Olen tyrinyt elämäni, joulu ahdistaa

Ymmärrän sinua, ap. En osaa oikein muuta sanoa, mutta tässä sulle lukuvinkkejä joululomalle, hyviä vastailmestyneitä romaaneja juuri tuohon elämäntilanteeseen ja ikään, itse löysin paljon samaistumispintaa:

Saara Turusen "Rakkaudenhirviö" ja "Sivuhenkilö" sekä Sisko Savonlahden "Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu".

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua, ap. En osaa oikein muuta sanoa, mutta tässä sulle lukuvinkkejä joululomalle, hyviä vastailmestyneitä romaaneja juuri tuohon elämäntilanteeseen ja ikään, itse löysin paljon samaistumispintaa:

Saara Turusen "Rakkaudenhirviö" ja "Sivuhenkilö" sekä Sisko Savonlahden "Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu".

Kiitos vinkistä! Olen itse asiassa kova lukemaan, pitääpä etsiä nämä käsiini. 

-ap

Ethän sinä mitään ole tyrinyt! Sinä olet oma ainutlaatuinen persoona, ja tämä on yksi vaihe elämässäsi. Ei sen tarvitse merkitä sitä, että elämäsi jatkuu aina samaa rataa. Minä varmasti pitäisin sukulaisensa ystävänä.

Vierailija kirjoitti:

Heti kun tokenet masennuksesta, hankkiudu vapaaehtoistyöhön yksinäisen vanhuksen ystäväksi. Kun omaan kurjuuteen tulee vähän toisenlainen näkemys, elämä alkaa kirkastua. 

Tai masentuu uudelleen/entisestään kun näkee vanhusten kurjuuden.

Olen siinä mielessä kohtalotoveri, että olen myös ilman parisuhdetta, menen jouluksi vanhemmille, enkä ystävystynyt opiskelutovereideni kanssa. Kolmekymppisenä myös vasta sain maisterinpaperit. Nyt olen jo nelikymppinen, ja nautin elämästäni täysin rinnoin! Sain pari vuotta sitten vakituisen työpaikan omalta alaltani, joka on ihan huippukiinnostavaa! Tämä edellytti sen, että muutin kauas koti- ja opiskelupaikkakunnaltani. Uusissä ympyröissä pikkukaupungissa olen niin eksoottinen, että parisuhdekin on alkanut vaikuttaa ihan realistiselta vaihtoehdolta, muutamia kiinnostuneita on jo ilmaantunut. En tunne kaipaavani suhdetta, joten ellei jotain ihan jalat alta vievää ihmistä tule eteen, niin tuskin ryhdyn mihinkään.

Unohda kaikki ulkoa tulevat määrittelyt siitä, millaista elämäsi pitäisi olla. Tutkiskele itseäsi, mitä juuri sinä haluat, mikä tuntuu hyvältä, milloin olet ollut onnellisimmillasi, ja mistä se johtui? Karsi elämästäsi ylimääräinen sälä, joka vain ahdistaa. Parempi aika tulee vielä sinullekin, mutta se on luultavasti ihan erilaista kuin nyt kuvittelet.

elämä voi yllättää kirjoitti:

Ethän sinä mitään ole tyrinyt! Sinä olet oma ainutlaatuinen persoona, ja tämä on yksi vaihe elämässäsi. Ei sen tarvitse merkitä sitä, että elämäsi jatkuu aina samaa rataa. Minä varmasti pitäisin sukulaisensa ystävänä.

Mitä tää kirjoittaa. Ei sukulaisensa vaan sinunlaisesta..

Vierailija kirjoitti:

Olen siinä mielessä kohtalotoveri, että olen myös ilman parisuhdetta, menen jouluksi vanhemmille, enkä ystävystynyt opiskelutovereideni kanssa. Kolmekymppisenä myös vasta sain maisterinpaperit. Nyt olen jo nelikymppinen, ja nautin elämästäni täysin rinnoin! Sain pari vuotta sitten vakituisen työpaikan omalta alaltani, joka on ihan huippukiinnostavaa! Tämä edellytti sen, että muutin kauas koti- ja opiskelupaikkakunnaltani. Uusissä ympyröissä pikkukaupungissa olen niin eksoottinen, että parisuhdekin on alkanut vaikuttaa ihan realistiselta vaihtoehdolta, muutamia kiinnostuneita on jo ilmaantunut. En tunne kaipaavani suhdetta, joten ellei jotain ihan jalat alta vievää ihmistä tule eteen, niin tuskin ryhdyn mihinkään.

