui ihan älyttömästi! Vauva kuulemma tuli 1mm kerralaan alas joka ponnistuksella. Kun pää oli mennyt häpyluun yli niin helpotti hetkeksi. Sen jälkeen alkoi ponnitukset tulee niin nopeasti,että en kerennyt hengittää välillä. Kun vauvan hiukset olivat näkösällä,mulla ei ollut enää voimaa ponnistaa vaikka kuinka olisin halunnut. Välilihaa yritettiin hautoa lämpimillä pyyhkeillä kun kivut olivat sen verta kovat,että vääntelihin kuulemma ihan vallattomasti. Lääkäri oli kuulemma käynyt pari kertaa katsomassa mua synnytyksen aikana. Ja tässä vaiheessa se oli sitä mieltä,että mä en jaksa enää ja tuli auttamaan. Ponnistettu oli siinä vaiheessa jo vähän yli 1 tunti. No ne tekivät sitten välilihan leikkauksen ja auttoivat tytön maailmaan imukupilla. Tämä kesti 3 minuuttia. Vauvalla oli kaulanympäri napanuora ja sitä ne joutui iroittelemaan hetken. Pikkaisen oli sinisyyttä,mutta onneksi ei hapenpuutetta ollut missään vaiheessa.
Siinä sitten mä sain vauvan syliin ja hän alkoi heti hamuamaan rintaa. Ja imi sellaisen tunnin verran. Sitten isä sai kyvettää vauvan kun olin suihkussa. Itse kävelin sitten synnytyssalista synnyttäneiden osastolle. Sielä isän kanssa ihmeteltiin meidän pikkuista.
Ensimmäinen yö kotona meni ihan ok. Vaikka vauvalla olikin masu kipeä ja se oli itkuinen. Nyt hän tyytyväisenä hymyilee tossa vieressä ja nukkuu.
Lilli81/nyyttivauveli 6-vuorokautta
Keskiviikko iltana seitsemän aikaan tunsin muutaman kipeän supistuksen mutta en ajatellut sen merkkaavan mitään. Ulkoiltiin esikoistytön ja miehen kanssa.
Sisälle kun tultiin joskus kahdeksan aikaan tunsin taas muutaman supparin. Mies alkoi olla jo varma että tänään tulee lähtö. Itse en sitä edelleenkään uskonut.
Soitin kuitenkin varmuuden vuoksi mummilaan että saattaa olla että tänään tulee lähtö sairaalaan ja varautuu siihen että mies tuo tytsyn hoitoon.
Niin siinä sitten kävikin että mies jo ennen yhdeksää lähti viemään tyttöä mummille ja pappalle.
Puoli kymmeneltä alkoi säännölliset supistukset 5-10 minuutin välein ja nyt aloin jo itsekin todella uskomaan että lähtö tulee. Mahakin tyhjeni muutaman kerran joten viimeistään se kertoi että nyt on tosi kyseessä.
Laittelin vielä pyykkejä, istuskelin keinutuolissa ja mies hieroi suppareitten aikana selkää. Se tuntui jonkun verran auttavan.
Puoli yhdentoista aikoihin aloin jo olemaan sen verran kipeä että lähdettiin sairaalaan. Ajattelin että varmaan liian ajoissa ollaan kun en tuntenut itseäni niin kipeäksi kun esikoisen syntyessä lähdettiin sairaalaan.
22:45 oltiin synnärillä ja kätilö otti käyrää jonkun aikaa. Muutamia supistuksia tuli ja vauva oli selvästi hermostunut kun liikkui niin paljon. Sitten tarkistettiin kohdunduun tilanne ja olin jo 7cm auki! Sitä en olisi itse uskonut ja sanoinkin sen johon kätilö tuumasi et olisko parempi jos sanon sitte että 2cm :D!
Sen jälkeen pääsin suihkuun ja suoraan synnytyssaliin. Pyysin saada kohdunkaulapuudutuksen joka viime kerrallakin annettiin ja tuntui myös auttavan. Sen lääkäri tuli antamaan,nipisti hiukan ja sitten puhkaistiin kalvot. Lapsivettä tulikin hiljalleen koko synntyksen ajan. Ilokaasusta ei tällä lkertaa ollut ollenkaan apua. Ei tuntunut sitten miltään!
Kätilö antoi meidän olla kahdestaan salissa ja sitten vaan odoteltiin jotain tapahtuvaksi.
23:45 sanoin miehelle että tää tulee kohta ulos ja hän hälytti kätilön paikalle. Kätilö koitti ja sanoi että on reunaa vielä vähän jäljellä, koitin ponnistaa mutta käski sitten odotella muutaman supistuksen ajan. Niihin sitten hengittelin ilokaasua mutta missään ei siis tuntunut ja alkoi tulla todella kipeä olo.
Jotenkin siinä kärvistelin ja aloin tuntemaan painon tunnetta alapäässä. Reunaa oli edelleen hiukan jäljellä mutta kätilö antoi luvan ponnistaa ja se sattui ihan hirveästi. Tunsin kuitenkin että vauva tuli alaspäin ja ponnistelin omaan tahtiin. Mies oli ihana koko ajan, sanoi että hienosti menee kulta ja kuuntelin hänen sanojaan koko ajan jotka auttoikin kipuun ja paaras kipulääke hän siellä olikin.
Kätilö sanoi jo hiuksien näkyvän ja ponnistin vielä jolloin sanoin että sattuu ihan kauheesti. Sitten tuli pää näkyviin ja piti pidätellä että kätilö sai imettyä lapsivettä vauvalta kun lapsivesi oli ollut vihreää eli vauva oli kakannut siihen. Pikkuinen yritti jo tässä vaiheessa huutaa. Lopulta sain luvan auttaa loputkin lapsesta maailmaan ja ensimmäisenä näin isot kivekset =) Mies sanoi että poika tuli ja totesin hänelle että olinkin tiennyt että se on poika! Kyselin onko kaikki ok ja kätilö tarkisti vauvan, kaikki näytti olevan kunnossa.
