Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapeuttini lannistava kommentti
08.12.2018 |
"Tottahan se on, että sun vanhempas pääsis lopulta yli sun kuolemasta. "
Näin sanoi psykoterapeuttini muutama viikko sitten, kun itkin sitä, ettei kukaan välitä ja että ihan sama jos vain kuolisi pois.
Olen 25-vuotias lähestulkoon gradua vaille valmis maisteri, joka käy samalla töissä osa-aikaisesti (ei tosin oman alan). Kavereita löytyy, vaikkakin ovat vähentyneet viime vuosina. Kaikki on toisin sanoen ulkoisesti hyvin, mutta lapsuuden käsittelemättömät kiusaamiskokemukset ja käsillä oleva elämän käännekohta - epävarmaan työelämään siirtyminen - laukaisivat minulla masennuksen. Diagnoosista on kulunut nyt vuosi, ja terapiassa olen käynyt kolme kuukautta lähestulkoon kaksi kertaa viikossa.
Luulin löytäneeni itselleni sopivan terapeutin, koska hänen koulutustaustansa ennen psykoterapeutiksi hakeutumistaan on samankaltainen kuin omani, joten oletin hänen ymmärtävän tilannettani. Nyt olen kuitenkin huomannut, että en voi millään sivuuttaa tuota hänen kommenttiaan. Minulla on maailman rakastavimmat vanhemmat, jotka ovat minusta huolissaan. He ovat sairastuttuani käyneet luonani usein siivoamassa ja laittamassa ruokaa, vaikka asuvatkin kaukana. Samoin he soittavat minulle joka päivä: varmistelevat vointiani, ovat aina valmiita lohduttamaan ja kertomaan kuinka tärkeä olen. He ovat myös sitä mieltä, että tuollaisella terapeutilla, joka tuollaista heistä sanoo, minun ei kannattaisi käydä. Mutta kun ei millään voimat riitä uuden terapeutin etsimiseen...
Luulin, että kun pääsen terapiaan, niin alkaa helpottaa. Nyt vaikuttaa siltä, että "terapiaan sitoutuminen" ei tarkoitakaan sitoutumista siihen, että käsittelisin asioita ja alkaisin parantua, vaan että terapeutti saa rahansa pois. "Kai sä ymmärrät, että jos esim sairaudenkaan takia joudut olemaan pois, niin en saa siltä tunnilta palkkaa. " Niin, en kyllä oikeasti koe, että MINUN pitäisi hänen rahatilanteestaan hirveästi huolta kantaa. Sen takia olen sinnitellyt tässä opintojen ohessa töissä, että minulla olisi varaa maksaa se omavastuuosuus siitä hänen palkastaan.
Lisäksi olen huomannut, että kun itken, hän ei oikein kommentoi tai lohduta mitenkään. Sitten kun puhun niin sanotusti helpoista asioista, kuten siitä, mikä värisen mekon laitan juhlatilaisuuteen, hän oikein mielellään juttelee.
Toisaalta en tiedä, minkälaista terapiassa kuuluisi oikeasti olla. Kevyt jutustelu ei kyllä ainakaan sairauttani paranna, eikä se, että hän vakuuttaa läheisteni selviävän, jos teen itsemurhan.
En oikein edes tiedä, miksi kirjoitan tänne. Ehkä toivoisin kommenttia siihen, että pitäisikö minun yrittää jaksaa etsiä uusi terapeutti vai yrittää puhua tälle nykyiselle näistä ajatuksistani.
Kommentit (72)
Mitä sinä itse toivoisit, että vanhemmillesi kävisi, jos tappaisit itsesi? Että he itkisivät loppuikänsä niin kuin sinä nyt? Että he eivät pääsisi yli ja hekin tappaisivat itsensä? Suututtaako sinua ajatus siitä, että ehkä vanhempasi kestäisivät sen paremmin kuin itse oman elämäsi? Mitä kuvittelet itsemurhan ratkaisevan? Oletko niitä ihmisiä, jotka uskovat kuoleman jälkeen tulevan automaattisesti levon ja rauhan kaikille ilman mitään ehtoja? Osaisitko sittenkään olla levollinen vai olisitko tyytymätön vielä kuoltuasikin? Haluatko ottaa riskin, koska takaisinhan tänne ei pääse sitten, jos kaduttaakin. Unohda terapeutit ja harkitse avun hakemista mieluummin Jumalalta. Luuletko, että kukaan on tässä elämässä saanut mitään helpolla? Kuulostat vähän siltä, että sinulta puuttuu oikeasti rankat kokemukset. Semmoiset, joiden edessä kyyneleetkin kuivuvat. Sitä voi joko jäädä itkemään tai miettiä, mitä hyödyllistä tekisi sillä, mitä on juuri nyt. Kysy itseltäsi ihan vakavasti mitä kuvittelet saavasi kuoleman jälkeen? Oletko ihan varma, että se on sitä, mitä luulet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo kuolematoteamus on vain totuus: jokainen, jossa elämä virtaa, pääsee kyllä toisen ihmisen kuolemasta yli. On jopa hiukkasen narsistista ajatella, että olisi niin käsittämättömän tärkeä, että muidenkin elämien pitäisi loppua, ja ehkä jopa maapallon tuhoutua kun itsestä aika jättää. Ihminen selviää, niin me olemme rakentuneet, niin pitää ollakin. Jokainen meistä kuolee.
