Lue keskustelun säännöt.
Miksi muka se on tärkeää, että lapsella on isätapaamisia tai isäsuhde?
17.01.2019 |
Olen seurannut sivusta, kuinka lapsen on pakko mennä etäisälle, tai kuinka kirjoitetaan kuinka tärkeetä on, että lapsella on isä, ja tuomari on aina isän tapaamisten puolella. Miksi? Mihin se perustuu?
Minun lapsuudessani isäni oli paljon kotona kotitoimistossaan. En minä tällä hetkellä häntä kaipaa, ja veljeni ei ole häntä nähnyt 15 vuoteen. (Ps. Isä ei ollut alkoholisti eikä väkivaltainen).
Koko historian isät ovat olleen etäisiä ja lapset olleen äitien kanssa. Isät ovat olleet vain kaukaisia auktoriteetteja.
Nykypäivänä on paljon isiä, jotka tapaavat etälapsiaan, mutta eivät ole henkisesti läsnä. Av:lla on tarinoita, kuinka lapset viettävät etäviikonloppunsa jäähallilla katsomassa isän harrastusta tai netflixissä. Mutta isän luokse aina vain pitää mennä. Koska isä.
Ymmärrän lapsen tuskan, jos isä ei pidä lupauksiaan ja tekee ohareita, tai isäinpäivänä ei voi askarrella isäinpäiväkortteja samalla tavalla kuin muut lapset, mutta mihin tuo isän ihannointi perustuu? Miksi yksi rakastava vanhempi ei riitä?
Ei, en ole feministi, en ole vieraannuttaja. Haluan vain herättää keskustelua.
(Ja tämän saman keskustelun vain kääntää äitiinkin, jos isä on huolenpitäjä ja äiti etäisempi. Harvoin vain näin päin on)
Kommentit (64)
Oikeasti tämä ei oo edes sukupuolikysymys. Itse olen lähi-isä ja lapset ovat sitä myöten leimautuneet minuun. Se, että olen LÄHI panee mut sitä myöten aivan eri asemaan kuin etä-äiti. Lopputulema vuosien saatossa on, että eiväthän nämä mun lapset halua enää mennä äidilleen ollenkaan. Varsinkin teinini ei enää yhtään halua mennä edes piipahtamaan äidillään, mistä riitelen hänen kanssaan säännöllisesti, koska minäkin haluaisin edes joskus omaa aikaa ja sitä myöten tietysti haluisin, että lapset laukkais äidillään ja mahdollisimman paljon. Mutta eikun ei, kaikki tuttu ja turvallinen, ystävät, kotieläimet yms. ovat isin luona. Kerran heikkona hetkenä menin jopa uhkailemaan lasta, että jos et ole nyt kunnolla, niin joudut käymään äidillä....onneksi tajusin heti, että oli moka ja ei oo toistunut.
Oikeesti naurattaa nämä äidit, jotka kuvittelevat olevansa jotain yli-ihmisiä, Jeesuksia ja marttyyreja ties mitä, kun ne lapset haluavat olla mieluummin hänen kanssaan. Ei sillä etällä ole mitään mahdollisuuksia kilpailla lähivanhemman kanssa lasten sydämistä, se lasten sydän on siellä missä on se arki. Minä sentään isänä tajuan tämän ja pissa ei nouse päähän....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti tämä ei oo edes sukupuolikysymys. Itse olen lähi-isä ja lapset ovat sitä myöten leimautuneet minuun. Se, että olen LÄHI panee mut sitä myöten aivan eri asemaan kuin etä-äiti. Lopputulema vuosien saatossa on, että eiväthän nämä mun lapset halua enää mennä äidilleen ollenkaan. Varsinkin teinini ei enää yhtään halua mennä edes piipahtamaan äidillään, mistä riitelen hänen kanssaan säännöllisesti, koska minäkin haluaisin edes joskus omaa aikaa ja sitä myöten tietysti haluisin, että lapset laukkais äidillään ja mahdollisimman paljon. Mutta eikun ei, kaikki tuttu ja turvallinen, ystävät, kotieläimet yms. ovat isin luona. Kerran heikkona hetkenä menin jopa uhkailemaan lasta, että jos et ole nyt kunnolla, niin joudut käymään äidillä....onneksi tajusin heti, että oli moka ja ei oo toistunut.
