Onko kaikki ”vaikeat” lapset pohjimmiltaan masentuneita?

Minulla lapsi on ollut heti pienestä äkkipikainen. Raivostui, jos tissi ei ollut esillä heti nälän kohdatessa. Uhmakaudet ovat olleet rankkoja. Hyvällä tuulella ollessaan lapsi on varsin mukava, ei vaan halua päästää irti omasta kannastaan, jos on sinnikkäästi jotakin päättänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Olitko aina siskosi kyljessä vauvasta asti, kun  näit ja ymmärsit miten vanhempanne suhtautuivat siskoosi ja teihin?

Uskon, että siskoni on luonteeltaan geneettisesti joustamaton, mutta vanhemmat kyllä suhtautuivat häneen vaikeana. Varmasti se oli ikävää. Usein kuitenkin vanhempien hyljeksimätkin lapset pystyvät muodostamaan hyviä ystävyyssuhteita. Vaikea tietää, miksi tämä siskoni kohdalla onnistui huonosti.

Tarkoitan, että siskoni oli jo valmiiksi vähän erilainen ja vanhemmat varmasti pahensivat asiaa. Erittäin asiantuntevalla kasvatuksella olisi varmasti onnistunut kaikkiparemmin, mutta ei tämä myöskään kokonaan vanhempien syytä ole. Äitini on kertonut, että sisko oli heti pienestä jämpti ja tiukka omista mielipiteistään - mielestäni ehkä lievä Asperger. Sellaista ei kasarilla kuitenkaan tunnettu, ja varsinkin, kun piirteet olivat suht lieviä kuitenkin, niin lähes mahdotonta vanhempien olisi ollut ymmärtää saati saada ulkopuolista apua.

Sinusta huokuu, että olet täysin leimannut siskosi äitis puheiden perusteella.  Oletko miettinyt, miten suuri osuus niillä on ollut ja niillä perustein olet suhtautunut siskoosi aina? Ja mitkä vaikutukset sillä on ollut siskoosi, sitä tuskin olet ymmärtänyt, oletko edes välittänyt tulla viisaammaksi. Siskosi tuskin on ollut syntyessään "erilainen", ellei sitten ole ollut fyysisesti sellaista. Erilaisuutta olet luomassa sinä, äitisi jatkeena. Tuota on kun jatkunut aina, äidin asenne vauvaan ja sinä myöhemmin äidin luoman asenteen tukijana, niin kuka tahansa perheenjäsen olisi kovilla, kestääkseen "perheen" puutteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Ei tullut mieleen että sisko olisi tarvinnut apua ja tukea eikä haukkuja ja leimaamista. Tuskin siskoksi pahuuttaan sellainen oli, häneltä puuttuivat vain keinot toimia toisin. Vanhempiesi tehtävä olisi ollut nähdä tämä ja hakea siskolle apua.

Rokotukset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Olitko aina siskosi kyljessä vauvasta asti, kun  näit ja ymmärsit miten vanhempanne suhtautuivat siskoosi ja teihin?

Uskon, että siskoni on luonteeltaan geneettisesti joustamaton, mutta vanhemmat kyllä suhtautuivat häneen vaikeana. Varmasti se oli ikävää. Usein kuitenkin vanhempien hyljeksimätkin lapset pystyvät muodostamaan hyviä ystävyyssuhteita. Vaikea tietää, miksi tämä siskoni kohdalla onnistui huonosti.

Tarkoitan, että siskoni oli jo valmiiksi vähän erilainen ja vanhemmat varmasti pahensivat asiaa. Erittäin asiantuntevalla kasvatuksella olisi varmasti onnistunut kaikkiparemmin, mutta ei tämä myöskään kokonaan vanhempien syytä ole. Äitini on kertonut, että sisko oli heti pienestä jämpti ja tiukka omista mielipiteistään - mielestäni ehkä lievä Asperger. Sellaista ei kasarilla kuitenkaan tunnettu, ja varsinkin, kun piirteet olivat suht lieviä kuitenkin, niin lähes mahdotonta vanhempien olisi ollut ymmärtää saati saada ulkopuolista apua.