Sen sijaan tuo rahakommentti on käsittämätöntä scheissea. Ymmärrän täysin, että turhia poissaoloja ei voi olla, mutta tuollainen teatteri muka-sitouttamisella pää kainalossakin on ihan vain ja ainoastaan rahastusta. Tämän lisäksi kuulostaa aika pahalta, jos kukkamekkokeskustelut inspiroivat psykoterapeuttia enemmän kuin ihmisyyden ydin.
Minä sanoin kiitos ja hei.
Hohhoijaa mitä p a s k a a. Ihmiset ovat vielä kuolinvuoteillaankin sanoneet, että ainoa asia mikä satuttaa edelleen on oman lapsen kuolema. Oli se lapsi minkä ikäinen vain, niin se on silti paha kolaus mistä ei toivu välttämättä ikinä.
Fiksu psykoterapeutti tai alan ammattilainen tietää tämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kolme kertaa YTHS:ssä terapiassa. Lopuksi terapeutti sanoi, että hänen puolestaan saan pitää kiinni traumoistani. Senkus roikut niissä kiinni.
Erittäin outo kommentti. Siihen asti oli teeskennelty ymmärtävänsä ja luulin sen sujuvan hyvin.
Kaikille ei terapiastakaan ole apua, lienet tällainen. Silti aika suoraan sanottu. Löytyykö sinulta joku persoonallisuushäiriödiagnoosi? Se voisi selittää terapeutin väsyneen tiuskaisun.
Mitä sä oikein sönkötät? Kaikista terapioista ei ole kaikille apua, tuollainen ajattelu kuin sinulla sanottuna kenellekään on äärimmäisen vaarallinen! Ihan vastuutonta väittää mitään tuollaista, ja vielä puolustella, että terapeutti on niin väsynyt, mitä v*ttu peräti KOLMEN tapaamiskerran jälkeen!! onko ihan oikealla alalla se ihminen?! Ei todellakaan. Jokainen voi saada apua, joka sitä etsii, ja piste.
t.kristallikissa
Taisi osua tuo veikkaus oikeaan.
Itkit, ettei kukaan välitä ja kuitenkin tekstisi perusteella tunnut tajuavan, miten hirveän paljon vanhempasi välittävät. Jätätkö nyt jotain kertomatta? Jos terapeutti on sanonut "Totta, että...", niin sehän kuulostaa siltä, että itse esitit tuon ajatuksen ja hän myötäili. "Pääsevät jossain vaiheessa yli" on varmasti ihan tottakin. Suru sisällä varmasti pysyy, mutta kyllä kaikki tuntemani lapsensa menettäneet ovat elämäänsä jatkaneet.
Toisaalta tuossa tuntuu olevan muita kummallisuuksia. Suosittelen etsimään uuden terapeutin, jos oikeasti koet, ettei synkkaa.
Olisi mielenkiintoista lukea terapeuttien ajatuksia asiakkaistaan, mutta liian vaarallista koska asianosaiset tunnistaisivat niistä mahdollisesti itsensä. Väitän kuitenkin, että monia ärsyttää se, että niin moni käsittää terapian väärin.
Terapiassa pärjäävät yleensä ihmiset, joilla on kyky itsereflektioon. Älystä on vain hyötyä. Samoin pitkäjänteisyydestä. Jos nämä puuttuu ja odotetaan jotakin popakonsteja, niin vaikeaksihan se saattaa mennä.
Muista: myös sinä olet vastuussa terapiastasi, ei pelkästään se terapeutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi teän kermaperseiten ongelmia. Yleensä apua haetaan, kun on ollut vaikiaa. Ei siksi kun on ollut helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo kuolematoteamus on vain totuus: jokainen, jossa elämä virtaa, pääsee kyllä toisen ihmisen kuolemasta yli. On jopa hiukkasen narsistista ajatella, että olisi niin käsittämättömän tärkeä, että muidenkin elämien pitäisi loppua, ja ehkä jopa maapallon tuhoutua kun itsestä aika jättää. Ihminen selviää, niin me olemme rakentuneet, niin pitää ollakin. Jokainen meistä kuolee.
Sen sijaan tuo rahakommentti on käsittämätöntä scheissea. Ymmärrän täysin, että turhia poissaoloja ei voi olla, mutta tuollainen teatteri muka-sitouttamisella pää kainalossakin on ihan vain ja ainoastaan rahastusta. Tämän lisäksi kuulostaa aika pahalta, jos kukkamekkokeskustelut inspiroivat psykoterapeuttia enemmän kuin ihmisyyden ydin.
Minä sanoin kiitos ja hei.