Oikeesti naurattaa nämä äidit, jotka kuvittelevat olevansa jotain yli-ihmisiä, Jeesuksia ja marttyyreja ties mitä, kun ne lapset haluavat olla mieluummin hänen kanssaan. Ei sillä etällä ole mitään mahdollisuuksia kilpailla lähivanhemman kanssa lasten sydämistä, se lasten sydän on siellä missä on se arki. Minä sentään isänä tajuan tämän ja pissa ei nouse päähän....
Ei tämä olekaan sukupuolikysymys, se manittiin jo aloituksessa, mutta tästä väkipakolla sellainen tehdään.
Mitä sinä ajattelet - mistä lapset jäävät paitsi, jos eivät äitiään näkisi?
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että tietyssä vaiheessa lapsuutta, lapselle on erityisen tärkeää saada huomiota molemmilta vanhemmiltaan. Pienikin määrä on tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä parempaa ja voi pelastaa lapset arvottomuuden kokemukselta. Isän kuolema on eri asia, sillä siihen ei liity hylkäämisen ja huonommuuden tunteita.
Katsoin kerran dokumentin Amerikkalaisesta vankilasta, jossa käytettiin tiettyä työskentelytapaa terapiassa. Lähes jokainen vanki kertoi lapsena isäsuhteen puuttumisesta hylkäämisen seurauksena.
Isyyttä aliarvioidaan ja korostetaan vanhemmuuden hoivapuolta. Itse uskon, että isyydellä itsellään on merkitystä, siksi että lapsi voi ajatella, että tuo on minun isäni. Lapsi tarvitsee isän, sillä hän rakentaa omaa identiteettiään suhteessa molempiin vanhempiin. Jos toinen vanhemmista puuttuu, voi olla vaikea rakentaa arvokasta minäkuvaa. Osalle lapsista isän puuttuminen voi olla erityisen ahdistavaa, kun taas osa selviää hyvin.
Tuo vankila-esimerkki on totta, mutta enpä tiedä voiko siitä vetää sen enempää johtopäätöksiä kuin tutkimuksesta, että kesä lisää jäätelön syöntiä.
Ehkä linnakundeille on jo isän geeneissä siirtynyt jotain? Siksi isistä ei ole ollut perhe-elämään.
Ehkä heidän lähiäitinsä ovat olleen luonnevammaisia? Siksi isät ovat heistä eronneet.
Ehkä äidistä ei ole ollut kasvattamaan? Eli syy onkin täysin äidissä, eikä sillä ole tekemistä isän tai isättömyyden kanssa.
Kerron muutamia isättömiä tapauksia, jotka tiedän ottamatta syvällisemmin kantaa isän tärkeyteen (olisi tärkeä kyllä lapsen elämässä), ei nyt ole aikaa palstailla kovin pitkään.
Äitini isä teki itsemurhan hänen ollessaan lapsi. Isä oli muutenkin näkynyt vähäisesti suurperheen elämässä mielenterveysongelmien vuoksi ja kaikki ongelmat eivät ole seurausta ainoastaan isättömyydestä, olihan sitä muutakin turvattomuutta kuten köyhyys (btw näin 90-luvulla syntyneenä vanhempien ikäpolvien elämänkerrat kuulostavat lähes poikkeuksetta aika rajuilta). Hyvä ja osallistuva isähahmo äitini elämässä olisi varmasti saanut hänet luottamaan paremmin muihin ihmisiin. Hän on oikeastaan sisaruksistaan ainoa, joka on edes kunnialla selvinnyt tähän päivään.
Mieheni isän isä kuoli hänen ollessaan lapsi ja isoksi osaksi koska mieheni isän äitikin oli aika kyvytön kasvoi hänestä varas ja päihdeongelmainen. Myöhemmällä iällä ryhdistyi, perusti perheen jne. mutta ei vielä tänäkään päivänä ole aivan sinut itsensä kanssa, miehenmalli jäi oppimatta ja on jotenkin lapsellinen. Onneksi mieheni sai edes hänet isäkseen ja hänellä on aivan upea äiti, joten on kasvanut melko tasapainoiseksi ihmiseksi. Hän on tosin aika omalaatuinen, mm. poikkeavan kunnianhimoinen, vähän ylisponttaani, voisiko sitten vähän lapsellisella isäsuhteella olla vaikutusta, en tiedä, mutta hyvä on <3