Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Huijarisyndrooma
16.12.2018 |
Olisi kiva kuulla muiden omakohtaisia kokemuksia.
Itse poden vahvaa huijarisyndroomaa, lähinnä persoonastani.
Todellisuudessa olen todella hajuton, mauton ja vähän yksinkertainen. Pidän yllä keinotekoista kulissia, että olisin suurikin hupiveikko ja sosiaalinen perhonen. Todellisuudessa minulla ei ole juurikaan läheisiä ystäviä, vain paljon puolituttuja (jotka luulevat että olen aivan hulvaton tyyppi, kuulen tätä siis usein). Uskon että tämä identiteettikriisi persoonattomuudestani on osaltaan syynä, en oikein ota ihmisiä ns. lähelle. Pelkään ehkä jollain tasolla että huijaukseni paljastuu. Mulla ei ole oikein mitään mielipiteitä mistään eikä syvällisyyttä edes pientä murua. Olen myöskin hiljattain tajunnut olevani muutenkin todella pinnallinen. Voisiko mulla olla jonkinlainen persoonallisuushäiriö, vai olenko vaan yksinkertaisesti persoonaton?
Kommentit (6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut nujersi rajaton ja persoonallisuushäiriöinen äiti jo taaperoikäisestä. Olen koko elämäni vetänyt vahvan ja itsevarman roolia Oscar-patsaan arvoisesti ja menestynyt elämässäni ihan kivasti. Kuulun helposti ylimpään tulodesiiliin. Työurani on ketju mielenkiintoisia firmoja ja vastuullisia tehtäviä, töitä ei ole tarvinnut valmistumisen jälkeen hakea vaan niitä on tarjottu. Silti jokainen työpäivä pelkään, että juuri tänään paljastun typeräksi ja osaamattomaksi, kuin keisarinna ilman vaatteita. En luota itseeni, sillä syvällä sisimmässäni uskon olevani pohjimmiltani se surkea, tyhmä ja ruma loseri joka ei osaa saati opi mitään ja ketä kukaan mies ei halua. Kiitos "äiti". Onneksi ei olla enää tekemisissä.
En myöskään halua oikeita ystävyssuhteita, sillä niissä pelkään vielä enemmän jääväni kiinni kaikesta paskasta mitä koen olevani. Yksin on hyvä. Tai on minulla mies. Ja lapsia. Enpä taida heillekään osata näyttää todellista itseäni.
Kuulostaa ihan kuin joku julkkis tänne kirjoittelisi.
Mietin tänään tätä asiaa, ja muistelin lukeneeni tällaisen otsikon aiheesta. Onko tällaiselle olemassa jotakin täsmällisempää ilmausta/kuvausta?
Täällä yksi samankaltainen.
Lähes päivittäin pelkään töissäni ”paljastuvani” epäsosiaaliseksi, osaamattomaksi huijariksi ja saavani sen seurauksena potkut, varoituksen, julkisen häväistyksen.
Olen siis vakinaisessa, kohtalaisen arvostetussa työpaikassa ja ainakin median mukaan erittäin luotettavalla alalla. Koulutukseni on huippuluokkaa ja annan helposti itsestäni super-sosiaalisen, iloisen, fiksun ja sanavalmiin kuvan.
Ja silti pelkään ja koen vain hujaavani kaikkia koko ajan.
Tilannetta ehkä hieman pahentaa se, että edustan yksin omaa sukupuoltani työpaikkani toimipisteessä. Pelkään olevani silmätikkuna, vaikka muiden käytös ei sitä tuekaan. Olen aidosti hämmentynyt joka kerta, kun joku työtovereistani kehuu minua tai on iloinen minut nähdessään.
Miksi? En tiedä. Lapsuudessa ei pitäisi olla mitään mörköjä tai traumoja. Perhe on läheinen ja kodin tuki mahtavaa. Muutama kaverikin on.
Ystäviä ei kuitenkaan ole koskaan ollut.
Ne ”kriisit” mitä olen käynyt läpi, olen käynyt yksin läpi. Osittain omasta tahdosta, sillä ”eihän kukaan jaksa mua kuunnella” tai ”jokuhan voisi huomata, että mulla ei olekaan kaikki hyvin”.
Tämäkin on ollut ihan okei, mutta kyllä silti kirpaisi kun erään hankalan elämäntilanteen jälkeen eräs tuttu tokaisi ”Nyt suhun voi taas pitää yhteyttä, kun oot kriiseilysi kriiseillyt..” :/
Eli vertaistukea täältä voin tarjota, mutten oikein osaa muuten auttaa. En tiedä mistä tämä johtuu ja mitä sille edes voisi tehdä.
Alue: Aihe vapaa
Hyvinkin mahdollista.