Saako terapiaa, jos ei suostu lääkkeisiin?

Minä sain kyllä terapiaa vaikka kieltäydyin lääkkeistä. Saattaa kyllä olla että joku lääkäri voi ottaa sen hoitokielteisyytenä ja voi varmasti jossain tapauksessa haitata. Mun piti useaan kertaan kieltäytyä lääkkeistä että uskoivat. Perustelin kyllä heille sen että miksi lääkkeitä en halua ja olin muuten hoitomyönteinen niin sain Kelan korvaamaa terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä sain kyllä terapiaa vaikka kieltäydyin lääkkeistä. Saattaa kyllä olla että joku lääkäri voi ottaa sen hoitokielteisyytenä ja voi varmasti jossain tapauksessa haitata. Mun piti useaan kertaan kieltäytyä lääkkeistä että uskoivat. Perustelin kyllä heille sen että miksi lääkkeitä en halua ja olin muuten hoitomyönteinen niin sain Kelan korvaamaa terapiaa.

Lohdullista kuulla ja hyvä että sait apua! Kuulostaa siltä, että kannattaa hanakasti perustella kantaansa että menee läpi ja uskovat asiakasta.

Mulla ainakin yleislääkäri teki lähetteen mielenterveyskeskukseen. Mielenterveyskeskuksessa psykiatri toki heti halusi lääkityksen ja sanoi, että se on oma vikani sitten, jos en parane. Jouduin siis vänkäämään, että haluan pelkkää keskusteluapua. Sain sitten kyllä ajan mielenterveyssairaanhoitajan juttusille, kun olin kinannut ensin lääkärin kanssa. Hakeuduin myöhemmin yksityiselle terapiaan ja siinäkin jouduin taas tappelemaan kyseisen lääkärin kanssa, että hän suostui kirjoittamaan B-lausunnon Kelan korvaaman psykoterapian hakua varten. Kovin oli lääkkeiden perään ainakin tuo kyseinen tyyppi. Muut lääkärit ovat onneksi olleet asiallisempia, mutta kyllähän niitä lääkkeitä koko ajan tyrkytetään ja pitää olla valmis argumentoimaan, miksi niitä ei halua. Aikamoista painostusta se joskus voi olla...

Hain itse apua terveyskeskuslääkäriltä syvään masennukseen ja paniikkikohtauksiin, sain ensin ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka korosti ettei enempää apua tipu, mikäli en käytä ssri- lääkkeitä vähintään vuoden ajan. Että sillä lailla, toivoin pääseväni psykiatrin vastaanotolle.

Ei ne testaa syötkö niitä lääkkeitä oikeasti vai et. Aina voit valehdella, että syöt vaikka et syö.

Hakeuduin ahdistuksen ja syömishäiriön vuoksi yksityiselle psykiatrille. Kävin sen vaaditun 2 kertaa ja sain lausunnon ja Kelan korvaamaan terapian. Kolmas vuosi menossa. En syö lääkkeitä ja tämä oli lääkärille täysin ok.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne testaa syötkö niitä lääkkeitä oikeasti vai et. Aina voit valehdella, että syöt vaikka et syö.

Voiko tästä jäädä kiinni mitenkään? Ei kai jos vain hakee kaappiin lääkkeitä välillä?

Saa, mutta pitää tapella paljon. Minunkin piti perustella moneen otteeseen oma kantani, mikä oli naurettavaa, koska omasta mielestäni sen tiedon perusteella jota kerroin itsestäni, on selvää että olin muunlaisen avun kuin lääkkeiden tarpeessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne testaa syötkö niitä lääkkeitä oikeasti vai et. Aina voit valehdella, että syöt vaikka et syö.

Ostaa toki pitää kuitenkin.

Siksi minulla jäi loppuelämäksi vaikeuksia kun en jaksanut lääkekokeilurumbaa ja sitä ettei psykiatrit uskoneet kun sanoin ettei lääkkeet auta. Paitsi bentsot joita ei saa. Olin alunperin jonkun aikaa terapiassa ja lääkityksellä ja muuton takia siihen tuli katkos. Kun terapia tuntui turhalta en jaksanut heti järkätä sitä uudestaan ja kun taas jouduin hakemaan apua taas piti kokeilla uusia lääkkeitä. Ja taas ei auttaneet. Itse terapoin lopulta itseäni ja pääsin mindfulnessin kanssa eteenpäin paljon, mut en maaliin. Nyt kiinnostaisi terapia taas koska edelleen oireet haittaa elämää, mutta nyt jos meen lekurille siellä on taas vastassa uudet lääkkeet ja selostus että lääkäri tekee virkavirheen jos ei niitä lääkkeitä määrää. Tämä oli perustelu viimeksi. En laita elimistöni enää sen mankelin läpi.

Vierailija kirjoitti:

Hain itse apua terveyskeskuslääkäriltä syvään masennukseen ja paniikkikohtauksiin, sain ensin ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka korosti ettei enempää apua tipu, mikäli en käytä ssri- lääkkeitä vähintään vuoden ajan. Että sillä lailla, toivoin pääseväni psykiatrin vastaanotolle.

