Miten tiesitte, että haluatte lapsen?

Täällä yksi joka odottaa. Ihan oikeasti kun on koko elämän kuullut sitä että "Mieli muuttuu kyllä" niin olen sitten ollut se urpo joka odottaa hormonaalista salamaa päähänsä ja alkaa maagisesti haluta perhettä.

Tässä reilu kolmikymppisenä on alkanut ajattelemaan, että jos aikuiselämän haaveisiin ja fantasioihin tulevaisuudesta ei ole koskaan kuulunut a)käärmettä b)lasta c) benjihyppyä, niin ei ne varmaan sinne vaan ilmesty?

Istuin aamutakki päällä olkkarissa ja katselin lastenvaunukuvastoa aamuauringossa 22 vuotta sitten. Kaikki on nyt ihan ok- M44 ei nyt muista kummempaa oltiin varmaan asiasta keskusteltukin mut tuo nyt jäi mieleen kun kysyttiin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi joka odottaa. Ihan oikeasti kun on koko elämän kuullut sitä että "Mieli muuttuu kyllä" niin olen sitten ollut se urpo joka odottaa hormonaalista salamaa päähänsä ja alkaa maagisesti haluta perhettä.

Tässä reilu kolmikymppisenä on alkanut ajattelemaan, että jos aikuiselämän haaveisiin ja fantasioihin tulevaisuudesta ei ole koskaan kuulunut a)käärmettä b)lasta c) benjihyppyä, niin ei ne varmaan sinne vaan ilmesty?

Sama täällä, siksi itseasiassa kyselenkin. Kaikki sanoo, että kyllä se vauvakuume sieltä ennenpitkää tulee. Että mistä sen sitten tietää. Miehelle olisi okei hankkia lapsia, mutta minä odotan, kun mitään erityistä halua ei tule. En sen perusteella osaa sanoa, haluanko lapsia vai en. Lähinnä tajuan vai järjellä sen, että lapsi muuttaa koko elämän rytmin ja vie ajan kaikelta muulta, eikä se loppujen lopuksi ole mitään ruusuilla tanssimista. Sen kautta asian näkee turhankin realistisessa valossa. Siksiköhän sitä ei tule, kun tajuaa sen hinnan?

Terveisin yli kolmekymppinen aloittaja

Haaveilin jo alle kouluikäisenä lapsista ja pitkin lapsuutta ja nuoruutta suunnittelin, mitä tekisin lasteni kanssa. Alkuperäinen lapsilukuhaave oli kuusi, mutta se on muuttunut paaaljon maltillisemmaksi näin aikuistuttua.

En tiennyt, vaan tunsin.

Kunnes selvisi, että en voi saada omia lapsia.

Nykyään kahden lapsen bonus-äiti. Niin ovat rakkaita, vaikka eivät omia tekeleitäni :)

Toki voi kertoa kokemuksia siitäkin, jos on oivaltanut, ettei halua lapsia ja miten se sitten tuli.

Kaipailisin kyllä eniten näitä ihmetarinoita, joissa vain tajutaan, että näin sen pitää olla, kun siihen monet vetoaa.

Terveisin aloittaja

Olen tiennyt sen "aina" - siis ihan lapsesta asti minulle on ollut aivan selvää, että haluan lapsia. Ja onneksi sainkin niitä kolme.

Vierailija kirjoitti:

En tiennyt, vaan tunsin.

Kunnes selvisi, että en voi saada omia lapsia.

Nykyään kahden lapsen bonus-äiti. Niin ovat rakkaita, vaikka eivät omia tekeleitäni :)

Niinkuin miten "tunsit"? Kiva, jos olet jotain kautta saanut lapsia elämään niitä halutessasi, vaikkei omia olekaan.

Terveisin aloittaja

Olen aina halunnut lapsia, mutta aikuisena on ollut pitkiäkin vaiheita, jolloin olen nähnyt lapsenhankinnan vain rasitteena ja oman elämän loppumisena. Silti jotenkin ymmärsin, että kyse on vain pelosta, ja että sisimmässäni haluaisin haluta lapsia.

