ensikertalaisen " äitienpäiväkriisi"
onpa ollut ahdistava päivä. ahdistus johtuu ihan vaan itsestäni. ympärillä hehkutetaan miten äiti on maailman paras, kiltti, hellä, kaikkea ihanaa. kaipa minäkin ihan hyvä äiti olen mutta jotenkin omaatuntoa soimaa kaikki hyvät äitiyteen liittyvät adjektiivit koska oma fiilis ja arki ei aina todellakaan oo yhtä ruusuinen. mielestäni olen lapselleni hyvä äiti mutta olen melko äkkipikainen, saatan hermostua tulistua ja paiskoisin tavaroitakin jos lapsi ei olisi aina näkemässä. en siis mitenkään voi allekirjoittaa kaikkia niitä hyviä asioita mitä hyvä äiti on ja se harmittaa. mieheni kehuu miten ihana äiti hänen lapsellaan on mutta silti tunnen pistoksen, kun muistan miten taas oli hermot mennä, kun nukutin lasta tai kun ruokailu ei sujunut tai kun sadannentuhannen kerran kielsin lasta tekemästä jotain ja lopulta komensin ihan kuuluvalla äänellä. sellaiset tapaukset harmittavat. en löisi lasta vaikka joskus tekisi mieli nuijanukutusta kokeilla kun tunnin nukutukset ei auta. tänään itkin turhautumista juuri nukuttamisen suhteen, tuntui että olen varmaan maailman huonoin äiti kun en saa lastani nukkumaan. selkä hiestä märkänä lykkäsin vaunuja pitkin katuja eikä paljon hymyilyttänyt kun lapsi vaan riehui vaunussa, huusi ja potki. rakastan lastani yli kaiken ja haluan suojella häntä ja hänelle kaikkea hyvää. silti hän osaa välillä olla maailman ärsyttävin lapsi. ehkä vähän sairasta ajatella näin mutta minusta lapsi on suloisimmillaan kun se nukkuu. se on valtava palkinto. kyllä tietenkin hyvät hetket vie voiton mutta kun on päiviä milloin mikään ei onnistu, silloin on äidilläkin aika kurja olla.
oletan että äitiyteen kasvaa. mutta tämä ensimmäinen äitienpäivä oli minulle ainkin melko ahdistava. ehkä siksi että lapsi on niin pieni ettei se osaa äitiä " juhlia" ja mieskin oli työmatkalla eli ei tullut enemmälti juhlittua. ehkä siksi jäin asioita miettimään. telkkarissa näytti olevan menossa jotain aiheeseen liittyvää, täytyy katsoa se sitten huomenna nauhalla, josko siellä olisi kohtalotovereita. jos joku haluaa kommentoida, feel free. olisi kiva kuulla toisten (ensikertalaistenkin) ajatuksia äitienpäivästä, millaisin fiiliksin päivää vietitte. tuleeko vielä aika jolloin äitienpäivä on todellakin juhlapäivä eikä vaan päivä muiden joukossa (minulle se ainakin oli tasan tarkkaan sitä, ei mitään spesiaalia)? miten siitä osaa nauttia kun omaatuntoa pistelee ne kaikki tuhannet kerrat kun äiti menettää tai meinaa menettää malttinsa tai vastaavaa? ainakin näin ensikertalaista äitienpäivän " sankaria" äitiyteen liitetyt asiat ahdistavat koska ei se äitiys aina ole niin ihanaa.
ei pidä käsittää väärin: minusta on ihana olla äiti. mutta äitikin on vain ihminen. sekava sepustus, toivottavasti ei ihan järjetön.
olenkohan ainoa joka ajattelee näin:
Kommentit (5)
Taisimpa ajatella aika samoin ensimmäisenä äitienpäivänäni......
Nyt lapsia on 3. iät 8 v., 5½v. ja 1 v.
esikoiselta sain käsintehdyn saviruukun ( makkaratekniikalla ;-))
keskimmäiseltä sain kortin, jossa oli mansikoita.
kuopukselta sain märkiä suukkoja ja haleja.
mieheltä sain aamiaisen sänkyyn ( ja juu, tasan kerran vuodessa ;-))
Ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta on piisannut näinä 8 vuotena, joina olen ollut äiti ;-) Paljon myös ihania onnistumisen kokemuksia ja sitten kun lapsi on jo vanhempi ( osaa puhua ja kommentoida kokemaansa), ehkä ihanin on ollut esikoisen lause: " sä olet kyllä maailman paras äiti" . ( ja tasan olen mokannut sen 100 kertaa, polttanut pinnani, ollut " epäkypsä" , etc.
