Useampi rakkaus elämän aikana?

Minun elämässäni on lienee se tragedia, että rakastuin ensimmäistä kertaa elämässäni vasta 29-vuotiaana. Nuorena seurustelut olivat teinien touhua enkä oikein koskaan löytänyt ketään keneen olisin syvemmin kiintynyt. Tämä mies kehen sitten erittäin syvästi rakastuin, päätti suhteen hyvin julmasti kolme vuotta myöhemmin. En ole koskaan tullut kenenkään rakastamaksi kuten tämän miehen, enkä itse kokenut yhtä syviä tunteita. Haava oli syvä ja vakavasti vuotava vuosia.

Nyt olen 35-vuotias. Olen tapaillut tässä välissä muutamia miehiä, yhden kanssa oli myös syvempiä tunteita mutta olimme ihmisinä melko erilaisia ja puhuimme tästä koko vajaan vuoden suhteen ajan, lopulta päädyimmekin yhdessä tuumin eri teille. Se oli korjaava kokemus edellisen julman, minua syvästi rikkoneen eron jälkeen. Mutta pääasiassa minua on vaivannut se sama asia kuin aina nuorempanakin: vaikeus kiinnostua / kiintyä kehenkään riittävästi, joten koko deittailu on ollut aikalailla turhauttavaa.

Olin päätynyt jo ajatukseen, että lähden hankkimaan lapsia yksin ja aloittelin sitä varten tarvittavia toimenpiteitä. Olin myös melkein hyväksynyt sen että yksinkertaisesti se suuri rakkauteni oli ja meni, mutta perheettömäksi en silti halua jäädä. Pärjään hyvin yksinkin, mutta yksinäisinä hetkinä olen edelleen itkenyt ikävääni häntä kohtaan.
Kuinka ollakaan elämä tuli väliin ja nyt olen tavannut muutama kuukausi sitten aivan todella mahtavan miehen. Hänen kanssaan kaikki sujuu. Oleminen on rentoa, yhdistäviä asioita löytyy paljon ja ennen kaikkea huumorintaju menee yksiin. Hän on ottaa minua huomioon tavalla jolla tämä "elämäni rakkauskin" teki ja se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Minua samanaikaisesti kiehtoo että ahdistaa...tämä entinen puskee mieleen ja koen syyllisyyttä siitä etten pysty rakastamaan ketään kuten häntä. Samanaikaisesti koen vihaa ja ärtymystä itseäni kohtaan siitä ettei rakkaus häntä kohtaan koskaan kuole vaikka en ole vuosiin ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Tämä uusi tuttavuus on niin mielettömän myötätuntoinen ja mukava tyyppi, että koen syyllisyyttä jos annan asioiden edetä mutta en pystyisikään antamaan hänelle mitä hän ansaitsisi?

Onko kenelläkään muulla tällaista? oletteko keksineet mitään mikä siihen auttaisi? Olen lukenut, että ensirakkaudet saattavat jäädä tällä tavoin ihmiseen pahasti jumiin ja se on varmaankin paljon vaikeampaa, mikäli se on tapahtunut vasta kypsällä iällä. Siinä oli silloin jo kaikki haaveet, toiveet ja kypsyys niin satalasissa mukana.
Toisaalta olen alkanut myös ajatella, että entä jos tämä entinen kummittelee vaan siksi, että se on ainoa mistä minulla on niin syvällinen ja rakastava kokemus etten osaa edes kuvitella mitään muuta? Minusta tuntuu että olen esim. ystäväpiirini ainoa jolla on tällainen "elämäni mies" joka meni menojaan ja kaikilla muilla on vaan "tavallisia exiä" eikä tällaista loppuelämän kärsimystä. Ja siitä olen alkanut ajatella, että entä jos sen voima laimenisikin mikäli saisin uuden, turvallisen ja rakastavan suhteen? Ja sitten taas toisaalta ahdistaa: entä jos ei vain ole elämässä kuin se yksi, iso rakkaus (kaikilla ei sitäkään?) ja nyt olen tekemässä jotain väärää sekä itseäni että toista, ihan mahtavaa miestä kohtaan.

Tiedän että tämä oli sekava selitys....toivottavasti joku tajuaisi mitä käyn läpi? Ehkä se kysymys sitten kuuluu vain: voiko elämän suurimmasta rakkaudesta koskaan todella päästä yli?