Kun on vaikea sietää lapsen takertuvuutta/ tarvitsevuutta
Olen huomannut itsestäni tämän ja se toki vaivaa itseänikin. Nyt kun lapset alkaa olla isompia, minun on jotenkin vaikea sietää sitä jos lapsi takertuu minuun, haluaa nukkua vieressä, haluaa olla sylissä hipsutellen jne. En siis sano sitä lapselle, mutta huomaan että se sisäisesti usein, ei aina, ärsyttää minua.
Ja olen pohtinut johtuuko se omasta lapsuudesta, koska kun itse olin lapsi niin minun piti aina olla "reipas" ja pienestä pitäen hoitaa itse asioita. Se kympin, kiltti tyttö. Ei ollut lupaa kiukutella tai kitistä eikä ihan hirveästi pidetty minua sylissä tms.
En ymmärrä mistä tämä muuten kumpuaa, koska kasvattajana olen hyvin lapsilähtöinen, on ollut pitkät imetykset, perhepetiä jne. Mutta kun kyse on omasta eskarilaisesta/ kouluikäisesti nousee minulle näitä syviä tuntemuksia jostain ihmeellisestä mörrimöykyn kolosta. Ja haluaisin niistä eroon.
Onko muilla kokemusta samasta?