Miksi jotkut jäävät suhteisiin, joista puuttuvat seksi, suudelmat, intohimo ja yhteinen hauskanpito?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se ei vaihtamalla parane. Uudessa suhteessa tuo vaihe kestää 2 v ja sitten ollaan samassa jamassa.

Jos se kestää vain kaksi vuotta, kyse on uuden suhteen energiasta (new relationship energy, NRE), etkä ole oikean kumppanin kanssa. Kun puoliso arvostaa aidosti noita asioita yhtä paljon kuin sinä, se kestää vuosikaudet.

Tämä! NRE ei taida olla kovin tuttu ilmiö ihmisille. Muuten ei mentäisi kihloihin vuoden seurustelun jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on sitouduttu toiseen taloudellisesti (omaisuus yhteistä) ja lasten kautta. Ja onhan pariskunnalla yhteinen pitkä historiakin joka luo siteen pariskunnan välille. Erotessa joutuisi laittamaan omaisuuden lihoiksi ja jakoon, lapset joutuisivat elämään kahden kodin välillä ja jokaisen osapuolen elämä hankaloittuisi. Nykyinen on paljon parempi ratkaisu kuin se että joutaisi muuttamaan omasta kotoaan toisaalle ja laittamaan kaikki arjen järjestelyt uusiksi. Puhumattakaan siitä, ettäkö voisi jostain pinosta vain valita kumppanin jonka kanssa elämäntyyli-, arvot ja arki ylipäätään menisi yhteen ja olisi molemminpuoleista rakkautta, kunnioitusta ja vielä hellyttää ja intohimoakin. Kuulostaa aikamoiselta yksisarviselta. 

Enkä edes halua ketään vierasta uutta miestä kotiini vaan lasteni isän. Se että suhteen fyysisyys on jäänyt vähemmälle on vaan oire siitä että elämä on kiireistä ja pyörii muiden asioiden ympärillä. Ei ole mitään syytä laittaa elämää risaiseksi sen vuoksi ettei ole intohimoa, eipä sitä ollut sinkkunakaan kuin hyvin harvoin ja sitä kesti sen yön tai pari. Rakkaus ja sitoutuminen on loppupeleissä jotain ihan muuta kuin seksiä ja jännitystä. 

Nimenoman!  Täytyy olla aika nuori hupakko, jos kuvittelee elinikäisen suhteen olevan intohimoista seksiä, ja hullu, jos edellyttää sitä.

Onko se suhteen elinikäisyys siis joillekin tärkeämpää kuin suhteen laatu?

Ei intohimon puuttuminen tarkoita kaikille sitä että suhde olisi huono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on sitouduttu toiseen taloudellisesti (omaisuus yhteistä) ja lasten kautta. Ja onhan pariskunnalla yhteinen pitkä historiakin joka luo siteen pariskunnan välille. Erotessa joutuisi laittamaan omaisuuden lihoiksi ja jakoon, lapset joutuisivat elämään kahden kodin välillä ja jokaisen osapuolen elämä hankaloittuisi. Nykyinen on paljon parempi ratkaisu kuin se että joutaisi muuttamaan omasta kotoaan toisaalle ja laittamaan kaikki arjen järjestelyt uusiksi. Puhumattakaan siitä, ettäkö voisi jostain pinosta vain valita kumppanin jonka kanssa elämäntyyli-, arvot ja arki ylipäätään menisi yhteen ja olisi molemminpuoleista rakkautta, kunnioitusta ja vielä hellyttää ja intohimoakin. Kuulostaa aikamoiselta yksisarviselta. 

Enkä edes halua ketään vierasta uutta miestä kotiini vaan lasteni isän. Se että suhteen fyysisyys on jäänyt vähemmälle on vaan oire siitä että elämä on kiireistä ja pyörii muiden asioiden ympärillä. Ei ole mitään syytä laittaa elämää risaiseksi sen vuoksi ettei ole intohimoa, eipä sitä ollut sinkkunakaan kuin hyvin harvoin ja sitä kesti sen yön tai pari. Rakkaus ja sitoutuminen on loppupeleissä jotain ihan muuta kuin seksiä ja jännitystä. 

Nimenoman!  Täytyy olla aika nuori hupakko, jos kuvittelee elinikäisen suhteen olevan intohimoista seksiä, ja hullu, jos edellyttää sitä.

