Aikuisiässä diagnosoitu asperger - mihin tutkimuksiin?

Minne muualle menisit kuin lääkäriin?

Onko diagnoosista jotain hyötyä? Ei aspergeriin ole mitään lääkettä.

Vierailija kirjoitti:

Mihin neuvoisitte minun toimivan, kun epäilen itselläni suurella todennäköisyydellä asperger-oireyhtymää.

Lääkäristä haet lähetteen erikoissairaanhoitoon, missä sinua tutkivat moniammatillinen ryhmä.

Vierailija kirjoitti:

Onko diagnoosista jotain hyötyä? Ei aspergeriin ole mitään lääkettä.

On hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko diagnoosista jotain hyötyä? Ei aspergeriin ole mitään lääkettä.

On hyötyä.

Kerro mitä hyötyä.

Itse olen ajatellut että mitä suotta mennä mihinkään tutkimuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko diagnoosista jotain hyötyä? Ei aspergeriin ole mitään lääkettä.

On hyötyä.

Kerro mitä hyötyä.

Itse olen ajatellut että mitä suotta mennä mihinkään tutkimuksiin.

Samaa mietin minäkin. Omalla teinipojallani on Asperger ja hänelle hyöty diagnoosista on ollut se, että sain sen kautta kouluun kevennetyn lukujärjestyksen, muuten ei ehkä olisi onnistunut. Hänellä isoin oire on ollut kuormittuminen ja ihan silkka uupuminen sen myötä. Tuon tukitoimenkin keksin minä, lääkärit ovat ehdotelleet vain ryhmätoimintaterapiaa yms. pakettiratkaisuja. (Pojan sos. taidot ovat Aspergeriksi hyvät, eikä sillä rintamalla ole ongelmia, enkä todellakaan tiedä, miten uupumusta olisi auttanut vain lisäohjelmanumero muutenkin liian väsyttävän päivän päätteeksi...) Mitään muuta hyötyä diagnoosista ei ole ollut, emmekä enää edes käy millään lääkärillä tms. Siksi ihmettelen, mitä aikuinen hyötyy diagnoosista, kun hänellä nyt on ylipäänsä lasta paremmat mahdollisuudet muokata elämänsä sopivaksi (esim. mille alalle hakeutuu opiskelemaan/töihin, kuinka paljon jaksaa sosiaalista elämää jne.).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko diagnoosista jotain hyötyä? Ei aspergeriin ole mitään lääkettä.

On hyötyä.

Kerro mitä hyötyä.

Itse olen ajatellut että mitä suotta mennä mihinkään tutkimuksiin.

Samaa mietin minäkin. Omalla teinipojallani on Asperger ja hänelle hyöty diagnoosista on ollut se, että sain sen kautta kouluun kevennetyn lukujärjestyksen, muuten ei ehkä olisi onnistunut. Hänellä isoin oire on ollut kuormittuminen ja ihan silkka uupuminen sen myötä. Tuon tukitoimenkin keksin minä, lääkärit ovat ehdotelleet vain ryhmätoimintaterapiaa yms. pakettiratkaisuja. (Pojan sos. taidot ovat Aspergeriksi hyvät, eikä sillä rintamalla ole ongelmia, enkä todellakaan tiedä, miten uupumusta olisi auttanut vain lisäohjelmanumero muutenkin liian väsyttävän päivän päätteeksi...) Mitään muuta hyötyä diagnoosista ei ole ollut, emmekä enää edes käy millään lääkärillä tms. Siksi ihmettelen, mitä aikuinen hyötyy diagnoosista, kun hänellä nyt on ylipäänsä lasta paremmat mahdollisuudet muokata elämänsä sopivaksi (esim. mille alalle hakeutuu opiskelemaan/töihin, kuinka paljon jaksaa sosiaalista elämää jne.).

Meillä on juuri tuollainen assipoika, 14v, joka kuormittuu koulusta. Tekee nyt neljää tuntia päivässä, vuosiluokkiin sitoutumaton opetus on ollut pelastus. Silti ei aina jaksa mennä kouluun. Hirvittää työelämä, miten ikinä tulee siitä selviämään.

Oma näkemys on että aikuisena pärjääminen on vielä epävarmempaa, kun tukitoimia ei ole ja omatoimisuustaidot ja kuormittuminen on mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko diagnoosista jotain hyötyä? Ei aspergeriin ole mitään lääkettä.

On hyötyä.

Kerro mitä hyötyä.

Itse olen ajatellut että mitä suotta mennä mihinkään tutkimuksiin.

Samaa mietin minäkin. Omalla teinipojallani on Asperger ja hänelle hyöty diagnoosista on ollut se, että sain sen kautta kouluun kevennetyn lukujärjestyksen, muuten ei ehkä olisi onnistunut. Hänellä isoin oire on ollut kuormittuminen ja ihan silkka uupuminen sen myötä. Tuon tukitoimenkin keksin minä, lääkärit ovat ehdotelleet vain ryhmätoimintaterapiaa yms. pakettiratkaisuja. (Pojan sos. taidot ovat Aspergeriksi hyvät, eikä sillä rintamalla ole ongelmia, enkä todellakaan tiedä, miten uupumusta olisi auttanut vain lisäohjelmanumero muutenkin liian väsyttävän päivän päätteeksi...) Mitään muuta hyötyä diagnoosista ei ole ollut, emmekä enää edes käy millään lääkärillä tms. Siksi ihmettelen, mitä aikuinen hyötyy diagnoosista, kun hänellä nyt on ylipäänsä lasta paremmat mahdollisuudet muokata elämänsä sopivaksi (esim. mille alalle hakeutuu opiskelemaan/töihin, kuinka paljon jaksaa sosiaalista elämää jne.).