Piirteet eivät ole lieviä jos ne invalidisoivat siskosi noin, ettei keinoja liittyä muiden ikätovereiden joukkoon ollut, muuta kuin tekemällä sitä, minkä osaa - pomottamisen.

Aspergeria minäkin ajattelen, mutta en kuitenkaan minään ”lievänä” jos noin joustamaton on ollut.

Mutta siinä olet oikeassa, 80-90 - luvulla ei autismin kirjoa tunnettu Aspergerin oireyhtymän osalta juuri ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Ei tullut mieleen että sisko olisi tarvinnut apua ja tukea eikä haukkuja ja leimaamista. Tuskin siskoksi pahuuttaan sellainen oli, häneltä puuttuivat vain keinot toimia toisin. Vanhempiesi tehtävä olisi ollut nähdä tämä ja hakea siskolle apua.

Eivät tällaisten perheiden sisarukset sitä ymmärrä, ovathan heidätkin kasvatettu alkujaan tietyllä tavalla, vanhempien asenteista ja kyvyistä johtuen. Huono vanhempi hakee jonkun lapsistaan itsensä tueksi, väärällä tavalla toista lasta syrjien alkujaan omien virheiden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Onko se tosiaan sen "vaikean ja itsepäisen" lapsen vika? Luulisi että jokainen lapsi tarvitsee luonteelleen sopivan kasvatuksen eikä niin että jos ei sovi yhteen kasvatustyyliin niin on automaattisesti "vaikea". Minä olen sellaisesta perhemallista jossa minä olin kultainenlapsi ja veljeni syntipukki ja kuvaamasi tarina on melkein kuin minun lapsuuteni tarina. Menetin kaverit koska he eivät pitäneet minun itsekkyydestäni ja yritin muuttua kiltimmäksi. Minusta kuitenkin vain tuli jokin sekamuoto, olin yhä asenteellinen ja itsekäs, koska kukaan ei opettanut normaaleja tapoja. Menetin yhä kavereita säännöllisesti, jäin yksin ja sitten minua kiusattiin. Olen melko varma että minun veljenikin inhoaa minua, vaikka vika ei alunperin ole minussa. Mutta kukapa sitä omia vanhempiaan uskaltaa syyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Olitko aina siskosi kyljessä vauvasta asti, kun  näit ja ymmärsit miten vanhempanne suhtautuivat siskoosi ja teihin?

Uskon, että siskoni on luonteeltaan geneettisesti joustamaton, mutta vanhemmat kyllä suhtautuivat häneen vaikeana. Varmasti se oli ikävää. Usein kuitenkin vanhempien hyljeksimätkin lapset pystyvät muodostamaan hyviä ystävyyssuhteita. Vaikea tietää, miksi tämä siskoni kohdalla onnistui huonosti.

Jos uskot, että tunneseikat periytyvät geneettisesti, on ne kyllä sinuunkin periytynyt. Olet empatiakyvytön, kylmä ja sinuun uppoaa puhumalla asiat. Jos olisit kiinnostunut omasta ja siskosi kohtalosta, etsisit todellista tietoa, etkä vain tukea omalle uskomuksellisesi, jotka eivät perustu faktoihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Onko se tosiaan sen "vaikean ja itsepäisen" lapsen vika? Luulisi että jokainen lapsi tarvitsee luonteelleen sopivan kasvatuksen eikä niin että jos ei sovi yhteen kasvatustyyliin niin on automaattisesti "vaikea". Minä olen sellaisesta perhemallista jossa minä olin kultainenlapsi ja veljeni syntipukki ja kuvaamasi tarina on melkein kuin minun lapsuuteni tarina. Menetin kaverit koska he eivät pitäneet minun itsekkyydestäni ja yritin muuttua kiltimmäksi. Minusta kuitenkin vain tuli jokin sekamuoto, olin yhä asenteellinen ja itsekäs, koska kukaan ei opettanut normaaleja tapoja. Menetin yhä kavereita säännöllisesti, jäin yksin ja sitten minua kiusattiin. Olen melko varma että minun veljenikin inhoaa minua, vaikka vika ei alunperin ole minussa. Mutta kukapa sitä omia vanhempiaan uskaltaa syyttää.