Onko se suhteen elinikäisyys siis joillekin tärkeämpää kuin suhteen laatu?

Sitten kun olen 75 vee, niin sanoisin, että menee kyllä jo aika fifti-sixti.

Varmaan lähtisin sellaisesta suhteesta, josta nuo kaikki puuttuisi. Mutta jos se olisi vain väliaikaista ja muuten rakkautta riittäisi, niin en lähtisi. Seksi ei ole itselle tärkeintä, mutta ilman läheisyyttä en voisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, no minulle avioliitto on elinikäinen sopimus. Valinta ja tahtotila ennemminkin kuin tunnetuuliviirin varassa pyörivä heikko kyhäelmä. En ymmärrä, miksi sellaisten ihmisten pitää perustaa perheitä, joiden mielestä intohimon loppuminen on ihan hyvä syy vaihdella kumppaneita kuin sukkia ja pahimmillaan vääntää vielä jokaiselle uudelle puolisolle lisää lapsia.

Pitäisikö ihmisten mielestäsi kunnioittaa tuota sopimusta silloinkin, kun parisuhde tekee heidät onnettomaksi ja he eivät saa toiselta sitä, mitä eniten tarvitsevat?

Ehkä ennen sopimuksen tekemistä pitäisi miettiä mitä elämältä haluaa ja tarvitsee ja onko mahdollista että se suhteesta loppuu. Kun on kuitenkin yleisesti tiedossa, että intohimo usein pitkissä suhteissa hiipuu, niin ehkei kannata luvata elinikäistä liittoa jos intohimon säilyminen on omalta puolelta sille ehtona. Miksei voi suoraan sopia, että ollaan yhdessä kunnes huuma loppuu ja vaihdetaan sitten seuraavaan? Mihin siinä papin edessä valehtelua tarvitaan? Ja varsinkin, jos ei pysty kestävään suhteeseen tai sitoutumiseen, niin miksi pitää tehdä lapsia kärsimään eroista ja uusperhevirityksistä?

Avioliitto on pelkkä juridinen sopimus, eivätkä siihen liity papit ja jumaluudet välttämättä mitenkään. Miksi sinusta tuollaista sopimusta ei saisi solmia js sen hyödyistä nauttia, ellei ole valmis jäämään onnettomaan suhteeseen? Onko marttyyrin asenne edellytys avioliitolle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on sitouduttu toiseen taloudellisesti (omaisuus yhteistä) ja lasten kautta. Ja onhan pariskunnalla yhteinen pitkä historiakin joka luo siteen pariskunnan välille. Erotessa joutuisi laittamaan omaisuuden lihoiksi ja jakoon, lapset joutuisivat elämään kahden kodin välillä ja jokaisen osapuolen elämä hankaloittuisi. Nykyinen on paljon parempi ratkaisu kuin se että joutaisi muuttamaan omasta kotoaan toisaalle ja laittamaan kaikki arjen järjestelyt uusiksi. Puhumattakaan siitä, ettäkö voisi jostain pinosta vain valita kumppanin jonka kanssa elämäntyyli-, arvot ja arki ylipäätään menisi yhteen ja olisi molemminpuoleista rakkautta, kunnioitusta ja vielä hellyttää ja intohimoakin. Kuulostaa aikamoiselta yksisarviselta. 

Enkä edes halua ketään vierasta uutta miestä kotiini vaan lasteni isän. Se että suhteen fyysisyys on jäänyt vähemmälle on vaan oire siitä että elämä on kiireistä ja pyörii muiden asioiden ympärillä. Ei ole mitään syytä laittaa elämää risaiseksi sen vuoksi ettei ole intohimoa, eipä sitä ollut sinkkunakaan kuin hyvin harvoin ja sitä kesti sen yön tai pari. Rakkaus ja sitoutuminen on loppupeleissä jotain ihan muuta kuin seksiä ja jännitystä. 

Nimenoman!  Täytyy olla aika nuori hupakko, jos kuvittelee elinikäisen suhteen olevan intohimoista seksiä, ja hullu, jos edellyttää sitä.

Onko se suhteen elinikäisyys siis joillekin tärkeämpää kuin suhteen laatu?

Ei intohimon puuttuminen tarkoita kaikille sitä että suhde olisi huono.

