Täytyykö "narsistisen eksän" uhria tukea loputtomiin?

En jaksanut lukea koko lörinää.

Pelkkää toistoa ekan kappaleen jälkeen.

Noita erovanhempien "kiusaamisia" kuulee yli tarpeen. Jokainen jonka kanssa joku on riidoissa, on nykyään "narsisti".

Ottakaa oppia sivistyneesti eroavista julkkiksista (kuten Lahtinen&Hirviniemi) jotka eivät pyhitä loppuelämäänsä nahisteluun.

Olen alkanut välillä miettiä että jos se kaverini kumminin on se, jolla on jokin persoonallisuushäiriö. Hänellä kun tuntuu samantyyppiset ongelmat toistuvan elämässä koko ajan. Tietysti me kaikki toistamme tiettyjä kaavoja elämässämme ennen kuin huomaamme ne ja pääsemme irti, mutta kaverillani on jotenkin hirveän korostunutta se, että ongelmat johtuu a) hillittömästä rahanahneudesta ja b) pakonomaisesta tarpeesta olla aina oikeassa. Yhtään ei voi antaa periksi.

-ap-

No, se riippuu ihan ihmisestä. Toiset jaksaa mt-ongelmaisia, alkoholisoituneita, huumeongelmaisia ym. pitkäänkin, jopa läpi elämän, kun taas toiset eivät sitten lainkaan.

Ystävälläsi on katkeruutta aiheuttavia traumoja käsittelemättä, joten hän toimii miten toimii. Sääli lasten kannalta, sillä paha olo tarttuu. Ystäväsi kannattaisi ehdottomasti mennä keskustelemaan auttajan kanssa. Jos kyseessä oli OIKEASTI narsistinen ex, on se voinut kylvää todella pahaa tuhoa ystäväsi mieleen. Usko pois.

Veikkaanpa että jossain vaiheessa joudut itse tämän kaverisi tulilinjalle.

Hän on taatusti pirullinen vihollinen.

Neuvon ottamaan reippaasti etäisyyttä.

Voi tietenkin kysyä, että mikä on motiivisi olla hänen kanssaan tekemisissä, kun on noin rasittavaa?

Vierailija kirjoitti:

Eräs ystäväni erosi lastensa isästä yli viisi vuotta sitten. Tutustuin tähän ystävään hiukan eron jälkeen, miestä en ole koskaan tavannut.

Ystäväni kertoo jokaiselle tapaamalleen ihmiselle miten hänellä on "narsistinen eksä" (jota ei ole diagnosoitu). Elämänsä on pilalla kun eksä tekee kiusaa koko ajan. Eksän näkökulmasta varmaan ystäväni tekee kiusaa, tehtailevat toisistaan lasuja vuorotellen. Lapset (9 ja 12 v tytöt) ovat vuoroviikkoasumisessa.

Olen yrittänyt jaksaa kuunnella, mutta kun tilanne pysyy vuosia ja taas vuosia samana, suurin osa yhdessäoloajasta keskustellaan ystäväni ongelmista, joita kyllä tuntuu olevan ilman tätä "narsistista eksääkin". Tähän saakka olen vielä jaksanut, koska ystäväni on tosi hyvä tyyppi silloin kun jaksaa edes hetken ajatella jotain muutakin kuin omia murheitaan. Mutta. Nyt tuntuu että se ei pääse murheistaan eroon enää hetkeksikään. Väittää, että eksänsä on alkanut kiusata lapsia ja lapset oireilevat. Toimitti ne lastenpsykiatrian asiakkaiksi, mistä ei koe saavansa lainkaan apua, koska ammattilaisten mielestä kyse on vain eronneiden vanhempien riitelystä. Lastensuojelu on samaa mieltä, että ainoa ongelma on se ettei vanhemmilla ole keskusteluyhteyttä. Ystäväni kokee että häntä syyllistetään tilanteesta sekä lastenpsykiatrialla että lastensuojelussa.

Ja arvatkaa mitä. En yhtään ihmettele. Ystäväni puhuu eksästään niin järjettömän vihaiseen, kaunaiseen, raivoisaan tyyliin ja narsisti-sanaa viljellen, että uskottavuus kyllä kärsii. Hän itse lähti suhteesta, joten en käsitä tuota järjetöntä vihaa ja kaunaa -ihan samassa määrin hän on niitä lasuja tehtaillut ja "kiusannut" kuin eksänsä.

