Miten antaa anteeksi jotain anteeksiantamatonta?

Ei tuo ole mikään pikkuasia, jonka yli mennään noin vain. Kun asia on sinulle selvinnyt, niin se on räjäyttänyt sinun koko maailmasi palasiksi. Miten räjähtäneen maailman kanssa voisikaan elää!

Mutta tietenkin eteenpäin on päästävä. Oletko saanut ammattiapua?

Ehdottaisin sinulle aal-ryhmään menemistä. Ne ovat erilaisten toimintahäiriöisten perheiden aikuisille lapsille. Siellä pääsisit jakamaan vihantunteitasi muiden samaa (tai samantapaista) kokeneiden kanssa.

Vielä jokin aika sitten en tiennyt, että tuollaisia vanhempia voi ollakaan. Itse olen sellaisessa pumpulissa kasvanut, missä kansakoulun käyneet vanhemmat kannustivat opiskeluun ja kaksi meistä lapsista luki maisteriksi asti. Vanhemmat ovat aina olleet asiasta iloisia.

Mutta nyt olen tutun kautta tutustunut isään, joka ei näytä haluavan antaa lapselleen mitään mitä ei ole itsekin saanut. Isä on itse minulle kertonut miten jättää tarkoituksella lapselleen kertomatta asioita, jotta aikuinen lapsi joutuu itse opettelemaan ne. Oletan että isä sitten nauttii, kun saa auttaa ongelmiin joutunutta lastaan. Isä vain jättää lapselleen kertomatta, että hän on manipuloinut lapsen joutumaan niihin ongelmiin.

Olen ollut aivan järkyttynyt tuosta kuviosta. Enkä silti edes tiedä miten vaikkapa lastensuojelu olisi aikanaan voinut huomata, että lapset tarvitsevat apua. 

Ei sinun tarvitse antaa hänele anteeksi jos et pysty. Mutta jotenkin sinun olisi hyvä päästä käsittelemään asiaa niin ettet turhaan kantaisi vihaa ja tuskaa siitä. Esim terapiassa niin kuin jo ehdotettiinkin. Kun pääset käsittelemään sitä, pystyt pikku hiljaa etääntymään asiasta ja lopulta tunnet ehkä vain sääliä isääsi kohtaan. Hän on tehnyt ison virheen jota ei mahdollisesti koskaan voi korjata ja menettänyt sinun rakkautesi.

kohtalotoveri läh. terveisiä.

Ei ole vielä terapia käyty.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on selvinnyt, että isäni on järjestelmällisesti vaikeuttanut elämääni teini-iästä lähtien. Ilmeisesti hänen pahin pelkonsa oli, että saan elämässä jotain mitä hän ei ole saanut. Miten ihmeessä tällaisen totuuden kanssa pitäisi elää? Totuuden nimessä on kerrottava että haluaisin turpakäräjille hänen kanssaan. Mutta taidan olla liian sivistynyt sellaiseen. Miten tällaisen vihan kanssa voi elää? Auttakaa miestä mäessä, mammat!

Miten hän käytännössä on pystynyt sen tekemään? Kerro esimerkkejä.

En minä ole antanut anteeksi. Kuuluin samaan ystäväpiiriin, jossa eräs usein kopio tyyliäni. Osti samoja vaatteita jne. Pidin sitä, mutta en mitenkään rohkaissut.

Olin yhden kesän kesätöissä Ahvenanmaalla. Sinne hausta en puhunut, vasta kun olin päässyt, kerroin. Kun olin ollut jonhetken töissä, kukas se sinne tulikaan.

Menin lukion jälkeen opiskelemaan Tampereelle, tapasin yliopistossa kivan pojan, pikkuhiljaa jättäydyin vanhoista porukoista pois.

Meni pari v ja olimme menossa naimisiin. Lapsuuteni paras ystävä pyysi käymään kotipaikkakunnallani ja minulle järjestettiin siellä polttarit, aikaa oli häihin monta kk.

Kyseinen ihminen oli myös ja hän ei ollut enää niin kiinnostunut minusta, oli tosi kivat juhlat.

Kävi ilmi, että tuleva mieheni ja tämä seuraaja ovat samassa työpaikassa töissä, toinen Helsingissä, toinen Tampereella.

Menimme naimisiin ja mies välttämättä halusi odottaa vuoden lapsen kanssa, aikaisemmin oltiin puhuttu heti häämatkalla.

Jouluna sitten, 4 kk häiden jälkeen tuli kortti tältä seuraajalta, hän odotti miehelleni lasta.

Uuteen vuoteen mennessä olin muuttanut siskolleni Helsinkiin, avioero oli laitettu vireille.

En tule koskaan antamaan anteeksi kummallekaan.

Nyt vasta lapsuuden ystävät kertoivat minkälainen pakkomielle minä olin hänelle. Joka ei ollut laantunut vaikka emme, tietääkseni ollut nähnyt vuosiin,

Miten asia sinulle selvisi, ap? Painin saman asian kanssa, siksi kysyn.