Jos sitä intohimoa on ollut kuitenkin suhteen alussa, niin hyvin todennäköistä, että ainakin toinen osapuoli kärsii intohimon puutteesta, jos sitä ei ole enää ollenkaan myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edellinen suhde oli juuri tuollainen. Ehdittiin varmaan vuosi asua yhdessä, ennen kuin tuo alamäki alkoi. Seksi väheni pikkuhiljaa, kunnes sitä ei enää ollut. Eikä halimista, pussailua tai mitään muutakaan. Yritin miehelle puhua tuosta lukemattomia kertoja, tekosyitä riitti miksi ei juuri nyt huvita, ja lupauksia että kyllä sitten joskus taas.

Pysyin suhteessa, koska olin muuten hänen kanssaan onnellinen. Arki sujui hyvin, tehtiin paljon asioita yhdessä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Olimme kuin parhaat ystävät.

Vuoden jaksoin siinä platonisessa suhteessa elää sen voimalla, että sokeasti uskoin ja toivoin asioiden muuttuvan. Ja ei ne sitten muuttunut. Eron jälkeen mies pyytelikin koko ajan sinne vehtailemaan, kun en suostunut niin väitti, että minä se pihtari olin.

Miehet ei tajua, että naiset tarvitsevat sukupuoliyhdyntöjä säännöllisesti tai muuten käy ovi. Millään muulla ei pitemmän päälle taida olla väliä.

No eipä se nyt itselläni noin ollut. Ei se seksi mikään pääasia ole, mutta onhan se kivaa, ja lähentää pariskuntaa. Ja pahempaa siis oli ihan kaiken läheisyyden puuttuminen. Kun elää tarpeeksi kauan yhdessä kuin kämppäkaverit, alkaa tunteet myös muuttua vain kaverillisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se ei vaihtamalla parane. Uudessa suhteessa tuo vaihe kestää 2 v ja sitten ollaan samassa jamassa.

Jos se kestää vain kaksi vuotta, kyse on uuden suhteen energiasta (new relationship energy, NRE), etkä ole oikean kumppanin kanssa. Kun puoliso arvostaa aidosti noita asioita yhtä paljon kuin sinä, se kestää vuosikaudet.

Tämä! NRE ei taida olla kovin tuttu ilmiö ihmisille. Muuten ei mentäisi kihloihin vuoden seurustelun jälkeen.

Paitsi jos ollaan valmiita hyväksymään se hiipuminen ja sitoutumaan siitä huolimatta. Itseasiassa aika moni ihminen omassa tuttavapiirissäni pitää hiipumista väistämättä suhteeseen kuuluvana ilmiönä, eikä miellä sitä huonon suhteen merkiksi tai syyksi erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on sitouduttu toiseen taloudellisesti (omaisuus yhteistä) ja lasten kautta. Ja onhan pariskunnalla yhteinen pitkä historiakin joka luo siteen pariskunnan välille. Erotessa joutuisi laittamaan omaisuuden lihoiksi ja jakoon, lapset joutuisivat elämään kahden kodin välillä ja jokaisen osapuolen elämä hankaloittuisi. Nykyinen on paljon parempi ratkaisu kuin se että joutaisi muuttamaan omasta kotoaan toisaalle ja laittamaan kaikki arjen järjestelyt uusiksi. Puhumattakaan siitä, ettäkö voisi jostain pinosta vain valita kumppanin jonka kanssa elämäntyyli-, arvot ja arki ylipäätään menisi yhteen ja olisi molemminpuoleista rakkautta, kunnioitusta ja vielä hellyttää ja intohimoakin. Kuulostaa aikamoiselta yksisarviselta. 

Enkä edes halua ketään vierasta uutta miestä kotiini vaan lasteni isän. Se että suhteen fyysisyys on jäänyt vähemmälle on vaan oire siitä että elämä on kiireistä ja pyörii muiden asioiden ympärillä. Ei ole mitään syytä laittaa elämää risaiseksi sen vuoksi ettei ole intohimoa, eipä sitä ollut sinkkunakaan kuin hyvin harvoin ja sitä kesti sen yön tai pari. Rakkaus ja sitoutuminen on loppupeleissä jotain ihan muuta kuin seksiä ja jännitystä. 

Nimenoman!  Täytyy olla aika nuori hupakko, jos kuvittelee elinikäisen suhteen olevan intohimoista seksiä, ja hullu, jos edellyttää sitä.