Nyt lapset ovat kuulemma NIIN ahdistuneita koska isä kiusaa, ei ruoki kunnolla, ei vaateta kuten kaverini tahtoisi, antaa lasten olla liikaa yksin, asentaa kuulemma vakoiluohjelmia puhelimiin (mitä en usko, sehän olisi poliisiasia ja kaverini tekee kyllä herkästi rikosilmoituksen jos on yhtään aihetta. Ei ole tehnyt...) jne. Kaikesta kaverini on tehnyt lasun. Lastensuojelun mielestä ongelmaa ei ole, vaan kyse on siitä että isän kotona on eri tavat kuin äidin. Joten miksi pirussa minun täytyy kuunnella tuota kitinää loputtomiin?

Minusta ystäväni itse lietsoo riitaa ja aiheuttaa luultavasti ainakin puolet lastensa ahdistuksesta. En oikeasti jaksa enää tukea ihmistä jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin (itseaiheutettuja) ongelmia.

Tiedän että narsistit voivat olla hirviöitä, eräs (onneksi kaukainen) sukulainen oli sellainen ihan diagnosoidusti. Kaverini juttujen perusteella eksänsä on epäilemättä erittäin hankala ihminen, mutta niin on kaverinikin. Jokainen kusipää ei ole narsisti.

Miten te menettelisitte tilanteessa, jossa ystävä alkaa käydä liikaa voimille? Tästä kärsii kohta omakin perhe, kun puhelimeni paukkuu tämän tuosta valitusviestejä milloin mistäkin.

Jaa-a, varmaan tulisin vuodattamaan kaikki hänen henkilökohtaiset asiansa "anonyymisti" nettiin.

Mäkeen vain. Tuollaista kukaan jaksa, eikä pidäkään jaksaa.

Ehdin jo säikähtää, että puhut mun miehen exästä. Hän jätti miehen 3 v sitten. On edelleen todella, todella vihainen ja katkera. Toisaalta soittelee työpäivänsä jälkeen, koska haluaa kertoa kuinka siellä meni. Sanoo exänsä, minun mieheni, olevan narsisti ja kelvoton isä. On tehnyt useita lastensuojeluilmoituksia; ruuasta, vaatteista, koska isällä ei aikaa, koska isällä uusi parisuhde... lapsi asuu viikko-viikko systeemillä. Kaiken kaikkiaan minun on hyvin vaikea ymmärtää sitä ihmistä. Puhuu (jopa valehtelee) kamalia asioita. On selkeästi vihainen ja loukattu (vaikka itse jätti) ja katkera. Syyttää miestäni myös nykyisistä vastoinkäymisistään. Aloitti huoltajuuskiistan ja samaan aikaan soitteli miehelleni voidakseen kertoa kuulumisiaan. Me ollaan yritetty monia erilaisia lähestymistapoja, toistaiseksi tuloksetta. Nyt vaan odotellaan, että exä löytäisi uuden miehen. Ehkä se auttaisi teidänkin tapauksessa?

Vierailija kirjoitti:

Veikkaanpa että jossain vaiheessa joudut itse tämän kaverisi tulilinjalle.

Hän on taatusti pirullinen vihollinen.

Neuvon ottamaan reippaasti etäisyyttä.

Voi tietenkin kysyä, että mikä on motiivisi olla hänen kanssaan tekemisissä, kun on noin rasittavaa?

Tapasimme eräässä vertaistukiryhmässä. Itselläni oli siihen aikaan sama ongelma kuin ystävälläni erään toisen asian suhteen. Silloin hän tuntui hyvältä ystävältä, kun meillä oli tavallaan yhteinen ongelma.

Minä olen vuosien saatossa pikkuhiljaa töitä tehden ja tuurilla saanut tilanteeni kohenemaan. Ystäväni ongelmat sen kun lisääntyvät. Haluaisin itse päästä eteenpäin ja unohtaa ne omat menneet murheet, mutta koska ystäväni rypee edelleen omissaan, se on vaikeaa.

Olen yrittänyt ohjata häntä ammattiavun piiriin, mutta hän sanoo ettei voi koska "ne tekee lasun ja lapset otetaan huostaan". Tuo soitti minulla kovasti hälytyskelloja, siinä vaiheessa kun itse lasuja tehtaileva äiti pelkää että lapset otetaan häneltä huostaan eikä siksi voi hakea apua.