Sain ihanan pienen pojan vatsan päälle ja rintaa imemään. Saimme tutustua uuteen tulokkaaseen ihan rauhassa.
Sitten hänet punnittiin ja mitattiin. 3490g ja 50cm, pipo 35cm! Ihana pikku herra!
Mies sai vauvan syliin ja sitten saatiinkin kahvit ja leivät.
Koko synnytys kesti 2h30min. Ponnistusvaihe 3min. Suihkun jälkeen pääsimme osastolle ja mies lähti kotiin huilaamaan. Itsekin ajattelin huilata mutta eipä siitä mitään tullut. Kysyin heti aamulla hoitajalta olisiko mahdollista päästä kotiin jo perjantaina ja hän oli papereihini merkannut että olisin kovasti lähdössä. Perjantaina sitten oli kotiinlähtötarkastus ja asiat kunnossa joten pääsimme kotiin. Olikin ihan hirveä ikävä koko ajan esikoista ja miestä. Ja kotona tuntee olonsa jotenkin niin paljon rennommaksi.
Synnytyksestä jäi ihan positiivinen ja hyvä mieli että kyllä sinne vielä uudelleenkin voisi mennä. Tosin meillä taitaa nyt olla lapsiluku täynnä.
QUEEN JA PIKKUHERRA 2,5vrk
Amina76:
Olen pahoillaan puolestasi, luin tämän miehellekin ja sanoin, että synnytän tulevana Joulukuuna kotona. Ei tarvi kokea ainakaan tuommoista.. no ehkä ei sittenkään.
Ota yhteyttä potilasasiamieheen. Tuollainen on todella törkeää ja joutavat kyllä vastuuseen. Hyvä yritys kiertää sanktioita tulla sitten noin selittelemään.. Jospa osaisivat seuraavan kerran käyttäytyä potilasta kohtaan kuten ammatissaan kuluu.
t. Sairaanhoitajaopiskelija
Väärän otsikon alle.. piti mennä toukokuisiin!
Meille siis syntyi poika 1.6.2006 klo 12.03. Laskettu aika oli 9.6., joten noin viikkoa aiemmin tuli pieni maailmaan. Pituutta oli 52 cm ja painoa 3380 g ja hatun koko 36.
Ekat supparit alkoi keskiviikkoiltana n. klo 9. Aika pian muuttuivat suht säännöllisiksi eli tulivat n. 6 - 10 minsan välein, mutta eivät olleet kovin kivuliaita. Siinä sitten ihmettelin ja odottelin selkeämpää merkkiä. Yöllä klo 1 olin aika varma, että kyllä se vauva kohta syntyy ja pakkailin kassin valmiiksi ja varustauduin muutenkin lähtemään. Supisteli aika napakasti neljänkin minuutin välein. No, kuinkas ollakaan, sitten ne supparit alkoi hellitää ja menin nukkumaan. Sainkin torkuttua kolmisen tuntia.
Aamulla noustiin klo 7 kun mies teki lähtöä töihin. Suppareita tuli taas tasaisesti, mutta ei kipeästi ja väliäkin saattoi olla taas 15 minsaa. Päätettiin, että mies lähtee töihin normaaliin tapaan ja esikoinen jää kotiin eli häntä ei viedä hoitoon. Puoli yhdeksään mennessä supparit oli sellaisia, että lähdin viemään esikoisen perhepäivähoitoon ja päätin lähteä itse TYKSiin näytille. Sitä ennen kävin vielä äkkiä kaupassa, tyhjensin pyykkikooneen ja järjestelin paikkoja kotona. Sitten tilasin taksin ja soitin miehelle.
Klo 9.30 olin sairaalassa ja kätilö mittasi kohdun suun olevan 5 cm auki. Ei siis ihme, että supparit tuntui jo aika kipeästi. Pyysin, että saan kivunlievitystä heti tilaisuuden tullen. TYKSissä oli ruuhkaa, joten odotella sain ja 11:n maissa (en ole ihan varma) sain kohdunkaulan puudutuksen, joka vielä juuri ja juuri ehditiin antaa, olin jo 8 - 9 cm auki. Puudutus auttoi ja tuli hyvä olo, ei sattunut enää juurikaan. Juteltiin mukavia kätilön ja miehen kanssa. Ponnistamisen tarvetta siinä sitten odoteltiin, ja lopulta vähän ennen klo 12 puhkaistiin kalvot. Ponnistusvaihe ei kestänyt kai kuin vartin verran - onneksi! Sitten klo 12.03 syntyi terve poika :) Itsellenikään ei tullut mitään vaurioita eli ei tarvinnut tikata lainkaan.
Nopsaan siis meni, ehdin olla synnärillä 2,5 tuntia. Miestä ja kätilöä vähän huvitti, kun kerroin vielä käyneeni kaupassakin maitoa ja leipää ostamassa, kun supisteli jo 5 minsan välein kipeästi. Mutta itse olin tyytyvväinen, niin se aika meni paljon nopeammin kuin sairaalassa odotellessa! Onneksi kuitenkin osasin heti sisään mennessäni pyytää kivunlievitystä, muuten sitä ei olisi ehditty antaa, se auttoi kyllä kovasti.
Tsemppiä kaikille omaa synntystä odottaville ja onnea matkaan! Kyllä se on ihan tehtävissä oleva juttu, reippaalla ja avoimella mielellä vaan menoksi =)
1.6.2006, klo.15.03, pituus 52 cm, paino 3710 g ja pipo 37 cm
Keskiviikko iltana oltiin anoppilassa, eikä ollut mitään merkkejä tulevasta. Kun sieltä kotiudittiin niin sanoin miehelle, että laittaa kameran latautumaan, kun yöllä lähdetään synnyttämään...
Yön oikeestaa valvoin ja odotin vaan, koska supistukset alkaa. Jotenkin olin siis varma, että tänä yönä lähtään. Väsytti hullunlailla ja silmät ikään kuin nukkui, mutta mieli oli virkeä.