Kävin 6 kk psykoterapiaa, jossa käsittelin näitä vanhemmuuteen liittyviä pelkojani. Tajusin, että olin keskittynyt liikaa kauhutarinoihin ja kuullut liian vähän onnellisia tarinoita siitä, miten eri tavoin lapset rikastuttavat elämää. Etsin siis asiasta enemmän hyviä puolia. Sillä tavoin asia loksahti päässäni ja uskalsin ryhtyä hommaan. Olen nyt raskaana.

Lastenhankinta pelotti, mutta vielä enemmän pelkäsin katuvani myöhemmin sitä, etten hankkinut lapsia enkä saisi lapsenlapsiakaan.

Minullakaan ei ole koskaan ollut sellaista tunnetta että haluan lapsia. En ole koko asiaa edes ajatellut. Nyt olen yli 30, enkä pysty kuvittelemaan tulevaisuutta jossa minulla olisi lapsia. Sellainen arki ei vaan yhtään mahdu ajatusmaailmaani. En kuitenkaan uskalla sanoa etten koskaan halua lasta koska voihan se mystinen vauvakuume tulla.

Lapsiperheissä vierailujen jälkeen olen aivan äärimmäisen väsynyt. Kummilasten vieminen huvipuistoon tai elokuviin vie enemmän energiaa kuin mikään muu. Vaikko toki rakastan heitä täydestä sydämestä.

Sori kun meni vähän kysymyksesi ohi :) omen vaan samaa miettinyt niin ajattelin jakaa oman kokemuksen siitä miten odotan myös jotain ”Ahaa, haluan varmasti lapsia ja niitä kuuluu tehdä”-kokemusta.

Olen aina nähnyt itseni perheellisenä, ei minulla mitään vauvakuumetta koskaan ole ollut. Mutta jotenkin vain kun vakituinen hyvä suhde löytyi, sille ihan luonnollinen jatkumo oli tehdä lapsia.

Itselleni ei tuota tunnetta tullut koskaan, silti olen kahden lapsen äiti. Ehkä olisi ollut syytä odottaa sitä tunnetta, sillä lasten myötä koen vaan jääneeni todella paljosta paitsi. Omani ovat jo aikuisia, meillä on ihan hyvät ja läheiset välit, vaikka elämä olikin tosi rankkaa lasten ollessa kotona ja niihin vuosiin mahtui paljon ei niin kovin mukavia asioita.

Olen tyytyväinen siihen, että nykyinen ilmapiiri on sallivampi kuin ennen ja on ihan ok olla hankkimatta niitä lapsia, jos ei halua.

Terv. Hieman varttuneempi äiti

Itse en parikymppisenä ajatellut haluavani sen enempää miestä kuin lapsiakaan. Sitten tapasin mieheni. Rakastuin järjettömästi ja suostuin myös miehen toiveeseen saada lapsia. Saatiin kolme ja toki rakastan heitä ja he ovat minulle erittäin tärkeitä. Mitään ylitsevuotavia äidillisyyden tunteita tms. En ole koskaan tuntenut.

Se vaan iski. Että haluan lapsen ja juuri tuon miehen kanssa. Ja sen jälkeen olen ja ollaan haluttu muutama lisääkin.

Muistan tilanteen hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheissä vierailujen jälkeen olen aivan äärimmäisen väsynyt. Kummilasten vieminen huvipuistoon tai elokuviin vie enemmän energiaa kuin mikään muu. Vaikko toki rakastan heitä täydestä sydämestä.

Tää oli hyvä pointti ja tuli vielä mieleen jatkaa. Oon pitkään miettinyt, että mikä mussa on vikana, kun en pidä tuntemattomien ihmisten lapsia automaattisesti söpöinä ja hauskoina, kuten kaikki herttaiset mummot tuntuu pitävän. Lähinnä muiden lapset ärsyttää mua, kun ne mekastaa ja tekee tyhmiä temppuja. Oon miettinyt, enkö ole riittävän äidillinen.

