Miten antaa itselleen anteeksi/päästä yli lapsena tehdystä pahasta teosta

Onko sulla muitakin itseäsi surettavia asioita? Voit hyvin varata ajan vaikka psykologille ja keskustella ajatuksistasi. Kestät paremmin olla ikävä ihminen kuten me kaikki. Toivottavasti nykyään olet rohkeampi ja vastuuntuntoisempi - siihen voit vielä vaikuttaa.

Älkää ostako lemmikkejä.

Teit saman kuin Suomalainen terveydenhoito.

Potilaat kituvat kuolemaan asti, eutanasia on kielletty.

Mietipä sitä.

Olet ollut Alle kymmenvuotiaana vastuussa eläimestä, etkä ole uskaltanut puhua hiiren sairastumisesta.

Minusta kuulostaa siltä, että vanhempasi eivät ole aivan hoitaneet hommaansa.

Sinä olit lapsi. Anna itsellesi anteeksi.

Ehkä olet nyt ahdistunut jostakin muusta. Mikä on elämäntilanteesi muuten? Ikävää että välit vanhempiesi ovat olleet huonot. Jos ne olisivat olleet läheisemmät, et olisi joutunut murehtimaan tällaista, etkä kantamaan sellaista vastuuta, joka ei kuulu pienelle lapselle.

Ehkä suretkin myös sitä, että sinusta ei huolehdittu? Olisiko sinun mahdollista jutella jonkun kanssa näistä?

Jos hiiri olisi viety lääkäriin, se olisi vain lopetettu , ei noille voi mitään tehdä.

Ei se hiiri välttämättä mitenkään kitunut. Sillä oli kasvain, mutta ei sellainen välttämättä ole erityisen kivulias. Se vaikeutti liikkumista kyllä, mutta liikkumisen vaikeus ei vielä tee hiiren olosta mitenkään kituvaa. Minä ajattelen, että hiiri sai kokea oman elämänkaarensa ja sen päätteeksi luonnollisen kuoleman. Kertomasi ei kuulosta minusta mitenkään dramaattiselta. Kuten itsekin sanot, niin tuollaista se hiirillä hyvin usein on.

Alle 10-vuotiaan vastuulle ei pidä antaa lemmikkiä. Jos lapsi on tunnollinen ja huolehtiva, hän voi hoitaa lemmikkiä hyvinkin itsenäisesti, mutta vastuu eläimen hyvinvoinnista on viime kädessä aina aikuisella. Aina.

Vanhempiesi olisi kuulunut pitää silmällä eläintä edes välillä vaikka hoiditkin sitä. Kaikki eläimet sairastavat joskus, viimeistään tullessaan vanhaksi. Siksikin vanhempien pitää aktiivisesti neuvoa ja opastaa lasta. Turhaan syyllistät itseäsi.

Tuossa tilanteessa  et kyennyt  ajattelemaan  toisin koska pelkäsit vanhempiasi,olit lapsi! Aiemmissa vastauksissa on myös hyviä kommentteja. Nyt voit aikuisena tehdä toisin ja edelleenkin omista virheistä voi ottaa opiksi ja mikä tärkeintä mennä eteenpäin "tuleen ei pidä jäädä makaamaan". Usko pois  meillä kaikilla on  tekemisiä joita katuu, ihminen on  epätäydellinen ja lapsi saa paljon  anteeksi, anna itsellesikin anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin pieni (en muista tarkkaa ikää, mutta ehkä noin 7-8 v.?) minulla oli lemmikkihiiri. Sen terraario oli omassa huoneessani ja hoidin sen yksin, vanhempani eivät siihen puuttuneet eivätkä käyneet edes katsomassa sitä koskaan.

Hoidin hiirtä hyvin ja vastuullisesti. Kuitenkin kun hiiri alkoi olla vanha (hiiret elävät noin 2 vuotta), sille tuli kylkeen kasvain. Kasvaimet ovat kesyhiirillä tosi yleisiä ja varmaan yleisin syy niiden kuolemaan/lopetukseen.