Onko se suhteen elinikäisyys siis joillekin tärkeämpää kuin suhteen laatu?

Ei intohimon puuttuminen tarkoita kaikille sitä että suhde olisi huono.

Jos sitä intohimoa on ollut kuitenkin suhteen alussa, niin hyvin todennäköistä, että ainakin toinen osapuoli kärsii intohimon puutteesta, jos sitä ei ole enää ollenkaan myöhemmin.

Kuinka niin? Kun on selvää että osa ihmisistä ei perusta suhdettaan ensisijaisesti intohimolle vaan muille asioille, niin onko sinulle mahdoton ajatus että kaksi tällaista ihmistä pariutuisi keskenään? Katsos kun niillä, jotka eivät tee elämänkumppanipäätöksiä ensisijaisesti huuman vaan järjen perusteella on tapana pyrkiä etsimään kumppani jolla on yhtenevät elämänarvot ja ajatukset. Suosittelisin myös teitä intohimon metsästäjiä kokeilemaan, tulisi ehkä vähemmän eroja.

Eräs helluntailainen rva kertoi minulle kuinka ahdistunut ja onneton hän on ollut jo yli 30v aviossaan kärsittyään. Välillä kuulemma joutuu asumaan sisarensa luona, jossa hänelle varattu oma huone, milloin tilanne kotonaan sietämätön. 

Rouva kertoi ettei voi erota koska on hallari ja laulaa kuorossa. Suku helluntaissa. Kaikki ihmettelisivät.

Mies kuulemma halveksuu häntä ja on narsisti. Kärsineeltä kyllä miehensäkin näyttää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se ei vaihtamalla parane. Uudessa suhteessa tuo vaihe kestää 2 v ja sitten ollaan samassa jamassa.

Jos se kestää vain kaksi vuotta, kyse on uuden suhteen energiasta (new relationship energy, NRE), etkä ole oikean kumppanin kanssa. Kun puoliso arvostaa aidosti noita asioita yhtä paljon kuin sinä, se kestää vuosikaudet.

Tämä! NRE ei taida olla kovin tuttu ilmiö ihmisille. Muuten ei mentäisi kihloihin vuoden seurustelun jälkeen.

Paitsi jos ollaan valmiita hyväksymään se hiipuminen ja sitoutumaan siitä huolimatta. Itseasiassa aika moni ihminen omassa tuttavapiirissäni pitää hiipumista väistämättä suhteeseen kuuluvana ilmiönä, eikä miellä sitä huonon suhteen merkiksi tai syyksi erota.

Totta kai se hiipuu. Mutta jos alkuhuumassa taloudellisesti ja sosiaalisesti kumppaniin, saattaa huomata olevansa yhdessä ihan väärän ihmisen kanssa. Minä esimerkiksi kelpuutan vain sellaisen kumppanin, jolle seksi, läheisyys, romantiikka jne. ovat tärkeitä vielä vuosienkin päästä. Muiden kanssa hiipuu paitsi NRE myös kaikki muukin intohimo. Siksi pitää seurustella pitkään ennen kuin on puhettakaan mistään yhteen muuttamisista tai koiran ostamisista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, no minulle avioliitto on elinikäinen sopimus. Valinta ja tahtotila ennemminkin kuin tunnetuuliviirin varassa pyörivä heikko kyhäelmä. En ymmärrä, miksi sellaisten ihmisten pitää perustaa perheitä, joiden mielestä intohimon loppuminen on ihan hyvä syy vaihdella kumppaneita kuin sukkia ja pahimmillaan vääntää vielä jokaiselle uudelle puolisolle lisää lapsia.

Pitäisikö ihmisten mielestäsi kunnioittaa tuota sopimusta silloinkin, kun parisuhde tekee heidät onnettomaksi ja he eivät saa toiselta sitä, mitä eniten tarvitsevat?

Ehkä ennen sopimuksen tekemistä pitäisi miettiä mitä elämältä haluaa ja tarvitsee ja onko mahdollista että se suhteesta loppuu. Kun on kuitenkin yleisesti tiedossa, että intohimo usein pitkissä suhteissa hiipuu, niin ehkei kannata luvata elinikäistä liittoa jos intohimon säilyminen on omalta puolelta sille ehtona. Miksei voi suoraan sopia, että ollaan yhdessä kunnes huuma loppuu ja vaihdetaan sitten seuraavaan? Mihin siinä papin edessä valehtelua tarvitaan? Ja varsinkin, jos ei pysty kestävään suhteeseen tai sitoutumiseen, niin miksi pitää tehdä lapsia kärsimään eroista ja uusperhevirityksistä?

