Tyytyväinen(-kö) etäsuhteeseen

Entäs jos ajattelet, ettet oikeastaan tarvitse etkä halua parisuhdetta.

Jos teidän suhde on sellainen, että kaksi aikuista ihmistä viettää aikaa yhdessä silloin kun molemmille sopii?

Voi olla, ettei se pidemmän päälle kanna, koska aikuisena saattaa kaivata toista aikuista ihan arkeen. Sanon tämän siksi, että itse olen parisuhteessa, joka alkoi etäsuhteena. Alkuun tein suunnitelmia, miten voisimme muuttaa noin puoleenväliin toisiamme, siis yhteen, mutta jonkun ajan päästä kaksi kotia alkoi tuntua ihan hyvältä.

Sitten elämä heitteli sen verran, että vaikka miehellä on omakin osoite, hänen täysi-ikäistynyt lapsensa otti sen poikamiesboksin opiskelijakämpäkseen harjoitellakseen itsenäistä elämää, miehen työnkuva muuttui ja hän käytännössä muutti yhteen kanssani.

Tuo, että ottaa ihan päivän kerrallaan on yhdellä tavalla ihan hyvä asenne. Toisaalta tämäkin on mukavaa, että tietää voivansa laskea suhteen varaan sen verran, että suunnitellaan yhteisiä matkoja jo kuukausia ennen.

Kiitos ajatuksista. Kuinka pitkä suhde teillä takana ja missä vauheessa koitti "yhteinen koti"?

Olen myös miettinyt, että haluanko todellisuudessa edes yhteistä kotia. Olen just nyt onnellinen elämässäni ja en kaipaa uusperhesäätöä, mutta olen huomannut, että muutamasti on harmittanut, kun etäisyydestä johtuen ei voida noin vain tavata yhtä iltas tai yötä, vaikka se olisi muuten mahdollista. Ja loppujen lopuksi tiedostan, että todennäköisesti toivon arjen jakamista ja uulen, että mies olisi siihen minua valmiimpi. Mutta voiko etäduhde kuitenkin riittää molemmille, jos toinen tuntuu muuten sopivalta ja yhdessä olo tuntuu hyvältä. Ei ehkä pitäisi miettiä, mutta viimeisten viikkojen aikana ajatuksia on alkanut nousemaan. Ehkä tiedostan kiintyväni syvemmin ja se aiheuttaa pohdintoja.

Ollaan oltu yhdessä nyt kuusi vuotta. Taitaa peräti olla joku ensitapaamisen vuosipäivä ihan tällä viikolla...?

Kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa. Tosin olen kovin onnellinen, kun saan herätä tämän miehen vierestä aamuisin. Joskus ollaan viikon verran erillään, ja sekin on hyvää aikaa, koska viihdyn itsekseni myös.

Joskus on puhuttu jopa avioliitosta, mutta siinä vaiheessa itselle iskee sitoutumiskammo. En oikein tiedä enää, pitäisikö suhteen edetä mihinkään... tosiaankin huomaa, että koska lapset eivät ole enää ajankohtaisia niin sen miettimättä jättäminen on kovin vapauttavaa.

Mitään muuttoakaan ei ole suunnitteilla, koska nykyinen asuntoni on oikein hyvä. Ehkä sitten, kun teinit on saatu maailmalle (minun lapseni ovat muutaman vuoden nuorempia kuin hänen). Ehkä me ollaan tylsiä keski-ikäisiä, vailla draamaa tai kunnianhimoisia suunnitelmia.

Johonkinhan kaikki suhhteet etenevät joka tapauksessa. Kyse on vain siitä, mihin suuntaan ja onko se suunta sellainen kuin osapuolet haluavat.

Jos susta on kiva herätä miehen vierestä aamuisin ja kiva olla välillä viikko tai pari itsekšei, niin silloihan suunta tuntuu ihan oikealta. Turha sitä mihinkään käänneellä. Miettii suunnanmuutoksia sitten kun ei enää tole niin kivaa. Ilmeisesti naimisiinmeno ei tunnu yhtä hyvältä ajatukselta - eikä sen kyllä vielä puolen vuoden suhteen jälkeen kuulukaan tuntua - jotn sitä ei kannata kiirehtiä. Naimisissaolevienkaan ei silti ole pakko asua yhdessä osoitteessa, vaikka viranomasolettamus siitä lähteekin.

Me ollaan nyt oltu pari jo neljä vuotta. Matkaa 40 km.

Aluksi minullakin oli tuollainen tuska, kun parisuhteen malli jostain syystä on se yhdessä asunnossa asuminen. Nyt kun on ehditty olla yhdessä, niin on rauhoittunut siihen, että meillä on oma, tällainen aikuinen ja monipaikkainen elämä.

Minulla on kotona asuva teini, ja on helpompaa kun kenenkään ei tarvitse sopeutua uusperhe-elämään.

Olen niin tyytyväinen kun ei tarvitse asua kenenkään miehen kanssa. Oli huonot kokemukset 20 v liitosta. Miehellä samanlaista varovaisuutta. En tiedä haluanko lainkaan muuttaa yhteen, vai muuttaisinko lähelle häntä omaan asuntoon. Se jää nähtäväksi, meillä ei ole kiirettä.

