Miten tiesitte, että haluatte lapsen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävit psykoterapiassa, koska halusit alkaa haluamaan lapsia? Psykoterapeutin tehtävä oli siis vakuttaa sinut siitä, että perhe-elämässä on myös hyviä puolia?

Jeesus.

Hieno sisälukutaito sulla! Kävin psykoterapiassa käsittelemässä pelkojani, jotka olivat unelmieni esteenä. Kuten sanoin, tiesin sisimmässäni, että haluan lapsia, mutta mielikuvani perheen perustamisesta oli vääristynyt pelkästään negatiiviseksi. Terapian avulla löysin asiasta positiivisempiakin puolia.

Terapeuttini ei tarvinnut vakuuttaa minulle mitään, vaan hän antoi minun oivaltaa asian itse.

En oleta, että sinä ymmärrät. En tarvitse sinun tai kenenkään muun siunausta valinnoilleni.

Miten psykoterapiassa tuollaista käsitellään? Minusta tuntuu, että käsitykseni perhe-elämästä on pääosin negatiivisesti värittynyttä ja minusta se on vain normaalia. Entä kuinka pääsit psykoterapiaan vai kustansitko sen itse?

Terveisin aloittaja

Olen saanut kolme lastani jo 80-luvulla. 

Tuntuu itseni ja tuttavapiirinikin perusteella, että sitä ei niin pohdittu edes. Jos oltiin naimisissa tai ainakin vankassa parisuhteessa, niin oli jotenkin itsestään selvää. 

En tiedä kuin yhden lähipiirini ns. velan ikätovereistani ja hänkin on lesbo. 

Toisen ja kolmannen jo halusinkin aktiivisesti. Mutta ensimmäinen oli vähän "tavan vuoksi". Kivaa ja rikasta elämä on ollut. 

Joulutkin minulle on järjestetty jo vuosia lasten perheiden kotona ja muutenkin saa nauttia ihanasta äiti-kohtelusta ja suoranaisesta hemmottelusta. Kaikilla ei toki näin hyvin ja en mitenkään ketään kannusta lapsia tekemään vastentahtoisesti. Se on täysin oma asia. 

Vierailija kirjoitti:

Miten psykoterapiassa tuollaista käsitellään? Minusta tuntuu, että käsitykseni perhe-elämästä on pääosin negatiivisesti värittynyttä ja minusta se on vain normaalia. Entä kuinka pääsit psykoterapiaan vai kustansitko sen itse?

Terveisin aloittaja

Riippuu varmaan ihmisestä, että miten asiaa lähestytään. Me käytiin läpi omaa lapsuuttani, omien vanhempieni kasvatustapaa ja sitä, miten voisin tehdä asiat eri tavalla kuin he.

Mietittiin, mistä syistä ihmiset ehkä hankkii lapsia ja mitä se heille antaa, eli yritettiin löytää niitä hyviä puolia. Pohdittiin myös ominaisuuksiani ja vahvuuksiani kasvattajana, sekä parisuhteen tilaa ja miten esimerkiksi ratkaisemme yhdessä ristiriidat ja miten ajatuksemme lapsista ja kasvatuksesta osuvat yhteen.

Kela kustansi osan, terapeutti täytyi etsiä itse.

Ei sitä tunnetta välttämättä koskaan tule. Me todettiin miehen kanssa 10 yhdessäolo vuoden tienoilla (molemmat silloin 30 v.), että katsotaan saadaanko lapsia ja jos ei tule niin on ainakin yritetty :) nyt on kaksi lasta ja ollaan saatu paljon uusia ulottuvuuksia elämään niin hyvässä, kuin pahassa.. Uskon kuitenkin, että olisimme onnellisia myös ilman lapsia. Kummallakaan ei ollut vauvahaaveita saati vauvakuumetta ja pitkään pohdittiin halutaanko ollenkaan lapsia tai edes yrittää. Muiden lapset ei vieläkään ole sen ihanampia(pois lukien läheisten lapset), mutta kyllä omia rakastan ja ehkä vähän yllätti kun, kuinka tärkeitä ja rakkaita ne omat sitten ovatkaan kaikessa uhmassaankin ym.

Se on vaan sisällä se tunne, se että haluaa rakastaa jotain joka on niin läheinen,oma lapsi.

Se tunne on ollut aina.