Kyllä voi reilusti katsoa vanhempien suuntaan ja syyttää, jos syytä on. Ja sitä todella on, jos perheessä on lapsia kohdeltu eriarvoisesti. Narskuperheen suuntaan mennään kun pystytään kategorioimaan lapset syntipukkiin, näkymöttömiin ja kultalapseen.  Veljesi muuten tuskin inhoaa sinua, asenne on vahempiesi luoma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän esikoinen sekosi vauvana jos ei saanut ruokaa heti kun heräsi/tuli nälkä. Jos kerkesi sekoamaan ei enää syönyt vaan huusi vaikka tunnin. Jouduin pakkosyöttämään välillä että sai vauvan taas kuntoon.

2 v iässä rupesi saamaan karseita raivareita. Kaikki lohdutti että uhmaikää. Naapurin monen vilkkaan lapsen äiti näki yhden raivarin ja katsoi suu auki. Lasagnea lensi pitkin keittiötä ja normaalisti aurinkoinen ja tottelevainen lapsi meni aivan pois päältä. Sattumalta huomattiin että nämä järjettömät raivarit tuli aina tasan 2 tuntia siitä kun lapsi oli syönyt pähkinöitä. Jätettiin pähkinät pois ruokavaliosta ja lapsi rauhoittui normaaliksi. Kunnes raivarit alkoivat parin kuukauden päästä aina kun oli syönyt kanelia. Koko lapsuuden välillä aina allergisoitui jollekkin ruoka-aineelle ja raivosi kunnes pahis löydettiin ja jätettiin pois. Hetken välttämisen jälkeen ruoka-aineet sitten sopi taas. Ja ennen kiviryöppyä niin nuo allergiat näkyivät myös allergiatesteissä lääkärissä vaikka mitään muuta näkyvää ei ollut kuin raivoaminen sopimattomasta.

Nyt teini ja voi syödä kaikkea ja koulusta tulee kehuja hyvästä käytöksestä ja koulu sujuu todella hyvin ja helposti. Eli meillä sen vaikean lapsen juttu oli allergiat jotka tekivät olon kamalaksi. Kun syö sopivaa ruokaa niin lapsi ei ollutkaan yhtään vaikea vaan ihan perus muksu. Niin ja noin 10 vuoden iässä tuo lapsi oppi itse sanomaan että allergiahuono olo kun oli syönyt sopimatonta ja ainakin kurkkukipu liittyi tuohon huonoon oloon.

No juu, oli sitten allergiaa, mutta ei liittynyt lapsen masennukseen.

Mutta olisiko lapsi masentunut jos allergiaa ei olisi huomattu ja hoidettu. Hän olisi ollut kipeä koko lapsuuden ja nuoruuden. Olisi riidellyt ja taistellut vanhempien ja sisarusten kanssa. Koulu olisi ollut vaikeaa ja mennyt huonosti. Olisi ollut vaikea lapsi. Mutta kun syy löytyi käytökseen ja sitä voitiin helpottaa ei tullutkaan vaikeaa lapsuutta eikä masennusta. Mikä lie syy ja mikä seuraus...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Olitko aina siskosi kyljessä vauvasta asti, kun  näit ja ymmärsit miten vanhempanne suhtautuivat siskoosi ja teihin?

Uskon, että siskoni on luonteeltaan geneettisesti joustamaton, mutta vanhemmat kyllä suhtautuivat häneen vaikeana. Varmasti se oli ikävää. Usein kuitenkin vanhempien hyljeksimätkin lapset pystyvät muodostamaan hyviä ystävyyssuhteita. Vaikea tietää, miksi tämä siskoni kohdalla onnistui huonosti.

Tarkoitan, että siskoni oli jo valmiiksi vähän erilainen ja vanhemmat varmasti pahensivat asiaa. Erittäin asiantuntevalla kasvatuksella olisi varmasti onnistunut kaikkiparemmin, mutta ei tämä myöskään kokonaan vanhempien syytä ole. Äitini on kertonut, että sisko oli heti pienestä jämpti ja tiukka omista mielipiteistään - mielestäni ehkä lievä Asperger. Sellaista ei kasarilla kuitenkaan tunnettu, ja varsinkin, kun piirteet olivat suht lieviä kuitenkin, niin lähes mahdotonta vanhempien olisi ollut ymmärtää saati saada ulkopuolista apua.

