Lue keskustelun säännöt.
Millainen on kahden hyvin itsenäisen ihmisen välinen parisuhde?
18.12.2018 |
Kiinnostaa, koska itse olen tällainen takertuja.
Kommentit (58)
Sellainen, jossa ei roikuta toisissa kiinni. Esim. mies sanoi eilen, että voisi mennä kaverilleen pelaamaan ja saunomaan. Itsestäänselvää, että jää myös yöksi ja lähtee sieltä aamulla töihin.
Homma ok. En myöskään soittele tai viestittele perään, vaan teen omia juttuja sillä aikaa.
Sama juttu myös, jos itse haluan lähteä itsekseni johonkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on sellainen kuin sananlasku laske lintu vapaaksi ja se lentää takaisin luoksesi. Kun antaa toislle tilaa olla sellainen kuin on, ei vaadi, ei huuda ei kyttää, niin sitä haluaa jäädä, koska mikään ei ole niin ahdistavaa kuin takertuva puoliso. Ei se silti tarkoita ettei toisesta tykkää ja voi tuntea tervettä mustasukkaisuuttakin. Mutta kun tietää, että toinen pärjää yksinkin niin se pistää panostamaan suhteesen.
Sitoutumiskammo kyseessä. Annetaan vähän, saadaan vähän. Aiheuttaa lopulta tyhjyyden tunteen.
Meillä se näkyy ennen kaikkea siinä, että kumpikin seisoo omilla jaloillaan emotionaalisesti. Kiukkua ei vieritetä toisen niskaan, omat ongelmat ratkaistaan lähtökohtaisesti itse ja toisen tukea ei pidetä itsestäänselvyytenä vaan arvokkaana lisänä.
Arjessa itsenäisyys näkyy toki siinäkin, ettemme asu yhdessä. Emme elä yhtä yhteistä elämää, vaan kummallakin on omansa, ja olemme osa toistemme elämää.
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään. Kyllä me keskustellaan ja siivotaan yhdessä - tai erikseen, mutta kumpikin ymmärtää sen että kodin ylläpitotyöt vaatii omaa panosta.
Haluamme olla toistemme kanssa, haluamme tehdä hauskoja asioita. Jos minua huvittaa lähteä elokuviin, lähden mieluiten kumppanini kanssa. Tai jos hän haluaa lähteä sieniretkelle, niin hän pakkaa eväät reppuun myös minua varten.
Illanvietot kaverien kesken on ihan ilmoitusluontoisia asioita.
Whatsappaamme erossa ollessamme, muttei pahemmin soitella. Jos on tarve soittaa, niin asia on jo tärkeä.
Mielestäni olemme kaksi itsenäistä ihmistä. Ollaan 40+ ja 50+, on omat kodit joskin yleensä ollaan minun luonani, käytännössä asutaan yhdessä. Mutta se pieni poikamiesboxi on hyvä olla olemassa.
Tämä perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elettiin neljä vuotta etäsuhteessa, joten eiköhän melko itsenäisiä osata olla molemmat. Nyt halutaan olla vain yhdessä, koska siihen on mahdollisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitoutumiskammo kyseessä. Annetaan vähän, saadaan vähän. Aiheuttaa lopulta tyhjyyden tunteen.
Kyllä minä ainakin saan kahden itsenäisen ihmisen suhteesta valtavasti paljon enemmän kuin suhteesta sellaiseen ripustautujaan. En ymmärrä, mitä lisäarvoa sellainen kokemus tuo, että ei osaa kuvitella elämää ilman toista, kaikki tehdään yhtenä yksikkönä ja oma tunne-elämä on sulautunut toiseen. Erillisyyden kunnioittaminen on ainoa toimiva perusta tasapainoiselle parisuhteelle.
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään.
Ei vitsit, tämä on loistava kiteytys! Tämä on juuri se periaate, jota haluan vaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitoutumiskammo kyseessä. Annetaan vähän, saadaan vähän. Aiheuttaa lopulta tyhjyyden tunteen.
Hirveän tyytymättömän oloisia ovat toisiinsa tällaiset tuntemani parit. Suhde on kuin kahden kämppiksen välinen suhde. Lämpö ja läheisyys puuttuu. Puolison ollessa poissa motkotetaan toisen tekemisistä.
En tiedä. Olemme niin itsenäisiä, ettemme edes myönnä minkäänlaista suhdetta.
Vaikka siltä joskus tuntuu, että suhteessa olemme, vaikka emme missään nimessä ole.
Kumpikin meistä on niin jääräpää, ettei suurin surminkaan sano, että on ikävä, jos ei kuule päivittäin.
Kumpikaan ei myöskään kaipaa parisuhdetta näihin elämäntilanteisiimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitoutumiskammo kyseessä. Annetaan vähän, saadaan vähän. Aiheuttaa lopulta tyhjyyden tunteen.
Kyllä minä ainakin saan kahden itsenäisen ihmisen suhteesta valtavasti paljon enemmän kuin suhteesta sellaiseen ripustautujaan. En ymmärrä, mitä lisäarvoa sellainen kokemus tuo, että ei osaa kuvitella elämää ilman toista, kaikki tehdään yhtenä yksikkönä ja oma tunne-elämä on sulautunut toiseen. Erillisyyden kunnioittaminen on ainoa toimiva perusta tasapainoiselle parisuhteelle.
Tämä kertaa miljoona.
Kun toisen kanssa on puhtaasta halusta, ei tarpeesta, on rakkaus aidoimmillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään.
Ei vitsit, tämä on loistava kiteytys! Tämä on juuri se periaate, jota haluan vaalia.