En ole koskaan ajatellut haluavani lapsia. Koiran hankittuani ajatukseni asiasta vain vahvistui, kun huomasin ahdistuvani siitä, että joku on minusta täysin riippuvainen ja vailla jatkuvaa hoivaa ja huolenpitoa. Koira on minulle maailman rakkain, mutta koen silti menettäneeni vapauteni kun ei voi mennä ja tulla miten haluaa vaan pitää suunnitella menot koiran mukaan eikä mitään voi tehdä extempore. Totesin myös etten kestä yöheräilyjä (jos koiralla on ripuli ja herättää yöllä ulos) enkä meteliä, jatkuvia vaatimuksia ja pakkoa. Myöskin julkisilla paikoilla rääkyvät lapset nostaa stressitasot pilviin ja saan vanteen päähäni siitä melusaasteesta mitä lapset aiheuttaa. Lapset stressaa minua eikä lapsiperhe-elämä sovi rauhaa ja vapautta rakastavaan luonteeseeni. En koe jääväni mistään paitsi, päinvastoin. Koen että lasten hankinta olisi viimeinen naula arkkuuni. Onneksi parempi puoliskoni ajattelee asiasta samoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten psykoterapiassa tuollaista käsitellään? Minusta tuntuu, että käsitykseni perhe-elämästä on pääosin negatiivisesti värittynyttä ja minusta se on vain normaalia. Entä kuinka pääsit psykoterapiaan vai kustansitko sen itse?

Terveisin aloittaja

Riippuu varmaan ihmisestä, että miten asiaa lähestytään. Me käytiin läpi omaa lapsuuttani, omien vanhempieni kasvatustapaa ja sitä, miten voisin tehdä asiat eri tavalla kuin he.

Mietittiin, mistä syistä ihmiset ehkä hankkii lapsia ja mitä se heille antaa, eli yritettiin löytää niitä hyviä puolia. Pohdittiin myös ominaisuuksiani ja vahvuuksiani kasvattajana, sekä parisuhteen tilaa ja miten esimerkiksi ratkaisemme yhdessä ristiriidat ja miten ajatuksemme lapsista ja kasvatuksesta osuvat yhteen.

Kela kustansi osan, terapeutti täytyi etsiä itse.

Ihan hyvä tietää nuo asiat. Olen kyllä miettinyt itsekin aikalailla noita kaikkia todella paljon ja käynyt dialogia päässäni eri henkilöiden kanssa ja käsitellyt asioita pääosin itsekseni, joten en tiedä, tuoko terapeutti osaamisellaan mitään lisäarvoa.

Terveisin aloittaja

Ajattelin lapsesta saakka, että en halua lapsia. Raskaus ja synnytys tuntuivat kammottavilta ja lapset elämää rajoittavilta. Karsastin äitiyttä, koska tajusin perheen hoivan kaatuvan useinmiten äitien niskoille.

Kolmikymppisenä lapsiajatukset alkoivat pyöriä mielessä; haluanko sittenkin vai en. Asiaan vaikutti uusi parisuhde ja rakastuminen. Kuvittelin, että mies olisi hyvä isä (ei ollut). Ikäkysymys alkoi tulla vastaan, ja mietin että nyt tai ei koskaan.

Olin ehtinyt juhlia ja matkustaa sen verran, että kaipasin jo uutta elämänvaihetta.

Viimeinen sinetti lapsentekopäätökselle oli, kun tajusin kärsiväni synnytyspelosta. Tämä oli ollut merkittävä este lapsen haluamiselle. Otin asioista selvää ja raskauduttuani hankinkin itselleni sektion. Ilman tätä mahdollisuutta en olisi ehkä pystynyt koko juttuun.

Lapsen isän kanssa asiat sujuivat huonosti, mutta lapsestani olen onnellinen. Vanhemmuus kyllä muuttaa ja rajoittaa elämää paljon, mutta toisaalta lapsi myös kasvaa kovaa vauhtia, ja on ihanaa tarjota hänelle elämyksiä ja opettaa asioita.

Vanhempana saa uuden mahdollisuuden katsoa asioita aina välillä lapsen silmin. Se on pysäyttävää.

Välillä rasittaa, mutta se kuuluu asiaan.

Olen realistinen, velvollisuudentuntoinen äiti, ja haluan lapselleni parasta vaivoja säästämättä.