Unohda kaikki ulkoa tulevat määrittelyt siitä, millaista elämäsi pitäisi olla. Tutkiskele itseäsi, mitä juuri sinä haluat, mikä tuntuu hyvältä, milloin olet ollut onnellisimmillasi, ja mistä se johtui? Karsi elämästäsi ylimääräinen sälä, joka vain ahdistaa. Parempi aika tulee vielä sinullekin, mutta se on luultavasti ihan erilaista kuin nyt kuvittelet.

Kiitos tästä. <3

Olen tässä aikuistuessani oppinut, että kaikille parikymppisyys ei ole sitä elämän parasta aikaa, vaan monelle ne parhaimmat jutut tulevat vasta jälkeenpäin. Usein tätä on vain vaikea muistaa, kun mieli vetää matalalle. 

Sikäli neuvosi osuu naulan kantaan, että en rehellisesti tiedä, mitä itse haluan elämältä ja kuka minä itse oikeastaan olen kaiken sälän alla. Opettelen sitä parhaillaan terapiassa, ehkä mieli myös kirkastuu kun prosessi etenee. 

-ap

Oletteko kysyneet vanhempien mielipiteitä näistä asioista? Olisin onnellinen jos saisin lopettaa jokavuotisen järjestämisen ja olla edes yhden joulun rauhassa. Mutta ei, aina sama juttu.

Sympatiat, ap. Mutta eihän sinun, aikuisen ihmisen, ole mikään pakko mennä vanhempiesi luokse jouluksi. (no okei ehkä tänä vuonna on jos kaikki on jo lukkoon lyöty). Olet vapaa viettämään juuri sellaisen joulun kuin haluat, vaikka kotona vaahtokarkkeja ja shampanjaa vaatokylvyssä nauttien ja katsellen lempileffojasi tai mitä nyt keksitkään. Velvollisuudentunto voi kolkutella, mutta se on vain tunne muiden joukossa. Siihen ei kuole. Itsenäistä elämäähän sinä aloitusviestissä kaipailit. Ala elää sellaista. Ei se sen vaikeampaa ole. :) Mutta muista että jos mikään ei muutu, niin mikään ei muutu. Hyvää joulua kaikesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanteessa on se positiivinen puoli, että tiedostat ongelman jo nyt. Itse tajusin hukanneeni elämäni vasta kun vanhemmat kuolivat, eli melkein eläkeiässä.

Lähde ulos, hankkiudu ihmisten seuraan, riko luutuneet tavat, hommaa uusi elämä.

Olen pahoillani 11. Onko elämäsi sittemmin mennyt parempaan suuntaan? 

Neuvosi on kyllä ihan paikoillaan, kiitos siitä! Olen itse asiassa aika sosiaalinen ihminen ja käyn paljon ulkona, usein se on vain kovin pinnallista ryypiskelyä. Erikseen on sitten tietysti ne illat, kun ahdistaa liikaa ja on pakko jäädä kotiin. 

- ap

Ihmisillä on tapana jumiutua johonkin tyyliin elää, ja minulla se oli huolehtiminen vanhemmista. Nyt olen vähän kuin tuuliajolla.

Hyvä että käyt ulkona. Jatka samaa, ja anna elämälle mahdollisuus.

Näin on käynyt minullekin ja samat ovat tunnelmat. Luulin jo ettei jouluahdistusta tule, mutta toisin kävi. Nyt täytyy vain pinnistellä eroon tuntemuksista ja keskeyttää ne ties millä milloinkin. Iän karttumisessa on se hyvä puoli että osaa jo vuosi vuodelta paremmin saada kiinni turhat pyörivät kerät. Elämälle tosiaankin pitää aina tietoisesti antaa mahdollisuus.

Olen 45 v ja menen edelleen vanhemmille jouluksi. Luulin, että kaikki tekevät niin. Mulla on tosin omakin perhe, joka tulee mukaan...