Piirteet eivät ole lieviä jos ne invalidisoivat siskosi noin, ettei keinoja liittyä muiden ikätovereiden joukkoon ollut, muuta kuin tekemällä sitä, minkä osaa - pomottamisen.

Aspergeria minäkin ajattelen, mutta en kuitenkaan minään ”lievänä” jos noin joustamaton on ollut.

Mutta siinä olet oikeassa, 80-90 - luvulla ei autismin kirjoa tunnettu Aspergerin oireyhtymän osalta juuri ollenkaan.

Tekee mieli sanoa jo että suksi vi**un aspergenien kanssa. Yritä sinäkin kahden sivun perusteella oleva päästä massadiagnoosistasi ymmärtämään muutakin, luonnollista käytöstä ihmiselämässä.

Vierailija kirjoitti:

Rokotukset?

Kuka helkkari yläpeukuttaa rokotuskorttia, että se on syynä lapsen masennukselle? Kas kun ei perusteluna ole, että lapselle pitää syöttää kalanmaksaöljyä lusikalla, niin lapseta tulee onnellinen. Tällainenkin jankutusveto oli joskus ennen muinoin palstalla, vanhemmalta "kasvattajalta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttävän klassinen ajatusvirhe. Kun ihmisellä on jokin ongelma, tehdään hänen elämästään vaikeaa, kunnes hän masentuu. Sitten todetaan että kyse oli koko ajan masennuksesta.

Juuri näin. Lapsi on vahempien kasvatuksen tuotos, johon liittyy paljolti luonnollinen kiintymyssuhde lapseen, sitä kautta luonnollinen rakkaus, empatian kyky, rajojen säätely, välittävyys, avoimuus jne. Ongelma on yleensä vanhemmassa, vanhemmissa ja suhtautumisessa lapseen. Sitä on vaikea hahmottaa tai sitä ei haluta nähdä, koska huono vanhempi mieluummin näkee ongelmat seurauksena lapsessaan, kuin älyisi, viitsisi, tai haluisi katsoa peiliin ja kehittyä vanhempana. Sisaruksiin on suunnattu erilaista empatiaa vanhempien suunnalta, ei nähdä edes sitä miten elämäntilanteet muuttavat vanhemmassa itsessään suhtautumista yhteen lapseen. Katse kohdistuu lapseen, joka terveesti osoittaa tunteitaan havaitsemiinsa epäkohtiin perheessä. Eikä lapsi niitä usein pysty sanoittamaan, syynä pelko, väärintekeminen, moitituksi tuleminen, hylkääminen tai syrjäytytykisi tuleminen perheen sisällä. Vanhemmat luovat puitteet ja tunnemaailman perheen sisällä, lapsi ilmaisee luontaisesti sen mitä on luotu. Lapsi masentuu, kun perheessä on annettu syyt siihen. Terve ilmaisukeino lapselle, kun hän ei muuhun pysty, olosuhteiden vallitessa. Kukaan lapsi ei ole iloinen ja avoin, jos perheessä ei ole kaikki hyvin.

Lätin, lätin, lätin. Ei kasvatuksella pysty tekemään mitään ihmeitä silloin, kun lapsen aivot eivät toimi normaalisti. Se on aina helppoa elvistellä täällä asiasta, josta ei itsellä ole mitään kokemusta. Me elämme tämän asian keskellä joka päivä.

T: ADHD-lapsen äiti ja kasvatustieteen maisteri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttävän klassinen ajatusvirhe. Kun ihmisellä on jokin ongelma, tehdään hänen elämästään vaikeaa, kunnes hän masentuu. Sitten todetaan että kyse oli koko ajan masennuksesta.