Sitten eräs perheellinen kaveri sanoi, että ei hänkään jaksa muiden lapsia, mutta omat lapset on silti maailman rakkaimpia. Ei kaikki ole semmosia ylitsevuotavia äiti Teresoja. Tärkeintä kai on, että hoitaa omat muksunsa kunnialla ja on kuitenkin kiva tyyppi myös lasten kavereille.

T. 9

Vierailija kirjoitti:

Olen aina halunnut lapsia, mutta aikuisena on ollut pitkiäkin vaiheita, jolloin olen nähnyt lapsenhankinnan vain rasitteena ja oman elämän loppumisena. Silti jotenkin ymmärsin, että kyse on vain pelosta, ja että sisimmässäni haluaisin haluta lapsia.

Kävin 6 kk psykoterapiaa, jossa käsittelin näitä vanhemmuuteen liittyviä pelkojani. Tajusin, että olin keskittynyt liikaa kauhutarinoihin ja kuullut liian vähän onnellisia tarinoita siitä, miten eri tavoin lapset rikastuttavat elämää. Etsin siis asiasta enemmän hyviä puolia. Sillä tavoin asia loksahti päässäni ja uskalsin ryhtyä hommaan. Olen nyt raskaana.

Lastenhankinta pelotti, mutta vielä enemmän pelkäsin katuvani myöhemmin sitä, etten hankkinut lapsia enkä saisi lapsenlapsiakaan.

Kävit psykoterapiassa, koska halusit alkaa haluamaan lapsia? Psykoterapeutin tehtävä oli siis vakuttaa sinut siitä, että perhe-elämässä on myös hyviä puolia?

Jeesus.

Tiesin, että haluan lapsen kun tajusin, että pelkään enemmän elämää ilman perhettä, kuin elämää perheellisenä. Nyt onnellinen nelivuotiaan pojan äiti. Lapsi paras asia omassa ja puolison elämässä, niin upea ja hieno asia. Lapsi tuo elämään syvyyttä, jatkuvuutta, iloa, toki myös huolta ja menetyksen pelkoa, mutta kaiken kaikkiaan tekee elämästä ihan toisenlaista, paljon merkityksellisempää kuin aikaisemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Kävit psykoterapiassa, koska halusit alkaa haluamaan lapsia? Psykoterapeutin tehtävä oli siis vakuttaa sinut siitä, että perhe-elämässä on myös hyviä puolia?

Jeesus.

Hieno sisälukutaito sulla! Kävin psykoterapiassa käsittelemässä pelkojani, jotka olivat unelmieni esteenä. Kuten sanoin, tiesin sisimmässäni, että haluan lapsia, mutta mielikuvani perheen perustamisesta oli vääristynyt pelkästään negatiiviseksi. Terapian avulla löysin asiasta positiivisempiakin puolia.

Terapeuttini ei tarvinnut vakuuttaa minulle mitään, vaan hän antoi minun oivaltaa asian itse.

En oleta, että sinä ymmärrät. En tarvitse sinun tai kenenkään muun siunausta valinnoilleni.

Mulla se on vaan aina ollut ihan luonnollinen ajatus, että lapsia haluan sitten joskus. Ja edelleen tunnen ihan samoin. Olen siis vasta 23v eikä minulla ole vielä lapsia.

Olen kuitenkin ajatellut aina, että jopa ehkä yksi riittäisi. Toisaalta taas oma sisarukseni on minulle niin älyttömän tärkeä, että olen miettinyt jos kuitenkin kaksi lasta. Ja tosiaan enhän edes tiedä saanko lapsia, mutta jos saan. Kahta enempää ei kyllä.... Tai kuka sitä tietää, vaikka kolmaskin tulisi😂

Työasiat eivät järjestyneet pitkällisestä yrittämisestä huolimatta kuten toivoin ja ikä alkoi tulla vastaan. Tajusin etten ole sinut sen kanssa, jos jään lapsettomaksi sen takia, että lastenhankinnan aloittamista on liikaa lykätty "oikeaan hetkeen" (jota ei ehkä koskaan tulisi).