Kolmelta odotus sitten palkittiin ja eka supistus tuli, heikkona kylläkin, mutta kuitekin niin, että siitä tiesi sen nyt olevan oikeanlainen. Neljään mennessä olin saanut ruhtinaalliset 4 supistusta ja kun miehelle tuli kaverilta silloin viesti -Joko? (kyselit joka päivä onko synnytys alkanut) niin sanoin miehelle, että vastaa siihen, että tänään. Mieskin tietty pomppas pystyyn, että ihan tosi, vaan kehotin vielä nukkumaan, kun ei mitään paniikkia ole. Aikamme -ehkä puol tuntii -pyörittiin, ja todettiin ettei tässä enää nukkua pysty.
Sanoin sitten miehelle, että mennään omalla autolla Kajaaniin, vaikka kaikki onkin pelotellut, että tulee kauhea kiire ja lapsi syntyy matkalle, niin minusta ajatus ambulanssin tilaamisesta tuntui hölmöltä. Päätettiin sitten lähteä omalla autolla ja niin, että mennään samantein, ettei ainakaan tule kiire. 20 vaille 5 mies soitti isälleen, että tulee lapsen vahdiksi.
Appiukko tulikin sitten 10 yli 5 ja me siitä sitten lähdettiin Kajaania kohti ajelemaan ja naureskeltiin matkalla, kun oli niin hassua kun ei ollutkaan kiire.
Synnärillä oltiin joskus ennen puol seittemää ja sielläkin sanoin kätilölle, että tultiin nyt varmuuden vuoksi, kun meitä on niin peloteltu, että lapsi syntyy matkalle. Mentiin kuitenkin suoraan synnytyssaliin ja vaihdettiin sairaalavaatteet päälle ja vasta sitten kurkattiin mikä on alhaalla tilanne. Auki n. 5 cm ja kätilö pyöräytti kalvot irti ja sanoi, että kyllä tämä tänään syntyy.
Seitsemältä vaihtui vuoro ja mietittiin siinä sitten strategiaa, että miten edetään, mitä kivunlievitystä mahd. käytetään jne. Aluksi kuitenkin oltiin käyrällä n. tunti -suppareita n.7 min välein. Söin sen jälkeen aamupalan ja menin ammeeseen, jossa kellin reilun tunnin.
Amme oli ihan ok, tosin hassun mallinen, niin, että kun minulla supparit tuntuu enemmälti selässä niin en oikein saanut selkää siellä mitenkään tuettua, että olis ollut tosi hyvä olo. No sitten taas, käyrälle ja syötiin. Ruuan jälkeen katsottiin kohdunsuun tilanne ja auki 6 cm, siis vaan sentti lisää auki !
Ilmeisesti tämä ropeloiminen sitten vaikutti niin, että sen jälkeen supistukset tiheni, piteni ja koveni. Siitä lähtien ne tulivat n. 3 min välein ja alkoi olla jo aika tuskainen olo tällä mammalla. Kätilö vielä ehdotti ammetta ja sinne sitten könysin, vaikkei oikein mieli tehnyt. Mies ja kätilö hieroi selkää supistusten aikan, mutta ei siitä oikein ollut apua. Yhden jälkeen tulin pois ja sanoin miehelle, että hommaa kätilön paikalle, nyt haluan jo puudutteen.
20 yli yks oli kohdun suu auki 8 cm ja puol kahden jälkeen sain intratekaali puudutuksen joka oli aivan mahtava. Siinä sitten vaan käyrältä katsottiin koska supistaa, kun ne enää tuntuneet missään. Puudutuksen jälkeen puhkaistiin myös kalvot. Joskus puol kolmen aikaan sanoin sitten, että nyt taas supparit tuntuu, muttei kyllä ponnistuta. Katsottiin tilanne ja siellähän se pää oli jo tulossa, vaan odoteltiin sitä ponnistamisen tarvetta. Siinä vaiheessa oli vuorokin vaihtumassa, vaan meidän kanssa ollut kätilö halusi hoitaa synnytyksen loppuun ja seuraava vuorolainen sitten jatkoi siitä.
Kun ei varsinaista ponnistamisen tarvetta tuntunut tulevan niin, kätilö sitten " auttoi" tätä tunnetta painamalla välilihaa ja niin sitten 5 min ponnistamisen jälkeen oli poika ulkona, ja äidillä tietty kyyneleet valui aivan valtoimenaan. Siinä sitten poika mahan päällä 10 min myöhemmin tuli jälkeiset ja isä pääsi kylvettämään pojan.
Kätilö vielä tiiraili alapään, eikä löytänyt sieltä minkäänlaista paikkailtavaa, ainoastaan joku paikka oli vähän lisää venynyt .
Illalla sitten käveltiin osastolle, kun mies oli käynyt kotoa hakemassa tytöt ja tullut takaisin. Isot siskot oli heti myytyjä niin kuin vanhemmatkin. Kuopus 4v tosin kysyi äidin nähtyään ja mahaani taputtuaan, että onko sieltä tulossa heti perään toinen. Siinä sitten pokkaa pidellen oli tuotettava toiselle pettymys.
Kotiin päästiin sitten jo lauantaina, kun oma olo oli loistava ja poitsulla kaikki hyvin.
-Magpie & pikku-ukko-
Ylihän se meni tämäkin raskaus, vaikka olin itse ajatellut, että ¿varmasti¿ tulee ennen laskettua aikaa¿ Olihan kohdunsuukin auki jo 3-4 cm pari viikkoa ennen la:ta, ja vatsa oli tosi alhaalla varmaan viimeisen kuukauden ja vauvan pää kiinnittynyt hyvin.
