Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut kuvittelevat, että heillä on subjektiivinen oikeus suhteeseen, kun kerran yhteen on menty?
11.01.2019 |
Kerroin toisessa ketjussa, miten parisuhde kanssani ei ole mikään subjektiivinen oikeus, vaan se edellyttää mm. hyvää seksielämää, treffeillä käymistä, keskusteluyhteyttä, läsnäoloa ja kunnioitusta.
Luulisi että tällaista itsestäänselvyyttä ei tarvitsisi erikseen sanoa, mutta minulla on kokemusta useammasta kuin yhdestä kumppanista, jotka ilmeisesti ajattelevat, että kun on kerran parisuhde solmittu, yrittämisen voi jättää.
Ymmärrän, että pidempään seurustellessa voi ilmaantua yhteensopivuusongelmia eikä se toinen välttämättä innostakaan nikn paljon. Jos minun tarpeeni ja rajani ovat liikaa tai eivät sovi, voimme erota yhteisymmärryksessä ilman katkeruutta, se ei ole ongelma. Mutta kun nämä haluavat kuitenkin pysyä yhdessä oleskelusuhteessa, joka ei voi heistäkään olla kauhean ihmeellinen.
Sitä en sitten ymmärrä ollenkaan, miksi niin monet ovat valmiita luopumaan juuri niistä asioista, joiden vuoksi parisuhteeseen on ylipäätään alunperin ryhdytty. Siedetään kumppanin välinpitämättömyyttä, haluttomuutta ja huonoa käytöstä. Sitä ei pitäisi edes harkita.
Onko muilla kokemuksia vastaavista vapaamatkustajista? Miten olette asian hoitaneen?
Kommentit (30)
No mä luulen että ihmiset ei nyt ihan ole ymmärtäneet sun käyttämääsi termiä tässä tapauksessa. Eikä se oikeastaan tuohon sovikaan kovin hyvin.
Haluat siis jatkaa vakiintuneessakin parisuhteessa samaa huomionsaamista ja antamista mitä tapailuvaiheessakin, ja se on ihan ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikös avioliitto ole vähän niin kuin subjektiivinen oikeus suhteeseen?
En tiedä varmaksi, kun en ole avioliitosta koskaan ollut kiinnostunut, mutta käsittääkseni avioliittoon kuuluu paljon velvollisuuksia puolisoa kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
No mä luulen että ihmiset ei nyt ihan ole ymmärtäneet sun käyttämääsi termiä tässä tapauksessa. Eikä se oikeastaan tuohon sovikaan kovin hyvin.
Haluat siis jatkaa vakiintuneessakin parisuhteessa samaa huomionsaamista ja antamista mitä tapailuvaiheessakin, ja se on ihan ok.
No en ole käyttänyt termiä "subjektiivinen oikeus" puhuessani seurustelukumppaneilleni, mutta minusta se kuvaa vapaamatkustajan asennetta ihan hyvin. Ajatellaan siis, että tämä parisuhde on nyt sellainen saavutettu etu, jonka pitämiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Se kuuluu itselle ilman muuta.
Varmaan samoja tyyppejä, joille ero monen huonon vuoden jälkeen tulee täytenä yllätyksenä.
Onko tällaisia tapauksia myös naisissa? Vai ovatko kaikki yksilöt miehiä?
T. ERI.
Jokaisen miehen, (no ei niitä nyt montaa ole), kanssa ollessani ihmissuhteissa olen törmännyt. Nimenomaan tuo, että kaikki kiva pois ja silti suhteessa ollaan. Lasten takia olin pidempään yhdessä mutta toisessa suhteessa ei pidätellyt mikään, kun huomasin tämän. Ja sitten voidaan haukkuakin ja silti haluttaisiin jatkaa kaikkine vikoineen ja tylsää elämää yhdessä. Parempi yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokaisen miehen, (no ei niitä nyt montaa ole), kanssa ollessani ihmissuhteissa olen törmännyt. Nimenomaan tuo, että kaikki kiva pois ja silti suhteessa ollaan. Lasten takia olin pidempään yhdessä mutta toisessa suhteessa ei pidätellyt mikään, kun huomasin tämän. Ja sitten voidaan haukkuakin ja silti haluttaisiin jatkaa kaikkine vikoineen ja tylsää elämää yhdessä. Parempi yksin.
Tämä on ongelma, kun itse en ainakaan varsinaisesti tarvitse suhdetta muuhun kuin "kaikleen kivaan". Jos suhteesta poistetaan kivuudet, ei siihen jää juuri mitään, mistä olen kiinnostunut.
Monilla miehillä on mielestään "subjektiivinen päivähoito-oikeus".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin näin. En halua leikkiä kotia, jos henkistä yhteyttä ei ole. Erikseen käytiin terapiassa ja nähtiin paljon vaivaa ja yhteys välillemme palasi.
Ystäväni puoliso ei halunnut käsitellä asioita. Ero siitä tuli, mutta ystävän eksä löysi tilalle uuden, vähempään tyytyvän kumppanin.
Mitä nämä tarpeet ja rajat sitten ovat ja miksi niihin on niin vaikea vastata? Pyydätkö mahdottomia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos en halua huolehtia kumppanini tarpeista kykyjeni mukaan, olen yhdessä väärän ihmisen kanssa ja eroan, ellei minua ehditä jättää sitä ennen.