Avioliitto on pelkkä juridinen sopimus, eivätkä siihen liity papit ja jumaluudet välttämättä mitenkään. Miksi sinusta tuollaista sopimusta ei saisi solmia js sen hyödyistä nauttia, ellei ole valmis jäämään onnettomaan suhteeseen? Onko marttyyrin asenne edellytys avioliitolle?

No nyt sinä laitat kyllä sanoja minun suuhuni. En minä ole kieltänyt ketään menemästä naimisiin, vaan nimenomaan ihmettelin kirkollisen vihkimisen ja ikuisuuslupauksien tarvetta niillä pareilla, joilla liiton kestäminen on niinkin hauraalla pohjalla kuin intohimon säilymisen varassa. Eikä intohimon loppu tarkoita automaattisesti onnetonta suhdetta. Tai ei tarkoita sitä kaikille, ja henkilökohtaisesti en haluaisi elämänkumppanikseni ihmistä jolle se tarkoittaa.

Kyllähän sitä rakkauttakin voi olla vaikka kuinka vaikkei intohimoa yms olisikaan.

Rakkaus riittää pitämään parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on sitouduttu toiseen taloudellisesti (omaisuus yhteistä) ja lasten kautta. Ja onhan pariskunnalla yhteinen pitkä historiakin joka luo siteen pariskunnan välille. Erotessa joutuisi laittamaan omaisuuden lihoiksi ja jakoon, lapset joutuisivat elämään kahden kodin välillä ja jokaisen osapuolen elämä hankaloittuisi. Nykyinen on paljon parempi ratkaisu kuin se että joutaisi muuttamaan omasta kotoaan toisaalle ja laittamaan kaikki arjen järjestelyt uusiksi. Puhumattakaan siitä, ettäkö voisi jostain pinosta vain valita kumppanin jonka kanssa elämäntyyli-, arvot ja arki ylipäätään menisi yhteen ja olisi molemminpuoleista rakkautta, kunnioitusta ja vielä hellyttää ja intohimoakin. Kuulostaa aikamoiselta yksisarviselta. 

Enkä edes halua ketään vierasta uutta miestä kotiini vaan lasteni isän. Se että suhteen fyysisyys on jäänyt vähemmälle on vaan oire siitä että elämä on kiireistä ja pyörii muiden asioiden ympärillä. Ei ole mitään syytä laittaa elämää risaiseksi sen vuoksi ettei ole intohimoa, eipä sitä ollut sinkkunakaan kuin hyvin harvoin ja sitä kesti sen yön tai pari. Rakkaus ja sitoutuminen on loppupeleissä jotain ihan muuta kuin seksiä ja jännitystä. 

Nimenoman!  Täytyy olla aika nuori hupakko, jos kuvittelee elinikäisen suhteen olevan intohimoista seksiä, ja hullu, jos edellyttää sitä.

Onko se suhteen elinikäisyys siis joillekin tärkeämpää kuin suhteen laatu?

Ei intohimon puuttuminen tarkoita kaikille sitä että suhde olisi huono.

Jos sitä intohimoa on ollut kuitenkin suhteen alussa, niin hyvin todennäköistä, että ainakin toinen osapuoli kärsii intohimon puutteesta, jos sitä ei ole enää ollenkaan myöhemmin.

Kuinka niin? Kun on selvää että osa ihmisistä ei perusta suhdettaan ensisijaisesti intohimolle vaan muille asioille, niin onko sinulle mahdoton ajatus että kaksi tällaista ihmistä pariutuisi keskenään? Katsos kun niillä, jotka eivät tee elämänkumppanipäätöksiä ensisijaisesti huuman vaan järjen perusteella on tapana pyrkiä etsimään kumppani jolla on yhtenevät elämänarvot ja ajatukset. Suosittelisin myös teitä intohimon metsästäjiä kokeilemaan, tulisi ehkä vähemmän eroja.

Minun kumppanini arvoihin täytyy kuulua seksi, läheisyys ja romantiikka. Sehän on nimenomaan järkipäätös, kun valitsen parisuhteen, jossa intohimoa riittää.