Rv 40+1 illalla alkoivat ensimmäisen kerran tänä raskausaikana kipeät supistukset. Ne erosivat vatsaa kovettavista ¿harjoitussupistuksista" selvästi¿tuntuivat kipeinä, mutta ei vielä sietämättöminä. Meille oli tulossa minun perhettä elokuvailtaa viettämään, joten siinä puuhastellessa en oikein kerennyt edes supistuksiin keskittyä. Painelin vain supistuksen aikana peukalon ja etusormen välissä olevaa akupistettä kipua lievittääkseni. Auttoi se vähän, katselin elokuvan muiden mukana. Supistusten väliä en laskenut, kun ei niiiin tiheään tullut. Vieraiden lähdettyä kuulostelin, että tihenevätkö. Puolelta öin menin kuumaan suihkuun. Sen jälkeen oli ihanan raukea olo, ja supistuksetkin loppuivat siihen!
Seuraava päivä alkoi ihan tavallisesti. Istuin masentuneena sängyn laidalla¿kuinka kauan tässä pitää odottaa epämukavan ison mahan kanssa¿
Illalla lähdin esikoisen kanssa shoppailemaan, kun en jaksanut kotona istumista. Kaupassa alkoivat taas kipeät supistukset. Halusin kiertää kuitenkin edes vaateosaston läpi :) ja supistusten aikaan nojailin kärryyn. Lopulta piti jo vähän hengitelläkkin. Esikoinen, 2 vuotta, katseli vähän aikaa äitin puuskutusta pyyhehyllyn välissä (pitihän se vauvalle oma peppupyyhe ostaa) ja sanoi sitten: ¿Äiti, älä!¿ . Kotona supistusten väli tiheni pikkuhiljaa 10 minuutista jopa neljään minuuttiin. Ne olivat alkaneet yhdeksän maissa säännöllisinä. Supistusten aikana menin miehen eteen seisomaan ja hän painoi voimakkaasti olkapäillä olevia akupisteitä. Se auttoi kipuun. Mies meni nukkumaan keskiyöllä, että jaksaa valvoa jos tulee lähtö. No, otin supistuksia vastaan nojailemalla pöytään, ja välit selailin lehtiä, mutta jo yhden maissa menin häntä herättämään, kun välit olivat jo tosiaan neljää minuuttia.
Veimme esikoisen itkuhälyttimen siskolleni naapuriin ja lähdimme ajamaan sairaalaa kohti Lapin kauniissa, valoisassa kesäyössä. Viestit vielä vanhemmilleni, että tietävät aamulla mennä esikoista hoitamaan, hän kun nukkuu kuitenkin yön yli ihan hyvin omassa sängyssä. Ajomatka oli mukava, mutta supistusten aikana huomasi ajatella, että miksi tässä sairaalaa kohti menemme¿onneksi matka ei ollut pitkä ja tie ihan tyhjä muista autoista.
Sairaalaan saavuimme puoli kahden maissa. Kuulimme, että olemme ainoat synnyttäjät tänä yönä. Sairaalan vaatteet päälle. Pissatestistä tuli yllättäen kolme plussaa sokerille! Kuulemma iltapäivällä syömäni Fazerin levy näkyi siinä. Ohhoh! Kohdunsuu oli auki vasta 4-5 cm¿olin vähän pettynyt, kun olin ihan ajatellut sen levähtävän nopeasti auki kun supistukset alkavat. Siirryimme synnytyssaliin. Siinä piti alkaa ottamaan vauvan sydänääniä ennen kuin saisimme luvan siirtyä kylpyammeeseen. Kysyin, että enkö saisi olla pystyssä. ¿No en minä kyllä sellaiseen ala¿ oli kätilön kommentti, ja makuullaan sitten puuskuttelin supistuksia. Mieskään ei siinä asennossa voinut akupisteitä painella, mutta se auttoi, kun hän puristi kättäni oikein kovaa! Hengittelin keskittyneesti: nenän kautta sisään, suun kautta ulos, yksi. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos, kaksi. Nenän kautta sisään¿. Näin laskin hengityksiäni, kerkesin aina kymmenen kertaa hengittää yhden supistuksen aikana. Laskeminen helpotti kivun kestämistä, varsinkin kun seitsemännen kohdalla jo tiesi, että pian on ohi.
Ammeeseen taisin siirtyä kello kolmen maissa¿silloin oli kohdunsuu jo viisi senttiä auki. Olin saanut lihakseen pistettävän, kohdunsuuta rentouttavan lääkkeen. En hoksannut kysyä, että oliko se kohdunsuu jotenkin ¿tiukka¿ kun kätilö piikkiä ehdotti, mutta se sitten laitettiin. Amme oli tosiaankin ihan tavallinen kylpyamme. Vähän liian matala, jotta olisi voinut olla täysin veden alla istuma-asennossa. Siinä aikani pyörin ja hain sopivaa asentoa. Jossakin vaiheessa makoilin leuka ammeen reunalla, lämpimästä vedestä nauttien. Mies nuokkui penkillä. Supistusten välillä olo oli mukava ja rento, ulkoa avoimesta ikkunasta kuului lintujen aikainen laulu. Supistukset laskin hengitysten mukana pois. Vesi ei vienyt kipua, mutta siellä oli helppo olla rennossa asennossa. Loppuvaiheessa istuin niin, että mies ylsi painelemaan alaselässä olevia akupisteitä. Siitä oli ihan selvä hyöty, muutama supistus tuntui jopa ihan kivuttomalta, kun osui oikein hyvin oikeaan kohtaan.
Reilun tunnin päästä kätilö tuli pyytämään taas käyrälle. Supistuksia tuli jo kolmen minuutin välein. Lämpimästä vedestä noustessa minua alkoi palelemaan. Kuivasin hyvin ja paituli päälle. Supistukset tuntuivat jotenkin voimakkaammilta kuivalla maalla. Taas makuulle käyrää ottamaan¿.auts! Kohdunsuu oli jo 8 cm auki, mistä olin oikein tyytyväinen. Olin alkanut jo pelätä, että tästä tulee samanlainen maraton kuin esikoisen kanssa¿ Kätilö kysyi, että puhkaistaanko kalvot, mutta sanoin ¿Ei vielä¿. En halunnut, että supistukset tuntuvat yhtään kovemmin, ja jos tarvetta puhkaisuun ei olisi, niin minusta vedet saisivat vielä olla ¿puskurina¿. Kätilö oli papereista lukenut, että kielsin episiotomian tekemisen ellei hätätilanne sitä vaatisi. Niinpä hän toi kaksi lämmitettyä geelipussia, ja laittoi ne välilihaa lämmittämään sydänkäyrän oton ajaksi.