En ymmärrä ongelmaa suoraan sanottuna. Porukoille ei ole pakko mennä, jos ei halua. Kyllä ihmisellä on oikeus viettää joulua tavallaan, vaikka kumppania ja perhettä ei olisikaan. Vaihtoehto a: kerro vanhemmille että et halua tulla jouluksi, älä mene. Kestä mahd. loukkaantuminen. Vaihtoehto b: kerro vanhemmille, että sinut on kutsuttu paikkaan x ja aiot mennä tällä kertaa, eli valehtele loukkaantumisen välttämiseksi ja kestä huono omatunto. Vaihtoehto c: Mene porukoille jouluksi ja niele harmitus, tee ehkä parempi suunnitelma ensi vuodeksi jo ajoissa.

Sinkuille on olemassa varmasti jos minkälaista joulurientoa, minne voi mennä ilman kavereitakin. Tai sitten on vaan kotona itsekseen rauhassa.

3-kymppinen ei ole mitenkään liian vanha luomaan uutta kaveripiiriä, jos sitä vaan haluaa.

Kun minä olin lapseton/sinkku/jne en juhlinut joulua vanhempieni luona, vaan vietin sitä samankaltaisten ystävieni kanssa. Meitä oli yleensä 3-4 henkeä jonkun luona yökylässä, laitettiin joululounas, syötiin ja juotiin hyvin. Illaksi laitoimme olohuone täyteen patjoja, jossa sitten nukuttiin yhdessä.

Mulla on tosi paljon samaa paitsi olen vähän nuorempi ja tulin kesken opintojen vahingossa raskaaksi ja päätettiin miehen kanssa pitää vauva. Mies on onneksi töissä mutta itse olen kotiäitinä taaperon kanssa, jossain vaiheessa pitäisi saada opinnot tehtyä mutta eipä tuo työtilanne tässä tilassa hyvältä näytä kun kokemuskin aika olematon. Kotiäitiys on sinänsä ihanaa ja tuo onnea ja sisältöä elämään mutta olisi hyvä jos olisi tosiaan niitä ystäviä ja onhan tämä kotiäitiyden ”leima” nykyään vähän huono kanssa sosiaalisesti, ei ainakaan paranna varmaan asemia.

Itse olen nuorempi, mutta muuten samat ajatukset. Tosin en ole edes päässyt vielä mihinkään opiskelemaan  ( yliopistoa tarkoitan) ja välillä tuntuu, että en koskaan pääse. Minulla on kiusaamistausta ja sen jälkeen oikeastaan ei ole enää kavereita ollut. En kovin hyvin luota muihin ja muutenkin tottunut pärjäämään yksin. Vanhemmat ovat minullekin niin hyvässä kuin pahassa oikeastaan ainoa seura juuri noina juhlapyhinä. Vaikka eivät hekään oikein tajua elämääni ja ymmärrä sitä kuinka pahalta välillä tuntuu. Joskus huomaan itsekin miettiväni, että mitä järkeä tässä kaikessa on jos en koskaan pysty olemaan normaali oma itseni ja jännitän kaikkea. Tuntuu myös, että tuo yksinäisyys on tarttunut minuun ja en pääse siitä irti. En pysty ajattelemaan, että olisin jonkun ensimmäinen valinta seuraksi niin ystävämielessä kuin parisuhteesta puhumattakaan. Pelkään myös sitä, etten pysty normaalisti enää toimimaan ihmissuhteissa ja olen joko liian etäinen tai sitten roikun liikaa. Se toisaalta lohduttaa, että meitä on muitakin. 

Hyviä kommentteja ihmisillä. 

Meillä on jo yhden ystävän kanssa ollut puhetta, että ensi jouluna karataan Suomesta ja juhlitaan keskenämme. Kai sitä on liian tottunut siihen, että menee aina vanhemmille joulun pyhiksi.

Ja tosiaan, enpä ole tajunnut kysyäkään, haluaisivatko vanhemmatkin vaihteeksi olla keskenään rauhassa jouluna, ilman ainaista jouluhösellystä ja stressiä. 

-ap

Vierailija kirjoitti:

Sympatiani. Itse olen jo yli kolmikymppinen ja joulu vanhempieni luona odottaa taas. Sisarukseni ovat vapaita viettämään joulun perheidensä ja kumppaniensa kanssa, kun minun odotetaan iloisesti menevän vanhempieni luokse jotta he eivät joudu viettämään joulua yksin.

Yli kolmekymppiset sinkut saavat tasan olla menemättä vanhempiensa luo joulunviettoon elleivät he sinne tahdo mennä.Miksi taannut lapseksi?