Kaverillani muuten on todella voimakas kostomentaliteetti, joten jos päätän ottaa etäisyyttä, se täytynee tehdä aika varovasti. Ja mietin sitäkin että riskeeraanko omien lastenkin hyvinvointia jos vuorovaikutan tuollaisen ihmisen kanssa. Lapsemme ovat niin eri ikäisiä etteivät ole kavereita keskenään, mutta kumminkin.

P.S. En vuodattanut ystäväni kaikkia henkilökohtaisia asioita; tuollaisia tarinoita on varmasti tuhansia, joten ystäväni ei ole tunnistettavissa.

Vaikea sanoa kun en tunne kuin sinun kertomuksesi ja tulkintasi, voihan sekin olla väärä. Voihan olla että ystäväsi on oikeasti niin pahasti narsistin kynsissä ettei hänellä vaan pää kestä ja lastensuojelulla nyt on tunnetusti resurssit aika tiukilla joten eivät he varmaan pysty ihan kaikkia narsistitsoauksia tunnistamaan oli ne miten pahoja vaan. Se että ystävälläsi on muutenkin ongelmia elämänhallinnassa ei rajaa myöskään mitään pois.

Ellet jaksa tukea niin älä tue, kun turhautuu jonkun tukemiseen vaikka sen takia että tilanne ei muutu paremmaksi niin voi ihan senkin takia alkaa ärsyyntymään siihen ketä tukee ja tällöin on viisainta tiedostaa omat rajansa ja vähentää tukena olemista. Ystäväsi tilanne voi olla sulle liian raskas, niinkuin usein on kun tukee ihmistä joka elää äärimmäisen raskaassa elämäntilanteessa ja sillon on hyvä tavallaan hyväksyä oma rajallisuutensa, esim avuttomuuden, neuvottomuuden, turhautumisen, vihan tunteet mitä voi herätä erityisesti sillon kun kokee että yrittää auttaa mutta tilanne ei muutu. Tämä herättää auttajassa epäonnistumisen tunteen mikä voi herättää kuvaamiasi tunteita autettavaa kohtaan, mukaanluettuna se että ryhtyy mielessään syyttämään autettavaa tilanteesta koska ihmisen on helpompi kestää epäonnistumisen tunne jos voikin ajatella että mitään ongelmaa ei olekaan tai autettava on itse siihen syyllinen. Se on inhimillistä ja hyvä tiedostaa että voi tällaisesta mekanismista olla kyse omassa suhtautumisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa kun en tunne kuin sinun kertomuksesi ja tulkintasi, voihan sekin olla väärä. Voihan olla että ystäväsi on oikeasti niin pahasti narsistin kynsissä ettei hänellä vaan pää kestä ja lastensuojelulla nyt on tunnetusti resurssit aika tiukilla joten eivät he varmaan pysty ihan kaikkia narsistitsoauksia tunnistamaan oli ne miten pahoja vaan. Se että ystävälläsi on muutenkin ongelmia elämänhallinnassa ei rajaa myöskään mitään pois.

Monesti narsistin uhrit ovat juuri sellaisia joilla on taipumusta ongelmaisuuteen ilman niitäkin. Vaikeahan sellaista ns täydellistä ihmistä olisikaan hallita sillä tavoin mihin narsisti pyrkii.

Vierailija kirjoitti:

Ehdin jo säikähtää, että puhut mun miehen exästä. Hän jätti miehen 3 v sitten. On edelleen todella, todella vihainen ja katkera. Toisaalta soittelee työpäivänsä jälkeen, koska haluaa kertoa kuinka siellä meni. Sanoo exänsä, minun mieheni, olevan narsisti ja kelvoton isä. On tehnyt useita lastensuojeluilmoituksia; ruuasta, vaatteista, koska isällä ei aikaa, koska isällä uusi parisuhde... lapsi asuu viikko-viikko systeemillä. Kaiken kaikkiaan minun on hyvin vaikea ymmärtää sitä ihmistä. Puhuu (jopa valehtelee) kamalia asioita. On selkeästi vihainen ja loukattu (vaikka itse jätti) ja katkera. Syyttää miestäni myös nykyisistä vastoinkäymisistään. Aloitti huoltajuuskiistan ja samaan aikaan soitteli miehelleni voidakseen kertoa kuulumisiaan. Me ollaan yritetty monia erilaisia lähestymistapoja, toistaiseksi tuloksetta. Nyt vaan odotellaan, että exä löytäisi uuden miehen. Ehkä se auttaisi teidänkin tapauksessa?