Juuri näin. Lapsi on vahempien kasvatuksen tuotos, johon liittyy paljolti luonnollinen kiintymyssuhde lapseen, sitä kautta luonnollinen rakkaus, empatian kyky, rajojen säätely, välittävyys, avoimuus jne. Ongelma on yleensä vanhemmassa, vanhemmissa ja suhtautumisessa lapseen. Sitä on vaikea hahmottaa tai sitä ei haluta nähdä, koska huono vanhempi mieluummin näkee ongelmat seurauksena lapsessaan, kuin älyisi, viitsisi, tai haluisi katsoa peiliin ja kehittyä vanhempana. Sisaruksiin on suunnattu erilaista empatiaa vanhempien suunnalta, ei nähdä edes sitä miten elämäntilanteet muuttavat vanhemmassa itsessään suhtautumista yhteen lapseen. Katse kohdistuu lapseen, joka terveesti osoittaa tunteitaan havaitsemiinsa epäkohtiin perheessä. Eikä lapsi niitä usein pysty sanoittamaan, syynä pelko, väärintekeminen, moitituksi tuleminen, hylkääminen tai syrjäytytykisi tuleminen perheen sisällä. Vanhemmat luovat puitteet ja tunnemaailman perheen sisällä, lapsi ilmaisee luontaisesti sen mitä on luotu. Lapsi masentuu, kun perheessä on annettu syyt siihen. Terve ilmaisukeino lapselle, kun hän ei muuhun pysty, olosuhteiden vallitessa. Kukaan lapsi ei ole iloinen ja avoin, jos perheessä ei ole kaikki hyvin.

Lätin, lätin, lätin. Ei kasvatuksella pysty tekemään mitään ihmeitä silloin, kun lapsen aivot eivät toimi normaalisti. Se on aina helppoa elvistellä täällä asiasta, josta ei itsellä ole mitään kokemusta. Me elämme tämän asian keskellä joka päivä.

T: ADHD-lapsen äiti ja kasvatustieteen maisteri

Mutta kylmällä tai vääristyneellä kohtelulla voi pilata sellaisen lapsen, jonka aivot lähtökohtaisesti toimisivat oikein. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttävän klassinen ajatusvirhe. Kun ihmisellä on jokin ongelma, tehdään hänen elämästään vaikeaa, kunnes hän masentuu. Sitten todetaan että kyse oli koko ajan masennuksesta.

Juuri näin. Lapsi on vahempien kasvatuksen tuotos, johon liittyy paljolti luonnollinen kiintymyssuhde lapseen, sitä kautta luonnollinen rakkaus, empatian kyky, rajojen säätely, välittävyys, avoimuus jne. Ongelma on yleensä vanhemmassa, vanhemmissa ja suhtautumisessa lapseen. Sitä on vaikea hahmottaa tai sitä ei haluta nähdä, koska huono vanhempi mieluummin näkee ongelmat seurauksena lapsessaan, kuin älyisi, viitsisi, tai haluisi katsoa peiliin ja kehittyä vanhempana. Sisaruksiin on suunnattu erilaista empatiaa vanhempien suunnalta, ei nähdä edes sitä miten elämäntilanteet muuttavat vanhemmassa itsessään suhtautumista yhteen lapseen. Katse kohdistuu lapseen, joka terveesti osoittaa tunteitaan havaitsemiinsa epäkohtiin perheessä. Eikä lapsi niitä usein pysty sanoittamaan, syynä pelko, väärintekeminen, moitituksi tuleminen, hylkääminen tai syrjäytytykisi tuleminen perheen sisällä. Vanhemmat luovat puitteet ja tunnemaailman perheen sisällä, lapsi ilmaisee luontaisesti sen mitä on luotu. Lapsi masentuu, kun perheessä on annettu syyt siihen. Terve ilmaisukeino lapselle, kun hän ei muuhun pysty, olosuhteiden vallitessa. Kukaan lapsi ei ole iloinen ja avoin, jos perheessä ei ole kaikki hyvin.

Lätin, lätin, lätin. Ei kasvatuksella pysty tekemään mitään ihmeitä silloin, kun lapsen aivot eivät toimi normaalisti. Se on aina helppoa elvistellä täällä asiasta, josta ei itsellä ole mitään kokemusta. Me elämme tämän asian keskellä joka päivä.