Meillä on juuri tuollainen assipoika, 14v, joka kuormittuu koulusta. Tekee nyt neljää tuntia päivässä, vuosiluokkiin sitoutumaton opetus on ollut pelastus. Silti ei aina jaksa mennä kouluun. Hirvittää työelämä, miten ikinä tulee siitä selviämään.

Oma näkemys on että aikuisena pärjääminen on vielä epävarmempaa, kun tukitoimia ei ole ja omatoimisuustaidot ja kuormittuminen on mitä on.

Minun poikani on nyt ysiluokalla, hän käy koulua ihan samaa tahtia kuin luokkansa, osa hommista tehdään vain etänä. Itse asiassa niitä kotona tehtäviä töitä ei edes ihan hirveästi ole. Joka jaksoon suunnitellaan opettajien kanssa lukujärjestys, jonka jaksaa. Välillä kyllä tulee jotain kuuden tunnin päiviä, jotka hirvittävät. Nyt on tullut vähän viestiä, että "pitäisi alkaa jaksamaan", mutta onneksi koulu kohta jo loppuukin, kun nyt kevään vielä jaksaisi. 

Sain kuulla tuosta väsymyksestä ihan TV-ohjelmasta, jossa Paula Tilli (AS-ihminen ja alan kouluttaja) kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan väsymys on useimmilla se pahin oire ja vain harva AS-aikuinen tekee täyttä työpäivää. Suuni loksahti auki. Olimme rampanneet neurologilla, psykiatrilla jne. ja poika oli sanonut (sen vähän mitä puhui), että hän vain on niin väsynyt, mutta kukaan asiantuntija ei ottanut tätä todesta. Lopulta pyysin/vaadin kevennystä kouluun ja sain nimellisen taustatuen psykiatriasta ja se meni läpi. Siitä alkoi pojalla uusi elämä. Oli taas sama tuttu, ihana poika kuin vuosia aiemmin.

Onko lapsellasi mitään erityismielenkiinnonkohdetta kuten asseilla usein on? Olen nimittäin itse tullut siihen tulokseen, että kun poikani tekee jotain, mikä häntä kiinnostaa, hän on todella jaksava, siis jaksaa mielestäni jopa paremmin kuin ihmiset yleensä. Mutta kun ei kiinnosta, jotain tapahtuu siellä päässä, jotenkin ne aivot eivät ole pysyä hereillä. Siinä mielessä tulevaisuus ei minua niin pelota, sillä hänellä on ammattikoulussa ala, josta on intohimoisen kiinnostunut (kuljetusala) ja mitä olemme käyneet yhdessäkin kouluun tutustumassa, poika aivan säihkyy intoa! Luulen, että jos hän vain pääsee sinne, hän tulee jaksamaan aivan mainiosti. 

Tilanteet voivat muuttua tosi nopeasti. Välillä valvoin yöt ja lähes soitin ambulanssin, että hakekaa tuo jumittava, outo lapsi pois, en kerta kaikkiaan pärjää hänen kanssaan, hänen on parempi muualla. Ja pari vuotta myöhemmin sama lapsi on tosi kypsästi käyttäytyvä, vastuuntuntoinen, keskittymiskykyinen. Eli toivoa on!

Minä olen hankkinut itselleni asprger-diagnoosin aikuisena. Diagnoosista ON hyötyä, esimerkiksi neuropsykiatrisen kuntoutuksen kautta.

Sinuna toimisin näin: pitäisin asperger-oireista päiväkirjaa. Kirjoittaisin ylös, miten asperger on vaikuttanut lapsuudessa ja nuoruudessa, ja missä kaikessa siitä on ollut haittaa. Yrittäisin julkisen kautta psykiatrille, mutta jos ei onnistuisi niin hakisin lähetteen tutkimuksiin vaikka yksityiseltä. Julkisella puolella ei välttämättä aina tunnisteta aspergeria.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen hankkinut itselleni asprger-diagnoosin aikuisena. Diagnoosista ON hyötyä, esimerkiksi neuropsykiatrisen kuntoutuksen kautta.

Sinuna toimisin näin: pitäisin asperger-oireista päiväkirjaa. Kirjoittaisin ylös, miten asperger on vaikuttanut lapsuudessa ja nuoruudessa, ja missä kaikessa siitä on ollut haittaa. Yrittäisin julkisen kautta psykiatrille, mutta jos ei onnistuisi niin hakisin lähetteen tutkimuksiin vaikka yksityiseltä. Julkisella puolella ei välttämättä aina tunnisteta aspergeria.

Eikö neurologi olisi parempi, jos voi valita?

Se tässä onkin ongelma, kun tämä on NEUROLOGINEN sairaus (no jää, itse en koe olevani sairas) ja todella harvat lääkärit ja psykiatrit eivät tunne/tunnista sitä. Suomessa on vain muutamia, jotka tietävät ja ne on vaikea löytää. Miksi neurologinen vamma kuuluu edes psykiatreille?

kuinka paljon "vääräät" potilaat rasittaa

psykiatrista puolta...

ja kuinka moni neurologin potilas ohjataan

psykiatriselle puolelle koska ei osata muualle ohjata...

väärä diagnoosi ja väärä hoito...

haiskahtaa "hoitovirhe"...

'varsinkin jos potilas itse on halunnut neurologille...

hyi helvetti.. paljonkohan näitä tapauksia on...

sain itsekkin tässä tutustua kunnallisen

puolen osaamiseen... adhd:n kanssa...

ja voin sanoa että rupesi hieman ihmetyttää

lääkärien tiedottomuus asiasta...

ja kummittelemaan jäi...

"mitä yleislääkäri ylipäänsä tietää"