Mikä mua vaivaa

Tunnustan, olen rasittava ja hermoille käyvä nainen, ja en itsekkään ymmärrä itseäni, tai miksi vain käyttäydyn huonosti, vaikka en halua sitä.
Mun pitäis olla tällä hetkellä maailman onnellisin, kiitollisin ja iloisin, mutta päällimmäisin tunne on jokin pistävä ahdistus rinnassa, tuskaa, mitä en osaa sen paremmin kertoa, mistä se tulee.

Olen siis uskovainen, elämä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Itse kuitenkin suurimmaksi osaksi sössinyt elämäni. Pari vuotta sitten erosin avomiehestä joka on alkoholisti. Hänen kanssaan eläminen oli ahdistavaa.

Nyt kuitenkin kävi niin että Jumalan johdatuksesta tapasin viime vuonna nykyisen aviopuolisoni.
Ja tiedämme kumpikin, että meidän tutustuminen oli täysin johdatusta ja olenkin siitä kiitollinen Jumalalle.

Mies on, no kunnollinen hyvä mies. Uskovainen.

Minäkin pidin itseäni hyvänä uskovaisena, ennenkuin tapasin mieheni.
Tämän jälkeen, käytökseni on muuttunut, huonompaan.
Toisaalta tajuan, että kaikenlaiset pelot, esim että mies onkin "narsistinen kontrolloija", on noussut pinnalle.
Mutta mies ei ole sellainen, tiedän sen.
Mutta itselläni on hirveä tarve kapinoida miestä vastaan, vain näyttääkseen, että mua ei "alisteta".
Mies odottaa että osoitan kunnioitusta häntä kohtaan ja että hän saa olla se perheen pää, joka hänen kuuluukin olla.
Mutta koen kaiken pelkkänä kontrolloimisena ja jopa tahallani loukkaan miestä sen takia.
Yksi mikä itseäni ihmetyttää, on se, että huomaan pelkääväni, että nyt kun minulla on hyvä mies, niin jäisin jotenkin sivuun, en olisikaan enää yhtä tärkeä ja rakas, kuin koin olevani ennen tätä miestä. Koin siis olevani Jumalalle rakas ja tärkeä.
Tai että nyt kaikki muut esim uskovat ystävät ym, pitävät miestä parempana.
Tiedän, ei mitään järkeä.

Omassa käytöksessä ei ole mitään järkeä. Mies on todella rakastunut muhun, mutta tahallani työnnän kauemmaksi häntä. Samaan aikaan tunnen sydämessäni tuskaa ja haluaisin vaan olla miehen lähellä ja rakastaa.

Pelkään menettäväni oman itseni jos "alistun", ja siksi kapinoin vastaan.
Tiedän ettei mies halua satuttaa mua, mutta alitajuisesti pelkään silti.
En myöskään osaa oikein näyttää omaa rakkauttani häntä kohtaan.
Mies on se, joka aina kehuu ja kertoo rakastavansa. Ensin.

Huomaan että haluan myös olla se, joka ensin kertoo hänelle, miten paljon rakastan, mutta en aina saa sanottua. Sanat juuttuu jonnekin kurkkuunja mietin vain mielessäni, että miten ihana ja rakas tuo mies on.
En ymmärrä itseäni. Miksi nyt, kun kaikki on hyvin ja ihanasti, minä pilaankin kaiken käytökselläni.