T: ADHD-lapsen äiti ja kasvatustieteen maisteri

Älä nyt viitsi itseäsi kasvatustieteenmaisteriksi titelaareta, kun et edes ymmärrä mihin kommentoit. Lätin lätin sitäpaitsi ei ole ollenkaan viisas argumentti, pikemminkin kertoo pikaisesta turhautumisesta omiin toimintakykyihin suhtautuen. Halaus adhd-lapsellesi jokaiseen päivään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Onko se tosiaan sen "vaikean ja itsepäisen" lapsen vika? Luulisi että jokainen lapsi tarvitsee luonteelleen sopivan kasvatuksen eikä niin että jos ei sovi yhteen kasvatustyyliin niin on automaattisesti "vaikea". Minä olen sellaisesta perhemallista jossa minä olin kultainenlapsi ja veljeni syntipukki ja kuvaamasi tarina on melkein kuin minun lapsuuteni tarina. Menetin kaverit koska he eivät pitäneet minun itsekkyydestäni ja yritin muuttua kiltimmäksi. Minusta kuitenkin vain tuli jokin sekamuoto, olin yhä asenteellinen ja itsekäs, koska kukaan ei opettanut normaaleja tapoja. Menetin yhä kavereita säännöllisesti, jäin yksin ja sitten minua kiusattiin. Olen melko varma että minun veljenikin inhoaa minua, vaikka vika ei alunperin ole minussa. Mutta kukapa sitä omia vanhempiaan uskaltaa syyttää.

Kyllä voi reilusti katsoa vanhempien suuntaan ja syyttää, jos syytä on. Ja sitä todella on, jos perheessä on lapsia kohdeltu eriarvoisesti. Narskuperheen suuntaan mennään kun pystytään kategorioimaan lapset syntipukkiin, näkymöttömiin ja kultalapseen.  Veljesi muuten tuskin inhoaa sinua, asenne on vahempiesi luoma.

Minua hieman kiinnostaa mitä tarkoitat tällä. Asia nimittäin on niin että vaikka, ja ehkä juuri siksi, että olin kultainen lapsi niin veljeni on asettunut puolustamaan vanhempiani. Erityisesti äitiä, joka oli tahtipuikon takana, vaikka hänkin sai sen näyttämään siltä että minä pyöritin koko perhettä. Olinhan minä suosikki jonka mielen mukaan mentiin. Veljeni on myös osoittanut minua kohtaan raivonpuuskia ja melkein lyönyt kun lapsena härnäsin häntä enkä tajunnut asetelmaa. Tästä päättelen että hän mieluummin inhoaa minua kuin äitiämme. T. se jota kommentoit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Onko se tosiaan sen "vaikean ja itsepäisen" lapsen vika? Luulisi että jokainen lapsi tarvitsee luonteelleen sopivan kasvatuksen eikä niin että jos ei sovi yhteen kasvatustyyliin niin on automaattisesti "vaikea". Minä olen sellaisesta perhemallista jossa minä olin kultainenlapsi ja veljeni syntipukki ja kuvaamasi tarina on melkein kuin minun lapsuuteni tarina. Menetin kaverit koska he eivät pitäneet minun itsekkyydestäni ja yritin muuttua kiltimmäksi. Minusta kuitenkin vain tuli jokin sekamuoto, olin yhä asenteellinen ja itsekäs, koska kukaan ei opettanut normaaleja tapoja. Menetin yhä kavereita säännöllisesti, jäin yksin ja sitten minua kiusattiin. Olen melko varma että minun veljenikin inhoaa minua, vaikka vika ei alunperin ole minussa. Mutta kukapa sitä omia vanhempiaan uskaltaa syyttää.

Kyllä voi reilusti katsoa vanhempien suuntaan ja syyttää, jos syytä on. Ja sitä todella on, jos perheessä on lapsia kohdeltu eriarvoisesti. Narskuperheen suuntaan mennään kun pystytään kategorioimaan lapset syntipukkiin, näkymöttömiin ja kultalapseen.  Veljesi muuten tuskin inhoaa sinua, asenne on vahempiesi luoma.