Nousin ylös käyränoton jälkeen ja otin supistuksia vastaan pöytään nojaten. Mies painoi alaselän akupisteitä. Taas seurasimme vauvan sydänääniä, ja taas piti maata kyljellään. Tällä kertaa yhden supistuksen aikana ehdin hengittää kaksitoista kertaa¿nenän kautta sisään, suun kautta ulos¿ olo oli tuskainen. Kätilön kehui hengitystekniikkaani. Taas katsoi kohdunsuun tilanteen ja olinkin jo kymmenen senttiä auki! Ihana uutinen! Kätilön mielestä kalvot pitäisi puhkaista nyt, koska vauvan sydänäänet olivat liian tasaiset. Hän halusi nähdä lapsiveden värin. Nostin takapuolen alusastian päälle: KYLMÄ! ¿Huoneenlämpöinen se on¿ tokaisi kätilö. Lapsivesi oli ihan hyvän väristä, ja sitä oli paljon. Nyt ei kun odottelemaan, että tulisi ponnistustarve.
Nousin pöydältä ylös ja kävin vessassa. Kätilö saatteli minut sinne, ja mies ei ollut ihan varma, saiko sinne tulla ¿avuksi¿, joten hän jäi synnytyssaliin kätilön kanssa. Silloin tuli ainoa kerta, kun suivaannuin: kipeä supistus, joka yksin piti ottaa vastaan, ja salissa mies nauroi kätilön kanssa jollekkin jutulle. Miten se kehtaa vitsailla, kun vaimo täällä kärsii supistusten kourissa!
Sitten alkoi avautumisvaiheen tuskaisin vaihe. Roikuin kävelytelineessä, ja kuulostelin ponnistuksen tarvetta. Ei mitään. Huone tuntui kylmältä, ja mies laittoi aamutakin harteilleni. Supparit sattuivat, vaikka mies paineli akupisteitä uskollisesti. Pelkäsin ponnistussupistusten alkamista, mutta toisaalta toivoin, että ne pian tulisivat ja päästäisin loppumetreille. Rukoilin mielessäni, että vauva tulisi muutamalla ponnistuksella. Olin jo niin väsynyt ja mielessä oli esikoisen 1h19 min kestänyt ponnistusvaihe. Jalat alkoivat väsymään. Kysyin kätilöltä, että onko täällä synnytysjakkaraa, jos siinä sitten koittaisin ponnistaa. Pystyasento olisi minusta ollut kiva. Mutta sairaalassa olikin sääntö, että jakkaraa ei saa käyttää. No, ei siinä sitten mitään. Katsoin kelloa. Oli mennyt jo kohta tunti siitä, kun kätilö totesi kohdunsuun olevan täysin auki, ja ei kyllä yhtään ponnistuttanut. Edelleen roikuin kävelytelineessä. Jälkeenpäin sain kuulla, että vauva oli ollut avotarjonnassa, mutta kun olin ollut tuon vajaan tunnin pystyasennossa, hän oli kääntynyt raivotarjontaan. Ihan hyvä, ettei kätilö huolestuttanut tuolla tiedolla siinä vaiheessa.
Kätilö ehdotti, että tulisin sängylle. Väsytti, ja tulinkin siihen puoli-istuvaan asentoon. Kätilö kiikutteli mulle sukkia. Tiesin heti, mitä hänen mielessään oli: jostakin on joku keksinyt, että kun nainen ponnistaa puoli-istuvassa ja repii voimaa sukista, niin se auttaa. Tokaisinkin heti, että en halua sukkia, koska jalat sitten luistavat sängyllä, ja toisekseen, ei se sukkien kiskominen auttanut esikoisenkaan synnytyksessä kyllä yhtään mitään. ¿Mutta tätä synnytystä hoidankin nyt minä!¿ oli kätilön kommentti, mutta eipä hän niitä sukkia sitten väkisinkään jalkaan laittanut kun en niitä halunnut. Supistukset tuntuivat paljon kipeämmiltä tässä puoli-istuvassa asennossa, ja mies ei voinut painaa akupisteitä. Toisaalta lämpimät geelipussit tuntuivat hyvälle. Pari kertaa kätilö kokeili kohdunsuuta sormillaan, yrittiköhän ärsyttää sitä toimimaan ja se sattui niin ettei ole koskaan sattunut! Ihan järkyttävää, luonnotonta kipua, ja kätilö ei lopettanut vaikka pyytelin kivuissani lopettamaan. Yhden kerran ponnistinkin, kun kätilö sanoi, mutta vauva ei liikkunut milliäkään. Yritin pari kertaa ehdotella asennon vaihtoa, vaikkapa polvilleen, mutta kätilö ei siihen alkanut ja en sitten itse viitsinyt alkaa kömpimään toiseen asentoon. Kuumekin mitattiin, se kuulemma voi nousta joskus synnytyksessä. Onneksi ei ollut kuumetta. Siinä aloin olla jo epätoivoinen, mietin, että tästäkö se nyt pitää sektioon mennä, että saa vauvan ulos. Hullun hommaa tämä synnyttäminen, enkö muka ensimmäisestä kerrasta ollut oppinut! Kätilö huomasi, että supistukset alkavat laantumaan ja laittoi supistuksia vauhdittavan tipan. Sitten hän aloitti tosi toimet. Käski minut kyljelleen, ja ottamaan ylemmän jalan polvitaipeesta kiinni. Siinä piti alkaa supistuksen tullessa ponnistamaan. Keuhkot täyteen ilmaa, leuka rintaan ja piiiiitkä ponnistus olivat ohjeena.