Mullakin kävi ensimmäisen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa tolla tavalla että kun en suostunut lääkkeitä syömään niin tuli kommenttia "ei me täällä sua sitten voida mitenkään auttaa" koska hänen mielestään en ollut valmis ottamaan vastaan keskusteluapua. Sain kuitenkin toisen ajan hänelle jonka välittömästi kotiin päästessäni peruin. Sitten kävin ahdistuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi päivystyksessä parin viikon päästä ja siellä oli ihana ymmärtävä lääkäri joka totesi että "ehdottomasti sulle nimenomaan keskusteluapua" ja laittoi lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Psyk. polilla sitten sitä sai perustella pariin kertaan että miksi en halua lääkkeitä ja muutaman kuukauden käyntien jälkeen sain sen b-lausunnon. Jos oikeasti käy huono tuuri ja tulee tollaista henkilökuntaa vastaan niin lääkäriä voi vaihtaa ja hoitajaa voi vaihtaa onneksi.

T. 1

Vierailija kirjoitti:

Siksi minulla jäi loppuelämäksi vaikeuksia kun en jaksanut lääkekokeilurumbaa ja sitä ettei psykiatrit uskoneet kun sanoin ettei lääkkeet auta. Paitsi bentsot joita ei saa. Olin alunperin jonkun aikaa terapiassa ja lääkityksellä ja muuton takia siihen tuli katkos. Kun terapia tuntui turhalta en jaksanut heti järkätä sitä uudestaan ja kun taas jouduin hakemaan apua taas piti kokeilla uusia lääkkeitä. Ja taas ei auttaneet. Itse terapoin lopulta itseäni ja pääsin mindfulnessin kanssa eteenpäin paljon, mut en maaliin. Nyt kiinnostaisi terapia taas koska edelleen oireet haittaa elämää, mutta nyt jos meen lekurille siellä on taas vastassa uudet lääkkeet ja selostus että lääkäri tekee virkavirheen jos ei niitä lääkkeitä määrää. Tämä oli perustelu viimeksi. En laita elimistöni enää sen mankelin läpi.

Ja siis nyt kun oon saanut muutettua mindfullnessilla ajatusmalleja tuntuu naurettavalta että lääkkeet olis ikinä voineet auttaa. Sama kuin antais laastarin katkenneseen reisiluuhun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi minulla jäi loppuelämäksi vaikeuksia kun en jaksanut lääkekokeilurumbaa ja sitä ettei psykiatrit uskoneet kun sanoin ettei lääkkeet auta. Paitsi bentsot joita ei saa. Olin alunperin jonkun aikaa terapiassa ja lääkityksellä ja muuton takia siihen tuli katkos. Kun terapia tuntui turhalta en jaksanut heti järkätä sitä uudestaan ja kun taas jouduin hakemaan apua taas piti kokeilla uusia lääkkeitä. Ja taas ei auttaneet. Itse terapoin lopulta itseäni ja pääsin mindfulnessin kanssa eteenpäin paljon, mut en maaliin. Nyt kiinnostaisi terapia taas koska edelleen oireet haittaa elämää, mutta nyt jos meen lekurille siellä on taas vastassa uudet lääkkeet ja selostus että lääkäri tekee virkavirheen jos ei niitä lääkkeitä määrää. Tämä oli perustelu viimeksi. En laita elimistöni enää sen mankelin läpi.

Ja siis nyt kun oon saanut muutettua mindfullnessilla ajatusmalleja tuntuu naurettavalta että lääkkeet olis ikinä voineet auttaa. Sama kuin antais laastarin katkenneseen reisiluuhun.

Hehhe. Mulle yks lääkäri käytti tuota samaa, mutta toisin päin. Eli keskusteluapu oli hänen mukaansa pelkkä laastari. Kyllä minun fiksuna potilaana pitäisi se ymmärtää hyvänen aika ja ottaa lääkkeet kiltisti...

Voi ostaa ne napit, mutta syödä ei tarvitse. Tämäkin vääristää paljon masennuslääkkeiden käyttäjien tilastoa, koska läheskään kaikki eivät näitä riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä heitä huiviin.

Riippuu paikasta ja lääkäristä. Itse olen pari kertaa saanut yleislääkäriltä sen "on mahdotonta auttaa ihmistä, joka ei halua ottaa tarjottua apua vastaan" -vastauksen lopettaessani lääkityksen heti alkuunsa ja toivoessani keskusteluapua. Käsketty vain mennä psykiatrian päivystykseen, jos tilanne äityy pahaksi. Mutta se ensimmäinen ihan oikea psykiatri joka paneutui tilanteeseeni totesi ensimmäisen käynnin lopuksi ettei hän määräisi minulle mielialalääkkeitä vaikka pyytäisin, koska hänen mielestään ongelmani kaipasi nimenomaan keskusteluapua, pitkällistä terapiaa, eikä lääkkeitä. Eli tuurista kiinni, kenen käsiin tai hampaisiin joudut.

Jos on varaa maksaa terapiansa yksityisellä ilman Kelan korvausta, toki saa.