Minua hieman kiinnostaa mitä tarkoitat tällä. Asia nimittäin on niin että vaikka, ja ehkä juuri siksi, että olin kultainen lapsi niin veljeni on asettunut puolustamaan vanhempiani. Erityisesti äitiä, joka oli tahtipuikon takana, vaikka hänkin sai sen näyttämään siltä että minä pyöritin koko perhettä. Olinhan minä suosikki jonka mielen mukaan mentiin. Veljeni on myös osoittanut minua kohtaan raivonpuuskia ja melkein lyönyt kun lapsena härnäsin häntä enkä tajunnut asetelmaa. Tästä päättelen että hän mieluummin inhoaa minua kuin äitiämme. T. se jota kommentoit

Totta, siinä lienee sama psykologinen kuvio kuin siinä, että petetty nainen hyökkää toisen naisen kimppuun eikä kovistele pettänyttä miestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Onko se tosiaan sen "vaikean ja itsepäisen" lapsen vika? Luulisi että jokainen lapsi tarvitsee luonteelleen sopivan kasvatuksen eikä niin että jos ei sovi yhteen kasvatustyyliin niin on automaattisesti "vaikea". Minä olen sellaisesta perhemallista jossa minä olin kultainenlapsi ja veljeni syntipukki ja kuvaamasi tarina on melkein kuin minun lapsuuteni tarina. Menetin kaverit koska he eivät pitäneet minun itsekkyydestäni ja yritin muuttua kiltimmäksi. Minusta kuitenkin vain tuli jokin sekamuoto, olin yhä asenteellinen ja itsekäs, koska kukaan ei opettanut normaaleja tapoja. Menetin yhä kavereita säännöllisesti, jäin yksin ja sitten minua kiusattiin. Olen melko varma että minun veljenikin inhoaa minua, vaikka vika ei alunperin ole minussa. Mutta kukapa sitä omia vanhempiaan uskaltaa syyttää.

Kyllä voi reilusti katsoa vanhempien suuntaan ja syyttää, jos syytä on. Ja sitä todella on, jos perheessä on lapsia kohdeltu eriarvoisesti. Narskuperheen suuntaan mennään kun pystytään kategorioimaan lapset syntipukkiin, näkymöttömiin ja kultalapseen.  Veljesi muuten tuskin inhoaa sinua, asenne on vahempiesi luoma.

Minua hieman kiinnostaa mitä tarkoitat tällä. Asia nimittäin on niin että vaikka, ja ehkä juuri siksi, että olin kultainen lapsi niin veljeni on asettunut puolustamaan vanhempiani. Erityisesti äitiä, joka oli tahtipuikon takana, vaikka hänkin sai sen näyttämään siltä että minä pyöritin koko perhettä. Olinhan minä suosikki jonka mielen mukaan mentiin. Veljeni on myös osoittanut minua kohtaan raivonpuuskia ja melkein lyönyt kun lapsena härnäsin häntä enkä tajunnut asetelmaa. Tästä päättelen että hän mieluummin inhoaa minua kuin äitiämme. T. se jota kommentoit

Oletko tutkinut enemmän kulta-näkymätön-syntipukki asetelmaa, perehtynyt asiaan, tuskin. On normaalia että noissa perheissä sisarusten välit luodaan etäisiksi, toiselle lapselle uskotellaan väärää kuvaa toisesta ja toisella samoin.  Kyse on teidän vanhempien vallasta teihin lapsiin yksilöinä. Perehdy vaikka netistä löytymiin asiantuntemukseen, saa melko lailla kyllä etsiä mutta paljon löytyy tietoa. Sisaruksiesi kanssa tuskin olet keskustellut syvällisiä asian tiimoilta niin, että vetäisitte asetelmassa yhtä köyttä? Saman köyden päässä olette kuitenkin kaikki ja vanhempanne toisessa päässä, ette kaikki vaan ymmärrä sitä. Normaalisti koko perhe vetäisi yhtä köyttä, tuntisi olevan yhtä perhettä, toisiaan arvostaen ja ymmärtäen ettei ihmiset ole samanlaisia, eikä jatkeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ympäristö leimaa hankalaksi, niin johan siinä ajan myötä masentuu, lapsi kuin aikuinenkin.