Tämmöinen taitaa siis olla yleistä, että jos mies-eksä ei hoida lapsia isäviikolla kuten äiti tahtoisi, tehtaillaan lasuja ja saadaan lapsetkin uskomaan että ne ovat laiminlyötyjä?

Ystävälläni ON uusi mies. Luonnollisesti siinäkin suhteessa on kaikenlaista draamaa kaiken aikaa. Ystäväni on itse asiassa tuonut lastensa elämään paljon enemmän epävakautta kuin eksänsä, mm. muuttamalla aika pian uuden miehen luo, sitten muuttamalla pois, sitten muuttamalla takaisin... Ja siinä taisi välissä olla jotain säätöjäkin, joita ei kai sentään tytöille esitetty.

Nyt kun oikein verbalisoin näitä asioita, alkaa tosiaan näyttää siltä että ystäväni on se jolla ei ole kaikki hyvin, ei eksänsä. Jos se eksä olisi narsisti, voisiko se onnistua pelaamaan niin että asiat vaan näytää pahalta juuri äidin kannalta? Vai onko asiat niin kuin miltä näyttää?

-ap-

Jos teillä ei ole yhteisiä tuttuja, sano, että sulla on niin hirveästi huolia ja murheita, että et kertakaikkiaan nyt jaksa mitään, koko elämää, kun on niin raskasta ja kaikki kaatuu päällesi. Ja otat yhteyttä, kun tilanteesi hiukan selkiytyy ja voit hiukan paremmin. Näin pääsee hankalista ihmisistä eroon, eikä tule draamaa. Opin tämän yhdestä mainiosta Julian Barnesin romaanista.

Alat olla oikeilla jäljillä.

Ihminen, joka roikkuu jollain tekosyyllä entisessä on itse hajalla. Normaali tapaus suree aikansa, vihaa aikansa, ei kuitenkaan tapa ketään ja nuoltuaan haavansa lähtee eteenpäin elämässä.

En tiedä, mikä on ystäväsi syy pitää eksäänsä elämänsä keskipisteenä, mutta sinun tehtäväsi ei ole korjata häntä. Sääliksi vaan käy lapsia.

Olen itsekin eronnut ja eksäni todellakin olisi ansainnut narsistidiagnoosin. Päätin kuitenkin, että se on silkka kusipää, haukuin puoli vuotta häntä kaikille jotka katsoin luotetuiksi ystävikseni. En siis lapsille, enkä miehen ystäville tai sukulaisille. Äidillekään en kehdannut valittaa, itsehän olin tuon miehen valinnut.

Nyt olen päässyt siihen, että eksän kanssa vietetty aika ei ollut hukkaan heitettyä. Se oli yksi aikakausi elämässäni. Nyt elän toisenlaista aikaa, eikä elämäni mitenkään jakaudu aikaan "ennen eroa" ja "eron jälkeen".

Vain lapset voivat olla "narsistin uhreja".

Aikuiset valitsevat ihmissuhteensa.

Sinäkin olet valinnut tämän ystävän.

Tunnistan ongelman, joka liittyy tukiryhmistä hankittuihin ystäviin. Kriisin silmässä tarvitsee tukea. Ryhmässä syntyy voimakas me-henki.

Kun kriisi laantuu, itse kukin hoksaa, että ns. ystävyys ei perustu muulle kuin hätätilanteen synnyttämälle tarpeelle.

Sitten aletaan hissuksiin irrottautua ihmisistä, joista ei todellisuudessa edes pahemmin pidä.

Jos vielä joskus menen tukiryhmään, olen varovainen tässä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaanpa että jossain vaiheessa joudut itse tämän kaverisi tulilinjalle.

Hän on taatusti pirullinen vihollinen.

Neuvon ottamaan reippaasti etäisyyttä.

Voi tietenkin kysyä, että mikä on motiivisi olla hänen kanssaan tekemisissä, kun on noin rasittavaa?

Tapasimme eräässä vertaistukiryhmässä. Itselläni oli siihen aikaan sama ongelma kuin ystävälläni erään toisen asian suhteen. Silloin hän tuntui hyvältä ystävältä, kun meillä oli tavallaan yhteinen ongelma.