Kaikkea ei voi parisuhteessa kuitenkaan saada. Oman kokemukseni mukaan yhdessä asuminen ahdistaa myös, vain eri tavalla kuin etänä oleminen. Jos nyt meillä on rakkautta, toisista huolehtimista, hyvää seksiä, niin en usko että yksi asunto on autuaaksi tekevä, eikä ilman muuta pelkästään lisää onnellisuutta ja yhdessä jaksamista.

Mihin parisuhteemme on menossa, niin vahvasti yhteiseen suuntaan, yhdessä keskustellen. Voi tarkoittaa kahta asuntoa tai yhtä, sen näkee.

Ihania ja kannustavia viestejä:)

Se kyllä helpottaa, kun ei ole lapsen saamisen osalta enää itsellä tarvetta eikä pienen tytön prinsessaunelmia isoista häistä - ne on jo koettu. Mies on kysynyt molempien asioiden osalta mielipidettäni ja vaikka hän on useampia vuosia vanhempi, lasten osalta ei olisi yhtä ehdoton kuin minä, mutta ainakin sanoo, että myös nykyinen lapsiluku riittävä (meillä molemmilla yhden exän kanssa lapsia).

Minä nautin tällä hetkellä siitä, kun en ole arjessa tilivelvollinen kellekään eikä tartte säätää uusperheen aikatauluja yhteen. Silti mielellään tapailen miestä sekä myös lapset ovat luontaisesti osa elämäämme ja yhdessäoloamme. Molemmilla on vastuullinen työ ja työreissuja sekä tykätään viettää tahoillamme aikaa myös kavereiden kanssa - minä ehkäpä vielä enemmän. Haluan viettää välillä lapsivapaita vkloppuja myös ystävien kesken. Mies tapaa kavereitaan enempi joitain tunteja kerrallaan. Ainakin toistaiseksi on vaikuttanut hyväksyvän minun tarpeeni eikä ole aiheuttanut ongelmia. Molemmat kuitenkin järkätään yhteistä aikaa ja päivittäin pidetään yhteyttä lähes aamusta iltaan.

Käsitykseni mukaan olen ensimmäinen nainen, kenet mies tutustuttanut lapsuuden perheeseensä eronsa jälkeen, vaikka erosta on vuosia ja muutama pidempi suhdekin näihin vuosiin mahtuu.

Joulukuulle saakka en ajatellut asioita vaan nautin hetken hyvästä olosta ja onnellisuudesta. Kunpa voisin vain jatkaa samoin, mutta niin vain on noussut ajatuksia, että mitä me kumpainenkin tältä suhteelta tahdotaan. Ehkäpä se liittyy omaan pelkooni, että sattuisi, jos kiinnyn ja mies onkin eri ajatuksin (tästä ei tosin ole merkkejä, oikeastaan päinvastoin). Ero lasteni isästä oli raskas, olin hyvin down.

-ap

Akat, niille ei kelpaa mikään! Parempi pysyä erossa!

Tuo on kyllä totta, että johonkin suuntaan suhteet etenee. Ei pelkkä ajelehtiminen eteenpäin välttämättä riitä. Hyvähän sitä on miettiä asiaa.

Tuollaisessa suhteessa voi olla niin paljon tilaa, että väliin mahtuu ihan uusia ihmisiä, uusi ihastus. Tai sitten se voi juuri sen asteista sitoutumista mihin kykenee.

Itse eronneena ja uudessa suhteessa olen monta kertaa ajatellut sitä, että oikeasti ihmisten pitäisi elää niin, että mennään nuorena yhteen, kasvetaan yhdessä ja sitten vanhana löydetään toisensa uudelleen ystävinä ja parhaina kavereina. Kuten sanoin, pitäisi - mutta parisuhteeseen tarvitaan kaksi, jotka ajattelevat samalla tavalla ja pystyvät työskentelemään asian eteen.

Joten sitten ollaan toisella kierroksella.

Ihanaa, jos täysi vapaaehtoisuus on suhteen perusta. Se, että aidosti viihdytään yhdessä ja säännötkin on sovittu sellaisiksi, että ollaan loukkaamatta toista.

Toisaalta arjen jakaminen toisen kanssa on yksi suunta, jota voi tavoitella.

Kai se paljon puhuttu "keskustelkaa keskenänne" on aika hyvä ohje.

Keskustellahan se varmaan pitäisi. Minulle puhuminen ja avoimena oleminen on aina ollut helppoa niin ed. suhteessa kuin ystävien tai perheenjäsenten kesken, mutta tässä uudessa suhteessa olen huomannut, että miehellä on ollut minua enemmän tarvetta kysyä henkilökohtaisia ja keskustella syvällisemmin. Tämä on minulle uutta. Olen kyllä mielelläni näistä keskustellut, mutta vähempi itse tehnyt aloitteita. Ehkä juuri siksi ettei synny odotuksia vaan välimme on pysynyt kevyenä, vaikka olemme molemmat jakaneet elämästämme hyvin henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita.

Kai en ole luonteeltani päämäärätön ajelehtija enkä usko siihen parisuhteessakaan. Ehkä tosiaan "olisi minun vuoroni" nostaa asioita keskusteluun ja olla pelkäämättä, että kuulisin jtn, mitä en halua.

-ap