Niinhän se on, että jos seksi ja romantiikka ovat tärkeitä asioita, ne säilyvät läpi vuosien. Ja jos ovat vain jotain kivaa lisää, ne jäävät pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, no minulle avioliitto on elinikäinen sopimus. Valinta ja tahtotila ennemminkin kuin tunnetuuliviirin varassa pyörivä heikko kyhäelmä. En ymmärrä, miksi sellaisten ihmisten pitää perustaa perheitä, joiden mielestä intohimon loppuminen on ihan hyvä syy vaihdella kumppaneita kuin sukkia ja pahimmillaan vääntää vielä jokaiselle uudelle puolisolle lisää lapsia.

Pitäisikö ihmisten mielestäsi kunnioittaa tuota sopimusta silloinkin, kun parisuhde tekee heidät onnettomaksi ja he eivät saa toiselta sitä, mitä eniten tarvitsevat?

Ehkä ennen sopimuksen tekemistä pitäisi miettiä mitä elämältä haluaa ja tarvitsee ja onko mahdollista että se suhteesta loppuu. Kun on kuitenkin yleisesti tiedossa, että intohimo usein pitkissä suhteissa hiipuu, niin ehkei kannata luvata elinikäistä liittoa jos intohimon säilyminen on omalta puolelta sille ehtona. Miksei voi suoraan sopia, että ollaan yhdessä kunnes huuma loppuu ja vaihdetaan sitten seuraavaan? Mihin siinä papin edessä valehtelua tarvitaan? Ja varsinkin, jos ei pysty kestävään suhteeseen tai sitoutumiseen, niin miksi pitää tehdä lapsia kärsimään eroista ja uusperhevirityksistä?

Avioliitto on pelkkä juridinen sopimus, eivätkä siihen liity papit ja jumaluudet välttämättä mitenkään. Miksi sinusta tuollaista sopimusta ei saisi solmia js sen hyödyistä nauttia, ellei ole valmis jäämään onnettomaan suhteeseen? Onko marttyyrin asenne edellytys avioliitolle?

No nyt sinä laitat kyllä sanoja minun suuhuni. En minä ole kieltänyt ketään menemästä naimisiin, vaan nimenomaan ihmettelin kirkollisen vihkimisen ja ikuisuuslupauksien tarvetta niillä pareilla, joilla liiton kestäminen on niinkin hauraalla pohjalla kuin intohimon säilymisen varassa. Eikä intohimon loppu tarkoita automaattisesti onnetonta suhdetta. Tai ei tarkoita sitä kaikille, ja henkilökohtaisesti en haluaisi elämänkumppanikseni ihmistä jolle se tarkoittaa.

Eiköhän useimmille ihmisille romantiikan kuihtuminen tarkoita suhteen laadun heikkenemistä. Se on sitten oma valinta, onko valmis jäämään suhteeseen, joka on oleellisesti huonontunut seurusteluajoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, no minulle avioliitto on elinikäinen sopimus. Valinta ja tahtotila ennemminkin kuin tunnetuuliviirin varassa pyörivä heikko kyhäelmä. En ymmärrä, miksi sellaisten ihmisten pitää perustaa perheitä, joiden mielestä intohimon loppuminen on ihan hyvä syy vaihdella kumppaneita kuin sukkia ja pahimmillaan vääntää vielä jokaiselle uudelle puolisolle lisää lapsia.

Pitäisikö ihmisten mielestäsi kunnioittaa tuota sopimusta silloinkin, kun parisuhde tekee heidät onnettomaksi ja he eivät saa toiselta sitä, mitä eniten tarvitsevat?

Ehkä ennen sopimuksen tekemistä pitäisi miettiä mitä elämältä haluaa ja tarvitsee ja onko mahdollista että se suhteesta loppuu. Kun on kuitenkin yleisesti tiedossa, että intohimo usein pitkissä suhteissa hiipuu, niin ehkei kannata luvata elinikäistä liittoa jos intohimon säilyminen on omalta puolelta sille ehtona. Miksei voi suoraan sopia, että ollaan yhdessä kunnes huuma loppuu ja vaihdetaan sitten seuraavaan? Mihin siinä papin edessä valehtelua tarvitaan? Ja varsinkin, jos ei pysty kestävään suhteeseen tai sitoutumiseen, niin miksi pitää tehdä lapsia kärsimään eroista ja uusperhevirityksistä?