Joo, mutta ympäristö leimaa syystäkin. Esimerkiksi mun sisko oli pienestä asti ns. vaikea ja itsepäinen lapsi. Murrosikään asti pärjäsi pomottamalla kaveriporukkaa, mutta sen jälkeen ei osannutkaan sosialisoitua normaalisti vaan jäi sovinnollisempien ihmisten jalkoihin. Masentui ja tuli koulukiusatuksikin. Kiusaaminen on aina väärin, mutta en kyllä ihmettele suoraan sanoen että hän ei saanut helposti kavereita luonteensa takia.

Onko se tosiaan sen "vaikean ja itsepäisen" lapsen vika? Luulisi että jokainen lapsi tarvitsee luonteelleen sopivan kasvatuksen eikä niin että jos ei sovi yhteen kasvatustyyliin niin on automaattisesti "vaikea". Minä olen sellaisesta perhemallista jossa minä olin kultainenlapsi ja veljeni syntipukki ja kuvaamasi tarina on melkein kuin minun lapsuuteni tarina. Menetin kaverit koska he eivät pitäneet minun itsekkyydestäni ja yritin muuttua kiltimmäksi. Minusta kuitenkin vain tuli jokin sekamuoto, olin yhä asenteellinen ja itsekäs, koska kukaan ei opettanut normaaleja tapoja. Menetin yhä kavereita säännöllisesti, jäin yksin ja sitten minua kiusattiin. Olen melko varma että minun veljenikin inhoaa minua, vaikka vika ei alunperin ole minussa. Mutta kukapa sitä omia vanhempiaan uskaltaa syyttää.

Kyllä voi reilusti katsoa vanhempien suuntaan ja syyttää, jos syytä on. Ja sitä todella on, jos perheessä on lapsia kohdeltu eriarvoisesti. Narskuperheen suuntaan mennään kun pystytään kategorioimaan lapset syntipukkiin, näkymöttömiin ja kultalapseen.  Veljesi muuten tuskin inhoaa sinua, asenne on vahempiesi luoma.

Minua hieman kiinnostaa mitä tarkoitat tällä. Asia nimittäin on niin että vaikka, ja ehkä juuri siksi, että olin kultainen lapsi niin veljeni on asettunut puolustamaan vanhempiani. Erityisesti äitiä, joka oli tahtipuikon takana, vaikka hänkin sai sen näyttämään siltä että minä pyöritin koko perhettä. Olinhan minä suosikki jonka mielen mukaan mentiin. Veljeni on myös osoittanut minua kohtaan raivonpuuskia ja melkein lyönyt kun lapsena härnäsin häntä enkä tajunnut asetelmaa. Tästä päättelen että hän mieluummin inhoaa minua kuin äitiämme. T. se jota kommentoit

Totta, siinä lienee sama psykologinen kuvio kuin siinä, että petetty nainen hyökkää toisen naisen kimppuun eikä kovistele pettänyttä miestä. 

Juu, pettäjämies esittää syytöntä ja siirtää syyllisyyden toiselle puoliskolle, naiselle joka vamppasi hänet. Äiti esittää syytöntä ja helposti syöttää valheilla lapsensa asettumaan sisartaan vastaan. Vanhempi-lapsi- asetelma karumpi vanhemman väärin käytetyn vallan alla, koska kyseessä on lapsen ensimmäinen ja elämän tärkein luottamussuhde.

Itse vihaan omaa kultalapsi-siskoani. Hän jaksoi aina vanhempien silmän välttäessä halveksua ja vähätellä minua, ja on aina ollut yhtä selvää kuin hengitysilma, että minua kohdellaan näin ja häntä noin. Onhan hän "hän" ja minä "minä"! Samalla tavalla kun presidenttiä kätellään ja kadunmiestä ei, hän ei näe asiassa mitään sortamista vaan ihan aidosti vaan ollaan osissamme. Kysyin joskus että mitä jos häntä kohdeltaisiin kuin minua, ne kysymykset loppui aika nopeasti sillä hän alkoi lällätellä ja huokailla miten surkea ja kateellinen olenkaan, ja vanhempani päätyivät ajattelemaan samaa - lisäksi olin "hankala".

Onhan se kamalaa, noloa ja surkeaa paljastaa, että haluaisi olla rakastettu.

Juu vihaan käsittämätöntä paskasiskoani.