Aloitin ponnistamisen. Alussa ponnistin vain miten parhaiten pystyin, mutta jännästi ponnistuksen lopussa tunsin, miten ponnistus lähti oikeaan suuntaan. Seuraavassa ponnistuksessa yritin taas sinne ¿oikeaan¿ suuntaan. Mies tuki selän takaa. En tiedä monta supistusta ehdin ponnistella, mutta jotain kyllä tapahtui. Vauva lähti tulemaan ulos! Se auttoi tosi paljon, kun kuulin kätilön ja miehen innostuneet kommentit, että vauva on jo tulossa. Yhtäkkiä kätilö alkoi käskemään minua selinmakuulle. Sitä en olisi mitenkään halunnut, kyljellään oli hyvä ponnistaa ja ajatuskin asennon vaihtamisesta tässä vaiheessa oli ihan hullu, vauva oli jo synnytyskanavassa ja sattui todella paljon. Halusin vain äkkiä ponnistaa hänet ulos, mutta kätilö kielsi ponnistamisen jos ei ollut supistusta. Jostakin oli tulla tupsahtanut toinenkin kätilö ja yhdessä he sitten kampesivat minut selälleen, vastusteluistani huolimatta. Ei siinä vaiheessa enää oikein selvästi pystynyt ajattelemaan, ainut mikä oli mielessä oli, että vauva äkkiä ulos kun käy niin kipeää. Selällään sitten vielä yksi ponnistus¿olikohan jalatkin jo nostettu telineisiin (mikä minusta tuntui ihan kivikautiselta tempulta kun näin kätilön kantavan telineitä paikalle, ei kai kukaan enää synnytä selällään, jalat telineissä!!!), mikä yllätyksekseni tuntui hyvältä kun ei tarvinnut itse kannatella väsymyksestä täriseviä jalkoja missään asennossa¿ ja sitten olikin jo vauva ulkona! Ihmeellinen helpotuksen tunne. En nähnyt mitään siinä selälläni, jalat telineissä. Miehen ensi sanat olivat ¿It¿s a boy!¿ ja mietin, että miten hän niin yllättyneeltä kuulostaa, mehän tiesimme, että poika on tulossa! Vauva nostettiin rinnan päälle. ¿Pieni¿, en voinut olla sanomatta vauvalle, siinä hän nökötti rinnan päällä, vaalean värisenä. Kätilöt ihmettelivät kilpaa vauvan isoa kokoa. Kätilö imi pariinkin kertaan ilmateitä puhtaaksi. Yritin asetella pientä pyyhettä ja omaa paituliani vauvan suojaksi, minusta huoneessa oli kylmä. Ihmettelin täydellisiä sormia ja pitkiä kynsiä. Pienihän se on, vastasyntynyt, vaikka punnituksessa sitten painoksi saatiinkin tasan 4.5 kiloa. Pituutta oli 52 cm ja päänympärys 36cm. Ja terve poika oli, vaikka hapetusta pitikin seurata synnytyksen jälkeen, kun väri pysyi vaaleana jonkun aikaa. Sitten alkoivat kasvot punoittaa, ja muutaman tunnin päästä oli jo koko poika hyvänpunainen, niin kuin vastasyntyneen pitääkin. Ja geelipussit tuntuivat auttaneen: kätilö oli ihan yllättynyt siitä, ettei tullut repeämiä vaikka vauva oli noinkin iso. Pikku nirhaumiin laitettiin neljä tikkiä ja eipä tainnut puudutusta käyttää kun tuntui joka ikinen neulanpisto niin kipeänä. Vauvaa yritin imettää, mutta se oli semmoista lupsuttamista. Saimme aamupalat, poika oli syntynyt kuuden aikaan aamulla, 14 minuutin ponnistamisen jälkeen. Vessaan yritin mennä pari tuntia synnytyksestä, mutta päässä alkoi huippaamaan niin, etten voinut sinne asti kävellä. Sen lisäksi häpyluu oli ihan sairaan kipeä, en saanut jalkaa nostettua puolta senttiä ja sängystä ylös kömpiminen kesti todella kauan koko ensimmäisen päivän ja yön. Olin luullut, että nämä liitoskivut loppuvat synnytykseen, mutta se kipu kesti monta päivää synnytyksen jälkeen.
Nyt kun olo on kohentunut ja vauvakin niin ihmeellisen suloinen, niin unohtunut on synnytyskivut¿mutta kokemuksena sitä käy läpi varmasti vielä monta kertaa! Mietinkin kesken pahimpien kipujen, että seuraavalla kerralla voisin kokeilla kivuttomasti synnyttämistä (heh), mutta nyt on taas se mieli, että jos joskus vielä, niin miksei sitä ilman lääkkellisiä kivunlievityksiä, selvittiinhän sitä tälläkin kertaa! Ja noita akupisteiden paineluita voin kyllä suositella, mulle siitä oli apua ja mies oli tyytyväinen kun sai konkreettisesti auttaa ja olla osana synnytystä. Ja asennoista vielä; minusta se puoli-istuva asento on kyllä huonoakin huonompi, en saanut siinä asennossa ponnisteltua vauvaa yhtään eteenpäin (ja esikoisen aikana samaisessa asnnossa meni tosiaan se yli tunti¿), mutta tuo kylki-asento oli mainio keksintö kätilöltä, sanoinkin sen hänelle. Mutta tietääpähän sitten tulevaisuudessa, että todennäköisesti minulle ei niitä ponnistussupistuksia tule, joten tipan avulla vaan ponnistelemaan heti kun on paikat auki¿ heh, tässä jo seuraavasta kerrasta puhun, vaikka hädin tuskin on edellinen ohi... Mutta niin ovat ihania nuo tulokset!!!