Avioliitto on pelkkä juridinen sopimus, eivätkä siihen liity papit ja jumaluudet välttämättä mitenkään. Miksi sinusta tuollaista sopimusta ei saisi solmia js sen hyödyistä nauttia, ellei ole valmis jäämään onnettomaan suhteeseen? Onko marttyyrin asenne edellytys avioliitolle?

No nyt sinä laitat kyllä sanoja minun suuhuni. En minä ole kieltänyt ketään menemästä naimisiin, vaan nimenomaan ihmettelin kirkollisen vihkimisen ja ikuisuuslupauksien tarvetta niillä pareilla, joilla liiton kestäminen on niinkin hauraalla pohjalla kuin intohimon säilymisen varassa. Eikä intohimon loppu tarkoita automaattisesti onnetonta suhdetta. Tai ei tarkoita sitä kaikille, ja henkilökohtaisesti en haluaisi elämänkumppanikseni ihmistä jolle se tarkoittaa.

Eiköhän useimmille ihmisille romantiikan kuihtuminen tarkoita suhteen laadun heikkenemistä. Se on sitten oma valinta, onko valmis jäämään suhteeseen, joka on oleellisesti huonontunut seurusteluajoista.

Romantiikan kuihtuminen on kuitenkin vähän eri asia kuin intohimon kuihtuminen. Tunteen loppumiselle ei aina ole mitään tehtävissä, mutta romantiikka on minulle kyllä tekoja ja valinta siinä missä se liitto ja siinä pysyminenkin. En minäkään ajattele, etten voisi koskaan mistään syystä erota. Tunteiden muuttuminen arkisemmiseksi ei vaan minulle ole riittävän hyvä syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on sitouduttu toiseen taloudellisesti (omaisuus yhteistä) ja lasten kautta. Ja onhan pariskunnalla yhteinen pitkä historiakin joka luo siteen pariskunnan välille. Erotessa joutuisi laittamaan omaisuuden lihoiksi ja jakoon, lapset joutuisivat elämään kahden kodin välillä ja jokaisen osapuolen elämä hankaloittuisi. Nykyinen on paljon parempi ratkaisu kuin se että joutaisi muuttamaan omasta kotoaan toisaalle ja laittamaan kaikki arjen järjestelyt uusiksi. Puhumattakaan siitä, ettäkö voisi jostain pinosta vain valita kumppanin jonka kanssa elämäntyyli-, arvot ja arki ylipäätään menisi yhteen ja olisi molemminpuoleista rakkautta, kunnioitusta ja vielä hellyttää ja intohimoakin. Kuulostaa aikamoiselta yksisarviselta. 

Enkä edes halua ketään vierasta uutta miestä kotiini vaan lasteni isän. Se että suhteen fyysisyys on jäänyt vähemmälle on vaan oire siitä että elämä on kiireistä ja pyörii muiden asioiden ympärillä. Ei ole mitään syytä laittaa elämää risaiseksi sen vuoksi ettei ole intohimoa, eipä sitä ollut sinkkunakaan kuin hyvin harvoin ja sitä kesti sen yön tai pari. Rakkaus ja sitoutuminen on loppupeleissä jotain ihan muuta kuin seksiä ja jännitystä. 

Nimenoman!  Täytyy olla aika nuori hupakko, jos kuvittelee elinikäisen suhteen olevan intohimoista seksiä, ja hullu, jos edellyttää sitä.

Onko se suhteen elinikäisyys siis joillekin tärkeämpää kuin suhteen laatu?

Ei intohimon puuttuminen tarkoita kaikille sitä että suhde olisi huono.

Jos sitä intohimoa on ollut kuitenkin suhteen alussa, niin hyvin todennäköistä, että ainakin toinen osapuoli kärsii intohimon puutteesta, jos sitä ei ole enää ollenkaan myöhemmin.

Kuinka niin? Kun on selvää että osa ihmisistä ei perusta suhdettaan ensisijaisesti intohimolle vaan muille asioille, niin onko sinulle mahdoton ajatus että kaksi tällaista ihmistä pariutuisi keskenään? Katsos kun niillä, jotka eivät tee elämänkumppanipäätöksiä ensisijaisesti huuman vaan järjen perusteella on tapana pyrkiä etsimään kumppani jolla on yhtenevät elämänarvot ja ajatukset. Suosittelisin myös teitä intohimon metsästäjiä kokeilemaan, tulisi ehkä vähemmän eroja.