Lapsiperheessä ei oikein tämänlainen kommunikaatio toimi. Ehkä nämä itsenäiset ovatkin kaikki veloja tai vähintään keski-ikäisiä, jo lapset tehneitä ties monennellako kierroksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elettiin neljä vuotta etäsuhteessa, joten eiköhän melko itsenäisiä osata olla molemmat. Nyt halutaan olla vain yhdessä, koska siihen on mahdollisuus.
Kyllä etäsuhteessakin voi olla yksi tai useampi takertuja. Älä kysy, mistä tiedän...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitoutumiskammo kyseessä. Annetaan vähän, saadaan vähän. Aiheuttaa lopulta tyhjyyden tunteen.
Kyllä minä ainakin saan kahden itsenäisen ihmisen suhteesta valtavasti paljon enemmän kuin suhteesta sellaiseen ripustautujaan. En ymmärrä, mitä lisäarvoa sellainen kokemus tuo, että ei osaa kuvitella elämää ilman toista, kaikki tehdään yhtenä yksikkönä ja oma tunne-elämä on sulautunut toiseen. Erillisyyden kunnioittaminen on ainoa toimiva perusta tasapainoiselle parisuhteelle.
Tämä kertaa miljoona.
Kun toisen kanssa on puhtaasta halusta, ei tarpeesta, on rakkaus aidoimmillaan.
Minulla on aiempi puoliso kuollut, joten tiedän hyvin selviäväni yksinkin. Arvostan silti kovasti läheistä parisuhdetta ja yhteistä aikaa toisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään.
Ei vitsit, tämä on loistava kiteytys! Tämä on juuri se periaate, jota haluan vaalia.
Lapsiperheessä ei oikein tämänlainen kommunikaatio toimi. Ehkä nämä itsenäiset ovatkin kaikki veloja tai vähintään keski-ikäisiä, jo lapset tehneitä ties monennellako kierroksella.
Kieltämättä itse ainakin olen vapaaehtoisesti lapseton, ja lapsettomia tai vailla yhteisiä lapsia ovat muutkin ketjuun sopivat tuntemani parit. Ei tosiaan edes tullut mieleen tämä lapsiasia. Minulle on kai itsestäänselvää, etteivät tällaiseen suhteeseen lapset sovi.
Suurin osa naisista on puolisoa kyttäävä nalkuttaja joka ahdistaa miehen nurkkaan ja kutistaa miehen elinpiirin kodin seinien sisäpuolelle. Sitten ihmetellään miksi mies on onneton.
En ole erityisen itsenäinen ihminen, vaikka olenkin introvertti. Uskon kuitenkin, että kahden hyvin itsenäisen ihmisen suhde on käytännönjärjestelyiltään erilainen. Pari saattaa asua erillään, heillä on erilliset rahat ja aikaa vietetään yhdessä keskimääräistä vähemmän. He ovat varmasti hyvin sitoutuneita toisiinsa, mutta toisaalta ero ei välttämättä ole niin kova paikka, koska toisella ei ole ollut niin suurta merkitystä elämässä. Lisäksi toisesta ei etsitä tukipilaria, vaan mielekästä seuraa. Uskon myös, että vaatimustaso toista kohtaan voi olla aika iso, koska itsenäinen ihminen pärjää hyvin yksin, joten miksi sietää kumppanin ikäviä puolia.
Ihailen kovasti itsenäisiä ihmisiä. Olen hyvin toisenlainen ja minun on vaikeaa erottaa itseäni miehestä. Toisin sanoen, en osaa kuvitella elämää ilman häntä tai miten ylipäätään pärjäisin ilman häntä. Vaikea ajatella, että pitäisi kohdata maailma yksin. Toki teen paljon asioita yksin ja mieskin reissaa jo pelkästään työn vuoksi noin 100 päivää vuodessa, mutta en koe olevani itsenäinen ihminen, vaan tarvitsen häntä elämääni. Ajattelen usein, että olisin vahvempi ja voimakkaampi, jos en olisi niin kiintynyt mieheeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitoutumiskammo kyseessä. Annetaan vähän, saadaan vähän. Aiheuttaa lopulta tyhjyyden tunteen.
Kyllä minä ainakin saan kahden itsenäisen ihmisen suhteesta valtavasti paljon enemmän kuin suhteesta sellaiseen ripustautujaan. En ymmärrä, mitä lisäarvoa sellainen kokemus tuo, että ei osaa kuvitella elämää ilman toista, kaikki tehdään yhtenä yksikkönä ja oma tunne-elämä on sulautunut toiseen. Erillisyyden kunnioittaminen on ainoa toimiva perusta tasapainoiselle parisuhteelle.
Tämä kertaa miljoona.
Kun toisen kanssa on puhtaasta halusta, ei tarpeesta, on rakkaus aidoimmillaan.
Minulla on aiempi puoliso kuollut, joten tiedän hyvin selviäväni yksinkin. Arvostan silti kovasti läheistä parisuhdetta ja yhteistä aikaa toisen kanssa.
Ei tässä arvostamisesta ollutkaan kysymys. Tietenkin sellainen, joka on kumppaninsa kanssa vapaasta halusta, arvostaa yhteistä aikaa hänen kanssaan. Eihän hän muuten kumppaninsa kanssa olisikaan.
Moni takertuja on yhdessä, koska ei pärjää yksin. Ja monet heistä ovat onnettomia eivätkä arvosta yhteistä aikaa ollenkaan.
-eri
Ihanaahan se on. Jännite säilyy vuosia, toisesta ei tule milloinkaan huonekalu.