Muuten on lähinnä hyvää tuuria jos saa, siis oikeaa terapiaa, eikä jotain "käy nyt juttelemassa mielenterveyshoitajalle jos kerran ahdistaa". Useimmat lääkärit vaativat lääkehoitokokeilua ehtona terapialle, ja usein toivotaan ensin että pelkkä lääke riittäisi.

Siitä ei kyllä voi jäädä käytännössä mitenkään kiinni, jos tekee niin että ostaa aina lääkkeensä ja heittää ne menemään. Tavanomaiseen masennuslääkehoitoon kun ei kuulu mitään seurantaverikokeita tms joista seurattaisiin otetaanko lääkettä, kertyykö sitä liikaa elimistöön tms. Joihinkin kovempiin psyykenlääkkeisiin kuuluu.

Mutta lopulta, mitä siitäkään edes jos sitten "jäisi kiinni". Ihminen on vapaa tekemään mitä huvittaa, eikä siitä tule mitään lain mukaista rangaistusta jos on lääkekielteisyyttään sanonut lääkärille että ookoo syön näitä lääkkeitä sitten (että pääsen terapiaan) mutta ei ole syönytkään. Tuskinpa yksikään lääkäri edes kovasti yllättyisi, kyllä näitä on paljon jotka ottaa reseptit, heittää lääkkeet menemään ja odottaa vain terapiaan pääsyä.

Jos Sulla on mahdollisuus Kelalta hakea terapiaa ( jos et ole eläkkeellä)

Voit pyytää lähetteen myös yksityislääkäriltä. Apua voi saada myös vertaisryhmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne testaa syötkö niitä lääkkeitä oikeasti vai et. Aina voit valehdella, että syöt vaikka et syö.

Ostaa toki pitää kuitenkin.

Maksaa muutaman euron /satsi.

Sain terapiaa, vaikka en ottanut lääkkeitä. Itse asiassa psykiatri sanoi, etten tarvitse lääkkeitä vaan ongelmani saadaan hoidettua muulla tavalla, kuten näin kävikin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi minulla jäi loppuelämäksi vaikeuksia kun en jaksanut lääkekokeilurumbaa ja sitä ettei psykiatrit uskoneet kun sanoin ettei lääkkeet auta. Paitsi bentsot joita ei saa. Olin alunperin jonkun aikaa terapiassa ja lääkityksellä ja muuton takia siihen tuli katkos. Kun terapia tuntui turhalta en jaksanut heti järkätä sitä uudestaan ja kun taas jouduin hakemaan apua taas piti kokeilla uusia lääkkeitä. Ja taas ei auttaneet. Itse terapoin lopulta itseäni ja pääsin mindfulnessin kanssa eteenpäin paljon, mut en maaliin. Nyt kiinnostaisi terapia taas koska edelleen oireet haittaa elämää, mutta nyt jos meen lekurille siellä on taas vastassa uudet lääkkeet ja selostus että lääkäri tekee virkavirheen jos ei niitä lääkkeitä määrää. Tämä oli perustelu viimeksi. En laita elimistöni enää sen mankelin läpi.

Ja siis nyt kun oon saanut muutettua mindfullnessilla ajatusmalleja tuntuu naurettavalta että lääkkeet olis ikinä voineet auttaa. Sama kuin antais laastarin katkenneseen reisiluuhun.

Hehhe. Mulle yks lääkäri käytti tuota samaa, mutta toisin päin. Eli keskusteluapu oli hänen mukaansa pelkkä laastari. Kyllä minun fiksuna potilaana pitäisi se ymmärtää hyvänen aika ja ottaa lääkkeet kiltisti...

Jep. Itsellä sama kokemus. Olin odottanut kovasti psykiatrille pääsyä yleislääkärin sijaan, kun ensimmäinen kokeiltu masennuslääke ei auttanut. No, pääsin psykiatrille, mutta tämäpä oli sellaista koulukuntaa, että terapiat on melkoista höpölöpöä, koska kyse on aivokemian ongelmista. "Jos sinulta puuttuu kehosta kilpirauhasen vajaatoiminnan takia tyroksiinia tai diabeteksen takia insuliinia, uskotko että siihen auttaa keskustelu? No, ehkä kamalassa olossa kuolemaa tekemässä vähän helpottaa kun joku kuuntelee, mutta eihän sairaus sillä parane vaan on otettava lääke joka korjaa kehon biokemian normaaliksi", sanoi psykiatri. Lääkkeet oli hänestä ainoa toimiva hoito, ja jokaiselle löydettäisiin kyllä lääkekombinaatio joka toimii, täytyy vain kokeilla usein jonkin verran koska ei ole mitään koetta joka suoraan pystyisi näkemään yksilöllisen aivokemian tilan ja heti määräämään oikean täsmälääkkeen.

Sitten toisaalta on jopa myös terapeutteina toimivia psykiatrejakin, jotka eivät tietenkään usko että terapia on roskaa. Jos kunnallisella lähetteen kautta päätyy psykiatrille, eikä voi valita toisten kokemusten perusteella, on aika arpapeliä millaiselle päätyy. Huonolla tuurilla terapiaan haluava päätyy kunnanpsykiatrille, joka ei usko terapiaan oikein ollenkaan.