Minun kumppanini arvoihin täytyy kuulua seksi, läheisyys ja romantiikka. Sehän on nimenomaan järkipäätös, kun valitsen parisuhteen, jossa intohimoa riittää.

Minä en kyllä ole kokenut, että noiden asioiden arvostaminen olisi mitenkään taannut intohimon säilymisen. Aika monella se intohimo näyttää ajan kanssa hiipuvan vaikka kumpikin kuinka haluaisi siitä pitää kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, no minulle avioliitto on elinikäinen sopimus. Valinta ja tahtotila ennemminkin kuin tunnetuuliviirin varassa pyörivä heikko kyhäelmä. En ymmärrä, miksi sellaisten ihmisten pitää perustaa perheitä, joiden mielestä intohimon loppuminen on ihan hyvä syy vaihdella kumppaneita kuin sukkia ja pahimmillaan vääntää vielä jokaiselle uudelle puolisolle lisää lapsia.

Pitäisikö ihmisten mielestäsi kunnioittaa tuota sopimusta silloinkin, kun parisuhde tekee heidät onnettomaksi ja he eivät saa toiselta sitä, mitä eniten tarvitsevat?

Ehkä ennen sopimuksen tekemistä pitäisi miettiä mitä elämältä haluaa ja tarvitsee ja onko mahdollista että se suhteesta loppuu. Kun on kuitenkin yleisesti tiedossa, että intohimo usein pitkissä suhteissa hiipuu, niin ehkei kannata luvata elinikäistä liittoa jos intohimon säilyminen on omalta puolelta sille ehtona. Miksei voi suoraan sopia, että ollaan yhdessä kunnes huuma loppuu ja vaihdetaan sitten seuraavaan? Mihin siinä papin edessä valehtelua tarvitaan? Ja varsinkin, jos ei pysty kestävään suhteeseen tai sitoutumiseen, niin miksi pitää tehdä lapsia kärsimään eroista ja uusperhevirityksistä?

Avioliitto on pelkkä juridinen sopimus, eivätkä siihen liity papit ja jumaluudet välttämättä mitenkään. Miksi sinusta tuollaista sopimusta ei saisi solmia js sen hyödyistä nauttia, ellei ole valmis jäämään onnettomaan suhteeseen? Onko marttyyrin asenne edellytys avioliitolle?

No nyt sinä laitat kyllä sanoja minun suuhuni. En minä ole kieltänyt ketään menemästä naimisiin, vaan nimenomaan ihmettelin kirkollisen vihkimisen ja ikuisuuslupauksien tarvetta niillä pareilla, joilla liiton kestäminen on niinkin hauraalla pohjalla kuin intohimon säilymisen varassa. Eikä intohimon loppu tarkoita automaattisesti onnetonta suhdetta. Tai ei tarkoita sitä kaikille, ja henkilökohtaisesti en haluaisi elämänkumppanikseni ihmistä jolle se tarkoittaa.

Eiköhän useimmille ihmisille romantiikan kuihtuminen tarkoita suhteen laadun heikkenemistä. Se on sitten oma valinta, onko valmis jäämään suhteeseen, joka on oleellisesti huonontunut seurusteluajoista.

Romantiikan kuihtuminen on kuitenkin vähän eri asia kuin intohimon kuihtuminen. Tunteen loppumiselle ei aina ole mitään tehtävissä, mutta romantiikka on minulle kyllä tekoja ja valinta siinä missä se liitto ja siinä pysyminenkin. En minäkään ajattele, etten voisi koskaan mistään syystä erota. Tunteiden muuttuminen arkisemmiseksi ei vaan minulle ole riittävän hyvä syy.

Jaa, no sittenhän tässä puhutaan vain vähän ristiin.

Itselleni on kyllä ihan okei pitää parisuhde aika samanlaisena kun se on seurustelun ensimmäisten kuukausien aikana. En kaipaa mitään yhteen muuttamista tms.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä rakkauttakin voi olla vaikka kuinka vaikkei intohimoa yms olisikaan.

Rakkaus riittää pitämään parisuhteessa.

Tämä.