Hohhoijaa mitä p a s k a a. Ihmiset ovat vielä kuolinvuoteillaankin sanoneet, että ainoa asia mikä satuttaa edelleen on oman lapsen kuolema. Oli se lapsi minkä ikäinen vain, niin se on silti paha kolaus mistä ei toivu välttämättä ikinä.
Fiksu psykoterapeutti tai alan ammattilainen tietää tämän.
Mutta elämä jatkuu, ap:n jälkeenkin, muodossa tahi toisessa. On oikeasti aika sairasta kiskoa kiksejä omien vanhempiensa (mahdollisen) surun määrästä oman itsemurhan jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joidenkin mielestä koko terapiateollisuus on petos.
Joidenkin mielestä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oho, onpas tänne tullut kommentteja. Arvasin kyllä, että kaikenmoista tulee, lokaakin.
Ehkä päällimmäisenä haluaisin sanoa, että en yritä kiskoa kiksejä vanhempieni surusta jos kuolisin, vaan nimenomaan minulle on tärkeää löytää syy sille, että elän. Yksi hyvä syy minulle on se, että tuntisin itseni tärkeäksi, arvostetuksi ja halutuksi. Kyllä, tiedän hyvin, kuinka onnekas olen, kun olen vanhemmilleni (ja ystävilleni) rakas, mutta tässä ehkä piileekin se sairauteni salakavaluus: en välttämättä usko sitä ainakaan heikoimpina hetkinä, jolloin tunnen itseni täysin arvottomaksi, turhaksi ja epähalutuksi. Joku taisikin ketjun alkupäässä sanoa fiksusti, että pointti ei ollut se, että pääsisivätkö vanhempani kuolemastani yli, vaan se, että ilmaisin kokevani arvottomuuden tunnetta. Eli psykoterapeutti tarttui ihan väärään asiaan, ja sai minut tuntemaan oloni entistä kurjemmaksi.
Uskon todellakin, että suurin ongelmani on se, että olen hirveän riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä. Yritän tehdä kaiken sen eteen, että muut ihmiset pitäisivät minusta. Luulen sen johtuvan siitä, että jouduin koulukiusatuksi, vaikka halusin olla kaikkien kaveri. Kun niin herkässä iässä joutuu syrjityksi, sen huonommuudentunteen jotenkin sisäistää. Sitten on vielä tämä elämäntilanne eli siirtyminen oman alan töihin häämöttää. En koe, että olisin riittävän hyvä työelämään, vaikka esimerkiksi viime harjottelupaikastani sain positiivista palautetta ja hyvät suositukset.
Tätä asiaa haluan työstää, mutta en pääse niihin käsiksi, jos terapeutti tarttuu lillukanvarsiin. Oikeastaan nyt kun tätä ketjua on lukenut, niin on selkeytynyt se, että minun oikeasti kannattaa vaihtaa terapeuttia. Hänen lähestymistapansa tai meidän vuorovaikutuksemme ei vain toimi.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista lukea terapeuttien ajatuksia asiakkaistaan, mutta liian vaarallista koska asianosaiset tunnistaisivat niistä mahdollisesti itsensä. Väitän kuitenkin, että monia ärsyttää se, että niin moni käsittää terapian väärin.
Terapiassa pärjäävät yleensä ihmiset, joilla on kyky itsereflektioon. Älystä on vain hyötyä. Samoin pitkäjänteisyydestä. Jos nämä puuttuu ja odotetaan jotakin popakonsteja, niin vaikeaksihan se saattaa mennä.
Muista: myös sinä olet vastuussa terapiastasi, ei pelkästään se terapeutti.
No tulihan se sieltä. Terapian epäonnistuminen ja ihmisen oma ahdinko voidaan vääntää ihmisen omaksi syyksi vaikka sitten kiertotietä pitkin - ymmärsit terapian pointin väärin! Ja mihin älykäs itsereflektoiva ihminen tarvitsee terapeuttia, jonka tehtävä minun nähdäkseni on toimia jonkinlaisena reflektointi välineenä? Se terapeutti on paras työkalu normolle, joka ei ole vakavasti mielenterveysongelmainen ja jolla on keskinkertainen itsereflektointi kyky, mutta tarvitsee apua ajatusten loppuun saattamiseen.
Eivät nämä terapeutit ja psykologit työtään pelkästä auttamisenhalusta tee. Ystäväni kävi jonkin aikaa psykologilla (100e/kerta) 2 kertaa kuussa, kunnes tämä alkoi vaatia häntä käymään joka viikko tai muuten käynnit lopetettaisiin - syyksi psykologi kertoi, että muuten hän ei saa tarpeeksi rahaa! Ystävälläni ei ollut varaa maksaa noin paljon, joten psykologi katkaisi terapiasuhteen. En tiedä miten hän ajatteli kuntoutustuella olevan henkilön repivän 400e kuussa psykologikäynteihin. Tuolle psykologille en koskaan menisi, nimi on hyvin muistissa. Hänen prioriteettinsa oli tehdä rahaa eikä auttaa ystävääni edes joka toinen viikko.