Faith ja ihana tonttupoika 12 päivää vanha
[color=blue]ONNI 04.06.2006 klo 12:06 3015g 49cm[/color]
Heräsin sunnuntaiaamuna poikkeuksellisesti jo neljältä aamuyöstä, olo oli jotenkin outo. Siis normaalistikin koko raskausajan oli vessaheräilyjä yms. mutta tämä ei ollut samanlaista, sen jotenkin tunsin heti. En tosin villeimmissä unelmissakaan uskonut että se olisi nyt sitä itseään J
Teki mieli syödä jotain, mutta ei kuitenkaan ollut ruokahalua. Könysin siis pakastimelle jäätelöä hakemaan ja syvennyin kirjaan. (Dan Brown: Meteoriitti)
Viideltä tuli pissahätä ja siis vessaan menin, samassa tunsin ensimmäisen napakamman supistuksen ja samalla housuun lorahti jotain. Ajattelin että se on pissaa ja punastelin itsekseni. Loriseminen kuitenkin jatkui vessareissun jälkeen, joten aloin ajatella että ehkä sittenkin lapsivettä¿
Side pöksyyn ja teen keittoon, ei enää kirja kiinnostanut ja vaisto sanoi että jotain on erilailla kuin aiemmin.
Yritin laskeskella supistuksia, mutta kirjoitin silloin palstallekin, ettei oikein onnistunut kun ei ollut kunnollista kelloa. Useammin niitä tuli kuin kymmenen minuutin välein, mutta ei vielä viiden minuutin välein. (Joku sairaalan ohje mielessä tätä kirjoittaessa) Jossakin siinä välissä sitten lähdin herättelemän miestäni. Sanoin että nousee aamupalalle, voi olla että joudutaan käymään kättärillä.
Soitin KOS:lle ja sovittiin, että lähdetään näytille. Parempi katsoa kuin katua, minun mielipiteeni, ja myös kätilön joka oli juuri puhelimessa avustanut kotisynnytyksen¿ (Äiti kärvisteli hiukan liian kauan kotona ja sinne sitten syntyi vauvakin ¿ei kovin yleistä täällä ruuhkasuomessa)
Synnärillä oltiin kahdeksalta ja siitä sitten tarkkailuhuoneeseen ja piuhat kiinni. Siinä vaiheessa supparit oli hiukan laantuneet ja muistan ajatelleeni että kotiin vielä päästään. Varmaan siteessäkin olisi vain sitä pissaa J
Kätilö teki sisätutkimuksen ja siinä ilmeni että olen kolme senttiä auki. ¿Tieto lisää tuskaa¿ ja saman tien alkoikin tulla supistuksia useammin ja kipeämmin . Kätilö kysyi haluanko vielä mennä hiukan kävelemään vai siirrytäänkö saliin. Naama vääntyi taas supistukseen ja vastauksena ¿Saliin ja epiduraali, KIITOS!!¿
Salissa olin papereiden mukaan 9:15 ja sain toivomani peräruiskeen. Vatsa oli kyllä jo kotonakin toiminut normaalia rivakammin, mutta varman päälle tässäkin -mieluummin se lapsi kuin paska J
Ruiskeen jälkeen olin jo tosi kipeä ja onneksi anestesialääkäri oli jo soitettu paikalle. Kymmeneltä sain puudutteen ja se alkoikin ihanasti helpottaa. Pyysin miestä hakemaan kioskilta Iltiksen, kun ei tullut lukemista mukaan. (Sairaalakassia en siis koskaan pakannut etukäteen, taikauskoisena)
10:30 laitettiin oksitosiini-tippa supistusten parantamiseksi. Olo oli koko aja ihanan rauhallinen ja puudutus tosiaan auttoi ihanasti. Supistuksen huomasi, mutta se ei sattunut.
11:40 alkaa alapäässä olla kaamea paineen tunne. Soitin kelloa ja kätilölle kerroin että on taas kakkahätä. Kakkahätä on kuulemma hyvä merkki, silloin lapsi laskeutuu kanavassa ja siitä tulee se kakatusfiilis. (en muista ensimmäisestä synnytyksestä tällaista). Kätilö tutki taas alakerran ja olin 7cm auki, joten ponnistuslupaa ei tullut L olisin ollut ihan valmis.
Pyysin lisää puudutusta, mutta sovittiin että odotetaan vielä pari supistusta ja katsotaan uudelleen tilanne.
12:00 Kätilö on kirjannut näin: ¿Synnytys edistyy nopeasti, kohdunsuu on täysin auki ja XXX ponnistuttaa kovasti. XXX tulee huono olo ja menee kalpeaksi, työntää kuitenkin hienosti. Syntyy 10 pisteen poika klo 12:06. Hartiat syntyvät helposti, istukka syntyy kohdunpohjasta painamalla täydellisenä. Kohtu supistuu napakaksi. Vauva rinnalle ja imee siinä hetken.
Synnytys oli siis nopea ja helpohko. Kaikki kävi hyvin nopeasti ja vieläkin on vaikea ymmärtää, että en ole enää raskaana. Synnytyksen kestoksi merkittiin seitsemän tuntia, ponnistusvaihe 4min. Pari tikkiä laitettiin ja takapuoli on edelleen pikkaisen kipeä, mutta synnytyksestähän on vasta pari vuorokautta.
Onni-vauva voi viikkoihinsa nähden erinomaisesti, syö hyvin ja nukkuu paljon. Pääsimme siis todella nopeasti kotiin, mutta huomenna käymme pojan kanssa näytillä, että kaikki myös jatkossa sujuu hyvin.
Kaikkien niiden kiukkujen jälkeen olo on todella onnellinen ja rauhallinen. Elämä on täynnä yllätyksiä ja synnytyksen käynnistyminen yksi niistä. Mikä sen käynnistää on kyllä täysi mysteeri?!? Viikkoja minulla oli 37+2 ja nyt niitä on 37+4, paitsi kun ei ole kun minullahan on Onni 2vrk.
Tässä meidän tarina, toivottavasti sain oman onneni jaettua kanssanne, vaikka tuota kirjoittamisen lahjaa ei minulle liikaa ole jaettu.
Helmis ja Onni
Olin sanonut monta kertaa raskauden aikana että haluaisin samanlaisen synnytyksen tältä kuin edellinen oli. Silloin homma oli 4.5 tunnissa ohi ja jäi hyvät muistot. No joskus kaikki menee niinkuin haluaa..