Muistan, kuinka huomasin ensin pienen patin hiiren kyljessä, ja se alkoi nopeasti kasvaa. En uskaltanut kertoa vanhemmilleni, koska pelkäsin että he syyttäisivät minua hiiren huonosta hoidasta ja että olen aiheuttanut tämän (Minulla ei ole koskaan ollut hyvää suhdetta vanhempieni kanssa). En siis kertonut asiasta vaan pidin sitä hiirtä vain siellä huoneessani. Hiirillä tuollaiset kasvaimet etenevät tosi nopeasti, ja minunkin hiirelläni se kasvoi ihan silmissä, kunnes lopulta se oli valtava pahkura sen kyljessä ja vaikeutti jo sen kävelyä ja oli ihan varmasti tosi kipeä. Hiiri eli kasvaimen ilmestyttyä ehkä muutaman viikon (en muista tarkasti) ja sitten se kuoli. En siis kertonut asiasta kenellekään. En missään nimessä ollut välinpitämätön sitä kohtaan, vaan muistan kuinka olin todella ahdistunut aina kun katsoin sitä hiirtä ja itkin joka sängyssä ja toivoin että se kuolisi jo ja pääsisi pois. Silti en uskaltanut kertoa vanhemmilleni.

Minä en pääse millään yli siitä, miten saatoin olla auttamatta sitä/viemättä sitä lopetukseen. Jostain syystä tämä asia palasi mieleeni noin kuukausi sitten (olen nyt 21v.) ja siitä lähtien olen tuntenut ihan kauheaa ahdistusta ja syyllisyyttä teostani joka päivä. Nytkin kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä. Ajattelen vain sitä viatonta eläintä joka oli minun armoillani ja jonka viimeiset viikot olivat yhtä kärsimystä sen takia että minä en tehnyt mitään.

Tunnen itseni hirveäksi ja tämä syyllisyys ja katumus vaivaavat jo jokapäiväistä elämääni. Yritän sanoa itselleni että en ole paha ihminen, vaan olin lapsi ja kyse oli ennemminkin vaikeuksista minun ja vanhempieni välillä. Tänä päivänä IKINÄ antaisi moisen tapahtua vaan veisin eläimen heti lääkäriin kun jotain ilmenisi. Ei vaan tunnu yhtään paremmalta, ei se poista sen eläimen kärsimyksiä.

Miten voi päästä yli tekemästään pahuudesta, kun sitä ei voi enää mitenkään korjata? Tuntuu etten pääse yli siitä mitä annoin tapahtua.

Sinulla oli ihan liikaa vastuuta ikääsi nähden ja vanhempasi eivät kantaneet vastuutaan.

Olet ollut niin nuori, ettei sinun kannata tapahtuneesta syyllistää itseäsi. Hoidit kuitenkin hiirtä niin hyvin, kuin osasit. Hiiri eli varmasti onnellisen elämän siihen asti, kunnes sairastui.

Olen itsekin tajunnut joitakin juttuja vasta hieman vanhempana. Meille otettiin pieni kani, kun olin lapsi (70-luvulla). Kani eli lyhyen elämänsä pienessä ja pimeässä kopissa pihamaalla. Ei päässyt koskaan liikkumaan kunnolla ulos. Ei sitä lapsena tajunnut, eikä tuolloin vielä mistään eläinten oikeuksista puhuttu, ainakaan maaseudulla. Olen useasti tuota asiaa jälkikäteen miettinyt ja harmitellut, koska olen erittäin eläinrakas ihminen. Että ei olleet kani-reppanalla hääppöiset olosuhteet elämälleen. Itse olin tuolloin pieni napero, joten mitäpä sitä olisi osannut tilanteelle tehdä. Lapsen lemmikit ovat kuitenkin loppupeleissä vanhempien vastuulla, vaikka lapsi niitä hoitaakin.

Kuulostaa vähän ocd:lta, jos et pysty päästämään huonosta muistosta ja syyllisyydestä irti. Voisit tarvita siihen apua, ja masennukseen?

Tuo ei todellakaan ollut mikään maailman pahin teko, eikä siitä kukaan muu sua syyttäisi. Mulla myös oli vanhemmat, joille en uskaltanut kertoa mitään. Jos jotain oli sattunut, se oli kauhea haloo ja syyllistäminen jos kertoi. Kuitenkin jos jäi kiinni, että jotain ei ollut uskaltanut kertoa ajoissa, niin sekin oli paha asia mistä vanhemmat loukkaantui. En ole jäänyt syyttämään itseäni siitä, että en osannut puhua vanhemmille, koska mahdotonta siinä oli voittaa.

kiitos teille ymmärtäväisistä kommenteista <3 Ajattelen itsekin samoin, että en aikuisena jättäisi lapsen vastuulle elävää eläintä, vaan vähintäänkin kävisin aina tarkastamassa sen olot vaikka lapsi huolehtisikin siitä. Jotenkin vain kun tämä tilanne on omalla kohdalla, niin tuntuu että olisi pitänyt osata tehdä silloin lapsena toisin, ja kantaa syyllisyyttä siitä miksi ei rohjennut vaan. Puolustuskyvyttömien olentojen kärsimykset tuntuvat niin raskaalta, ja tuntuu pahalta että on itse mahdollistanut sellaista. Vaikea antaa itselleen anteeksi sellaista minkä jollekin toiselle (lapselle) voisikin antaa anteeksi. 