Juuri taisi Meidän Perhe lehdessä olla artikkeli, että syyllisyys on hyvä piirre vanhemmissa, sillä se auttaa jaksamaan/kehittymään/muuttamaan käyttäytymismalleja ;-)
Uskon, että olet lapsellesi maailman paras äiti. Jo se, että pohdit asioita ja mietit ja analysoit tekemääsi/ kokemaasi, todistaa sen :-)
Hyvää äitienpäivää
Niin mullakin oli eka äitienpäivä, mies oli työhommissa kans käytännössä koko päivän, ja eipä arkee kummosemmalta tuntunu. Vähän pääsi juhlatunnelmaan kun menin lapsen kanssa vanhemmilleni.
Eihän se arki aktiivisen lapsen (kohta 10kk) voi kauheen helppoa ollakkaan ja välillä pinna on kireellä ja päivittäin tosiaan harmittaa jokin asia, että kuinka ois voinu hoitaa paremmin.
Tsemppiä vaan jaksamiseen se riittää että parhaansa yrittää.
Ikävää, että Äitienpäivä alkoi ahdistaa. Mulla itselläni oli eka Äitienpäivä ja se meni ihan mukavasti, vaikka sitten mies lopulta tekikin monta tuntia töitä... no, ainakin aamu oli ihana. Mäkin välillä mietin, että mimmoinenkohan Äiti oikein olen, mutta onneksi mies jaksaa kehua. Meillä on tällä hetkellä sikäli kurja vaihe menossa, että vauva (3,5kk) on tosi kiukkuinen ja välillä tuntuu, että se itkee melkein koko päivän, joten yritä nyt siinä sitten olla hermostumatta. Mä kyllä välillä ajattelen, että onpa tosi rankkaa ja kamala tää kakara, kun vaan huutaa, mutta silti rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta. Eiköhän nää negatiiviset tunteet ole ihan normaaleja ja siksi pidänkin itseäni ihan hyvänä Äitinä... kukaanhan meistä ei ole täydellinen...
Tsemppiä arkeen! =)
Hieno kirjoitus!
Luulenpa että sun lapses voi ihan oikeesti ollakin todella rasittava joskus, koska taidat itsekin olla aika tulisieluinen ihminen (paiskot tavaroita, kiukkuat ym.) ja sielä sitten kaksi samankaltaista ottaa mittaa toisistaan välillä=) Älä siis huoli että olisit huono äiti, sillä luultavasti lapsesi ymmärtää sinua kun on sinua jo muutenkin 9 kk kuunnellut raivoamassa ehkäpä isille=)
(toivottavasti kukaan ei nyt ymmärrä väärin tätä kirjoitustani...)
Ja niin kuin joku jo hienosti kirjoittikin, ajatteleminen ja syyllisyyden tunteminen auttaa muuttumaan ja kasvamaan vanhempana, ja nimenomaan tulemaan maailman parhaaksi äidiksi juuri sinun lapsellesi.
Itse olen kans aika lyhytpinnainen ja samoja ajatuksia käy joskus mielessä,varsinki väsyneenä...Tämä eka äitienpäivä oli aivan ihana,vaikkakin tuli huono omatunto siitä kun lasta ei saatukkaan hoitoon ja poika " piti" ottaa ravintolaan matkaan syömään,vaikka piti olla ukon ja minun kahdenkeskistä aikaa..itkin pettyneenä sitä ettei kahestaan päästy ja samalla itkin sitä kun olin pettynyt...saakohan tästä nyt erkkikään selvää..heh.. No kuitenki,joskus sitä aattelee että voi kun saisi etes vähä vapaata ja samantien tulee huono omatunto kun niin ajattelee!! Lapsi on todellakin toivottu ja pitkän odotuksen tulos,maailman rakkain ihminen, mutta ihmisiä ollaan kaikki ja " pahat" ajatukset normaaleja,niitä on kaikilla joskus,pitää vain muistaa että ne on vain ajatuksia ja siihen jää,niistä ei kukaan loukkaannu koska ne on vain siellä omassa päässä=) Pääasia on että lasta kuitenkin rakastaa ja sen osoittaa ja kun väsyttää ja vidudaa,pitää muistella ihania hetkiä ja sillon lämpö palaa sydämmeen..
Johanna