31.5 oli koko päivän tullut supistuksia. Jotkut oli kovempia jotkut laimeenpia, mutta niitä tuli todella harvakseltaan. Oli kyllä sellanen tuntu että saattaa olla et yöllä lähetään viimestään.
Mies lähti vielä illalla yövuoroon, mutta varottelin sitä että saatetaan lähtä synnärille..
Joskus aikalailla puolenyön aikaan rupesin kattomaan kellosta supistuksien välejä ku alkovat tulla jo tiuhempaan. Niillä vaan ei ollu mitään kaavaa... välillä 3 minuuttia välillä 7 minuuttia. Ärsytti ku ei tienny et onko nyt sitte synnytys kunnolla käynnissä. Kuulostelin niitä sitte siinä 2 tuntia välillä pystyssä ja välillä vaikka miten päin.. sitte päätin että olkoon tai ei synnytys käynissä ni halua miehen jo tueksi! Supistukset oli jo kyllä KIPEITÄ! Soitin sitte miehelle töihi jä käskin tulla. Aattelin et käydään ny ainaksi näytillä ni tietää et missä mennään. Pelkään nimittäin sitä että menen liian myöhään sairaalaan ja en kerkee saaha mitään puudutetta. Eli mielummin aikasiin ku liian myöhään- on minun mottoni! :-) Onneks oli sisko jo valmiina kotona ni ei tarvinnu ketään yöllä hätyytellä hoitamaan..
Sairaalassa oltiin puol 3 aikoihi ja vastaanotto oli ihan tyhjä, joten kätilöillä oli aikaa kuunnella. Päätettiin samantien siirtyä saliin ku olin oikeesti jo kipee. Siellä kätilö teki tutkimuksen ja totesi et 5-6 senttiä auki! Pyysin saaha het spinaalin ja sainkin sen välittömästi! Kello oli silloin tasan 3. AHH sitä autuuden tunnetta!! :-)
Kätilö ootteli parikymmentä minuuttia ennenku puhkas kalvot jotta ei sen takia synnytys viivästy..
Siinä sitte vaan köllöteltiin ja juteltiin. Tein harjotusponnistuksia aina sillon tällö ku tuntu et ny vois olla supistus käynnissä.
3 vaille 4 sanoin kätilölle et ny alkaa sattua alavatsaan. Kätilö kurkkas tilanteen ja sano et pää näkyy jo et tää tulee seuraavalla supistuksella. Ja niinhän se tuli! Ponnistin kaks kertaa ja pikku tuhnu oli maailmassa. Ei tikin tikkiä, ei repeemän repeämää!! Äiti oli onnensa kukkuloilla saatuaan pikku rinssin mahan päälle! Kyynel vain vierähti poskelle..
Synnytyksen kestoksi siis tuli 4 tuntia josta ponnistus oli alle minuutti, mutta minimi aikaraja on 1 minuutti, joten se kirjattiin papereihin. Jälkeiset tuli täydellisinä pois 10 minuutin päästä.
Tuhnu painoi vaa' alla 3380 g ja oli 52 cm pitkä. Pipo oli 34.5 cm ja sai 9 pistettä. Syntyi rv 39+5
Pääsimme kotiin kahen päivän päästä ja arki on alkanut hyvin. Tuhnu syö ja nukkuu vain ja isotsiskot ei ainakaan vielä ole pahemmin retuuttaneet pikkusta!
miejavauva sekä tuhnu 6vrk
Pikkuinen poikamme syntyi siis raskausviikolla 36 (tasan) ja strategiset oli 2625g/47cm. Laskettu aika olisi siis ollut 7.6.
Maanatiana 8.5. kävin valittelemassa pinossa kurjaa oloani ja kummallista ripulia. Päivän mittaan supistuksia alkoi tulla kipeästi ja iltaa kohden säännöllistyen. Yhden jälkeen niitä tuli sitten jo kymmenen minuutin välein. Kävin siinä suihkussa ja soitin papan ajelemaan kotimieheksi. Miehenkin sain hereille ja suihkuun lopulta. Kahden tunnin säännöllisten supistelujen jälkeen lähdettiin ajelemaan 40km päähän Ouluun.
Perille päästyämme supistukset olivat rauhoittuneet kymmenen minuutin tauoille. Kätilö kysyi, että mitä me siellä tehdään. Katottiin miehen kanssa ihmeissään toisiamme ja soperrelltiin, että lääkäri käski toksemian takia tulla, jos tulee kolme kipeää supistusta peräkkäin. Kun siis verenpaine kohoaa ja kouristeluriski kasvaa. Kätilö totesi tylysti ' onpa ihme ohje' ja lähetti meidät loppuyöksi tarkkailuhuoneeseen nukkumaan.
Mies nukkui, minä en, kun jomotti kohdunsuulla niin hirveästi.
Aamulla tuli gynegologi, iki-ihana Tekay Ayden :) ja tutki tilanteen.
Me saatiin pisteet 10-0 kätilöihin: Kohdunsuu oli avatunut neljälle sormelle yön aikana pelkillä " jomotuksilla" ja toksemiaoireet oli pahentunu kipujen myötä. Lääkäri sanoi, ettei uskalla päästää minua enää pois kouristeluriskin kasvettua niin suureksi. Sain passituksen odottelemaan lisää supistuksia osastolle. Samalla tilannettani voitaisiin seurata tarkemmin. Nukuin sitten päivän ja yön käyrillä lääkkeitten avulla. Keskiviikkoaamuna oli määrä käynnistää viimeistään, etteivät synnytyssupistukset tekisi sitten kouristuksia. Olisittepa nähneet sen kätilön naaman, kun sille valkeni koko tilanne. Meillä siis oli aivan oikeat ohjeet ja tilanteessa tosi kyseessä, vaikka minun naamasta kivut ei näkyny! Yöllinen typerä ja nöyryytetty olo katosi. Me oltiin ihan fiksuja, sittenkin.