Kuten joku kysyikin, minulla on tällä hetkellä elämässä aika paljon stressiä ja yksinäisyyttä, joten ehkä siksi tällainen vanha muistokin purkautuu näin voimakkaasti. Kiitos myötätuntoisista sanoistanne, ne todella tuntuvat hyvältä tässä olossa. Ap

Tämä viesti palauttaa mieleeni sen, miten lapsena, n 6v, pudotin monta kertaa kissan ulkorappusilta vieressä olevaan pensaaseen ja sitten katselin kun se räpisteli ja sen oli vaikea päästä pois. Varmaan sitä sattui. Jotenkin tunsin kummaa nautintoa siitä, ja samalla häpesin. Kukaan ei huomannut puuhiani.

Aikuisena olen tietysti miettinyt miksi noin tein. Olen eläinrakas ja empaattinen, en ollenkaan mikään eläinrääkkääjä, enkä tuon jälkeen ole eläimiä (enkä ihmisiäkään) kiusannut. Toimin noin, koska minulla oli epämääräinen paha olo, jota en osannut ilmaista, olin hyvin yksinäinen lapsi, tunsin itseni erilliseksi, vanhempiin ei ollut hyvää kontaktia. Jotenkin tuo helpotti oloani. Olen antanut tuon itselleni anteeksi, en osannut muuta.

AP, tuossa kuvaamassasi tilanteessa et ole kiusannut ketään etkä millään lailla tieten tahtoen aiheuttanut kärsimystä. Ymmärrä sitä pientä lasta, ota hänet mielikuvissa sitten syliin ja lohduta häntä.

Jos mahdollista, hankkiudu jonnekin puhumaan elämäsi suruista. Kyllä se siitä. Meillä kaikilla on taakkoja, isoja ja pieniä. Elämä on epätäydellistä, ja silti hyvää.

Itse tullut tehtyä paljon tosi pahoja juttuja.

Tänään mietin kun koulussa kiusasimme erästä hyvin arkaa ja ujoa tyttöä. Hän itkikin monesti.

Hänellä oli varmaan jo muutenkin vaikeaa.

Toivon että hän olisi menestynyt elämässään ja saisin joskus tilaisuuden pyytää kasvotusten anteeksi.

Anteeksi Riikka.

Up

Jokainen varmasti jotain katuu. Moni tukahduttaasen tunteen... ei ihme että ihmiset ilkeilevät toiselleen ovat kiukkuisia.. kun paha olo vaivaa sisällä

Vanhempasi tuskin olisivat vieneet hiirtä lääkäriin vaikkka olisit kertonut heille? Mulla oli 80-luvulla lemmikkihamsteri jolle tuli myös kasvain vatsaan. Hamsteri vaan istui paikallaan kärsivän näköisenä viimeiset elinpäivänsä ja rukoilin vanhempiani viemään hamsterin eläinlääkäriin, mutta heidän mielestään oli aivan naurettavaa maksaa hamsterin hoidosta. Huomasin kyllä naapurien/luokkakaverien jne. perheissä että siihen aikaan ei eläimistä huolehdittu ihan samalla tavalla kuin nykyään, eikä varsinkaan haluttu maksaa mitään. Naapurin koiralla silmät rähmi vuosia eikä asialle tehty mitään :( yms...

Hiiri ei kärsi enää. Älä sinäkään. Et voi menneelle mitään,

vain nykyisyydelle.

Selvästikään et tehnyt mitään pahuuttasi. Lapset ovat keskeneräisiä kehityksessään; aivotkaan eivät ole kehittyneet vielä valmiiksi. Et osannut vielä silloin toimia tuollaisessa tilanteessa järkevästi. Luottamussuhde vanhempiisi ei ollut kunnossa, niin et uskaltanut pyytää apua. Se ei ole lapsen vastuulla vaan aikuisten.

Elämään kuuluu kärsimystä. Luonnossakin eläimiä kuolee sairauksiinsa, jollei peto niitä lopeta. Se ei ole sinun syytäsi, maailma vain on sellainen.