Tietysti alkuhuumassa lähes kaikki yrittävät enemmän, mutta harvassa ovat suhteet, jossa huomioiminen ei kaikesta yrittämisestä huolimatta vähenisi vuosien saatossa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä nämä tarpeet ja rajat sitten ovat ja miksi niihin on niin vaikea vastata? Pyydätkö mahdottomia?
En mielestäni vaadi mitään, mitä ei normaalisti tapahdu ensimmäisten seurustelukuukausien aikana. Haluan käydä ulkona, harrastaa paljon hyvää seksiä, pussailla ja halailla, käydä syvällisiä keskusteluja, kokeilla uusia juttuja, harrastaa, kokkailla yhdessä, kuulla kivoja sanoja, tulla nähdyksi ja arvostetuksi.
Useimmat jaksavat näitä tehdä vähintään sen kolmesta kuuteen kuukautta. Mutta sitten alkaa usein se möllötys, jossa sinusta tulee itsestäänselvyys, jonka kanssa vain kulutetaan aikaa ennen seuraavaa työpäivää. Ja kaikki eivät toki jaksa tätäkään aikaa. Minulle kuitenkin tämä on sitä, mitä haluan parisuhteessa tehdä ihan vakituiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä nämä tarpeet ja rajat sitten ovat ja miksi niihin on niin vaikea vastata? Pyydätkö mahdottomia?
En mielestäni vaadi mitään, mitä ei normaalisti tapahdu ensimmäisten seurustelukuukausien aikana. Haluan käydä ulkona, harrastaa paljon hyvää seksiä, pussailla ja halailla, käydä syvällisiä keskusteluja, kokeilla uusia juttuja, harrastaa, kokkailla yhdessä, kuulla kivoja sanoja, tulla nähdyksi ja arvostetuksi.
Useimmat jaksavat näitä tehdä vähintään sen kolmesta kuuteen kuukautta. Mutta sitten alkaa usein se möllötys, jossa sinusta tulee itsestäänselvyys, jonka kanssa vain kulutetaan aikaa ennen seuraavaa työpäivää. Ja kaikki eivät toki jaksa tätäkään aikaa. Minulle kuitenkin tämä on sitä, mitä haluan parisuhteessa tehdä ihan vakituiseen.
Haluat siis seurustelusuhteen etkä arjen kumppanuutta? Perhe-elämä ei voi käytännössä olla tuollaista kuin pieneltä osaltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä nämä tarpeet ja rajat sitten ovat ja miksi niihin on niin vaikea vastata? Pyydätkö mahdottomia?
En mielestäni vaadi mitään, mitä ei normaalisti tapahdu ensimmäisten seurustelukuukausien aikana. Haluan käydä ulkona, harrastaa paljon hyvää seksiä, pussailla ja halailla, käydä syvällisiä keskusteluja, kokeilla uusia juttuja, harrastaa, kokkailla yhdessä, kuulla kivoja sanoja, tulla nähdyksi ja arvostetuksi.
Useimmat jaksavat näitä tehdä vähintään sen kolmesta kuuteen kuukautta. Mutta sitten alkaa usein se möllötys, jossa sinusta tulee itsestäänselvyys, jonka kanssa vain kulutetaan aikaa ennen seuraavaa työpäivää. Ja kaikki eivät toki jaksa tätäkään aikaa. Minulle kuitenkin tämä on sitä, mitä haluan parisuhteessa tehdä ihan vakituiseen.
Haluat siis seurustelusuhteen etkä arjen kumppanuutta?
Minun tapauksessani joo, en halua perhettä. Mutta luulisi ihan perinteistä perhe-elämää tavoittelevan ihmisenkin haluavan nyt hauskuuden jatkuvan vähän pidempään kuin puoli vuotta?
Nainenhan ei ole niin tarkka markkina-arvostaa vai miten se meni?
Ei tähän auta kuin seurusteluvaiheen pitkittäminen. Mitään koiria, yhteistä vuokrasopparia tai muuta ei pitäisi hankkia ensimmäiseen puoleentoista vuoteen ainakaan.
Onko tuollainen suhde edes realistinen pitkällä tähtäimellä?
Vierailija kirjoitti:
Onko tuollainen suhde edes realistinen pitkällä tähtäimellä?
No kyllä se useamman vuoden ainakin kantaa helposti oman kokemukseni mukaan. Mutta en ole muunlaisista suhteista kiinnostunut, joten jos vaikkapa kymmenen vuotta on maksimi, sitten mennään kymmenen vuoden suhteilla loppuelämä.
Se on selvä, että molempien täytyy sitoutua vaalimaan juuri tällaista suhdetta ihan samalla lailla kuin arkisuhdettakin. Jos molemmat eivät pidä treffejä tärkeinä, ei niitä itsestään tapahdu.
Minulle mies hoki jo tapailu vaiheessa, että kyllä se arki sieltä tulee ja kohta tulee arki, eikä olisi halunnut sitäkään vähää kuherrella. Miksi sitä jo heti alkuun pitää loitsia.
Eikös avioliitto ole vähän niin kuin subjektiivinen oikeus suhteeseen?