Minä olen vuosien saatossa pikkuhiljaa töitä tehden ja tuurilla saanut tilanteeni kohenemaan. Ystäväni ongelmat sen kun lisääntyvät. Haluaisin itse päästä eteenpäin ja unohtaa ne omat menneet murheet, mutta koska ystäväni rypee edelleen omissaan, se on vaikeaa.

Olen yrittänyt ohjata häntä ammattiavun piiriin, mutta hän sanoo ettei voi koska "ne tekee lasun ja lapset otetaan huostaan". Tuo soitti minulla kovasti hälytyskelloja, siinä vaiheessa kun itse lasuja tehtaileva äiti pelkää että lapset otetaan häneltä huostaan eikä siksi voi hakea apua.

Kaverillani muuten on todella voimakas kostomentaliteetti, joten jos päätän ottaa etäisyyttä, se täytynee tehdä aika varovasti. Ja mietin sitäkin että riskeeraanko omien lastenkin hyvinvointia jos vuorovaikutan tuollaisen ihmisen kanssa. Lapsemme ovat niin eri ikäisiä etteivät ole kavereita keskenään, mutta kumminkin.

P.S. En vuodattanut ystäväni kaikkia henkilökohtaisia asioita; tuollaisia tarinoita on varmasti tuhansia, joten ystäväni ei ole tunnistettavissa.

No täällä samankaltainen tapaus. Tapasin kaverin eräässä toisessa vertaisryhmässä. Oli aika kun sain itse apua. Vaikeuksista huolimatta tuin ja kannustin. Etsin hänelle tietoa terapioista, kerroin mitkä asiat oli auttanut minua. Mutta hänpä ei muutu. Sitä toivoo että muut olisi kannustavia, jotta itse saisi kannustusta, vetoapua. Mutta tuo kaveri vetää taaksepäin, jarruttaa. Hänen osuutensa minun toipumisessani on ohi.

Kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta sinun prioriteetti olet sinä ja sinun lapsesi. Et tarvi yhtään energiasyöppöä vaan pidät energian itselläsi.

Nyt otat vähitellen etäisyyttä. Rypemiset on ryvetty ja menet elämässä eteenpäin.

Feidaat välit vähitellen. Et vaan enää vastaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos teillä ei ole yhteisiä tuttuja, sano, että sulla on niin hirveästi huolia ja murheita, että et kertakaikkiaan nyt jaksa mitään, koko elämää, kun on niin raskasta ja kaikki kaatuu päällesi. Ja otat yhteyttä, kun tilanteesi hiukan selkiytyy ja voit hiukan paremmin. Näin pääsee hankalista ihmisistä eroon, eikä tule draamaa. Opin tämän yhdestä mainiosta Julian Barnesin romaanista.

Miksi luvata, että ottaa yhteyttä, kun ei ole aikomustakaan niin tehdä?

Kiitos kommenteista.

Luulen, että juuri tuo tukiryhmätausta tekee sen, että minun on niin vaikea feidata tämä kaveri. Se on varmaan vähän niin kuin aseveljeyttä. On tultu luotisateen läpi yhdessä. Paitsi että ei se niin mennyt: minä tulin luotisateen läpi, mutta hän on päättänyt jäädä tuleen makaamaan jokaisen ongelmansa kanssa.

Tuntuu vaan tosi kurjalta koska tiedän että itse en ole päässyt näin pitkälle siksi että olisin niin paljon parempi ihminen vaan minulla on oikeasti ollut enemmän apua ja tuuriakin kuin ystävälläni. Siksi haluaisin auttaa häntä vieläkin. Mutta pelkään että hän on avun ulottumattomissa, koska mikään hänen elämänsä osa-alue ei tunnu kohenevan vaan kaikki vaan menee alamäkeä koko ajan, sekä hänellä että uudella miehellään.

Ja minkä esimerkin annan lapsille, äiti hylkää ystävänsä kun niillä on vaikeaa?

Ota etäisyyttä, loputtomasti katkerasta ihmisestä ei seuraa mitään hyvää.

Mua häiritsee, että kerrot noin tarkasti ystäväsi elämästä.

Ei ole tarpeen kertoa lasten ikiä ja sukupuolta.

Eikä muutakaan.