Miksi nainen hankkiutuu yksinhuoltajaksi?

Jokainen nykyään uusioperheessäkin oleva on ollut yksinhuoltaja tai ainakin suurinosa on ollut, ellei ole sitten itse jättänyt uuden suhteen tullessa kuvioon. Minua ei lakkaa hämmästyttämästä, miten moni tuntuu ajattelevan naisen arvon nousevan parisuhteen myötä ja ilman miestä arvo sitten laskee jopa vanhenpana, väliäkö sillä millainen parisuhde tai mies on ja mikä omituisinta, niin naiset tätä ajattelutapaa ylläpitävät. 

Vierailija kirjoitti:

Olisin kiinnostunut kuulemaan millä piirteillä ulkonäöstä tunnistaa tulevan yh:n? Ihan siksi kun olisi kiva verrata löytyykö näitä itsestä, näin lasta avioliittoon odottaessa. Voisi sitten ennustaa sen perusteella kestääkö avioliitto.

Muistakin merkeistä kuulisin mielelläni lisää. En kutsu itseäni feministiksi joten siltä osin olen kai turvassa? Miehelle on kyllä aika ollut korkeat vaatimukset jotka aviomieheni ylittää moninkertaisesti. Mutta onko väliä sillä mitä ne vaatimukset ovat olleet?

Angelina Jolie, J.K Rowling ja Jani Toivola nyt ainakin ovat yh.tä että ehkä sieltä voi hakea ulkonäöllisiä piirteitä vai mitä ap?

Olen totaali yh koska mieheni menehtyi. Tuohon ei vaan pysty mitenkään vaikuttamaan. En lähtisi ketään syyttämään, harvat lapsen ilman parisuhdetta hankkii. Elämässä tulee tilanyeitä johon ei vaan pysty valmistumaan.

Minulla meni 24 vuotta, että päädyin yksinhuoltajaksi ja kirjaimellisesti, ei kuten nykysellään moni tituleeraa itseään yksinhuoltajaksi, vaikka lapsista on yhteishuoltosopimus ja on lähivanhempi.

En tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Tai sitten vain olisi pitänyt jättää lapset tekemättä, niin olisi tuokin jäänyt sitten kokematta, vaan enpä arvannut silloin. Jotenkin kornilta kuulostaa tämä yleistäminen niin kuin tahallaan tässä olisi tähän jamaan päätynyt.

Elämän lahja on elämän lahja. Kaikista ei ole kumppaneiksi tai isiksi.

Lapselle riittää yksi riittävän fixu vanhempi. Kotona pitäis saada olla rauhassa eikä "tunnustella tuulia".

Ei lapsia eikä itseä saa altistaa kaltoinkohtelulle joihin luen pettämisen, ilkeilyn, mustasukkaisuuden, velvollisuuksista laistamisen ja kontrolloinnin.

Kun näyttää ettei suvaitse moista elämäänsä niin ihan loistavaa.

Rakkaus on jotakin tavoittelemisen arvoista. Itsessä ja muissa.

Arjen realiteetit on arjen realiteetteja. Ketä palvelee huono, kuluttava ihmissuhde?

Lastensuojelua? Psykiatreja? Lääkefirmoja?

Ihmiselle on annettu vapaa tahto valintoihinsa.

Minä haluan rakastaa ja iloita, olla oma itseni, kehittyä ja kurkotella tähtiin.

Haluan myös tehdä virheitä sillä näin ihminen oppii. Hyväksyn ja otan vastuun.

Viisaita valintoja earthlings.

Olin nuori, naiivi ja rakastunut. 10 vuoden kuluttua edelleen rakastin täydestä sydämestäni, halusin uskoa hyvän voittavan, taistelin ehjän perheen puolesta. 13 vuoden kuluttua luovutin sielu hajalla, toimintakyky lähes nollassa. Parisuhteessa yksin yrittäminen nyt vaan ei tuota hedelmää.

Toki nyt, 20 vuotta myöhemmin, kun olen eheytynyt tuosta kaikesta, ymmärrän mitä olisi pitänyt tehdä. Tietenkään ei olisi pitänyt mennä parisuhteeseen kyseisen ihmisen kanssa, saati hankkia lapsia ja asuntolainaa.  Tai ainakin tajuta lähteä jo vuosia aiemmin. Mutta sitä kun ei ole elämänkokemusta niin ei voi tietää. Kyllä, toisinaan pyrkii pieni katkeruus pintaan, oma nuori aikuisuus, ns. parhaat vuodet, meni tuossa. Velat jäi, mielenterveys melkein meni. Ja lapset on koko pienen elämänsä elänyt käytännössä yhden aikuisen turvin. Kyllä, toinen oli paikalla, mutta ei koskaan läsnä. Viimeiset 7 vuotta ei ole ollut paikalla, mutta läsnä edes murto-osan enemmän. Tapaa lapsiaan viikonlopun kuukaudessa, aina ei sitäkään. Mutta se läsnäolon määrä tosiaan on huomattavasti enemmän kuin silloin, kun hän vielä oli paikalla kokoaikaisesti. Kyllä minä pieni kateus jossain aivojen sopukoissa välillä katson vanhoja kavereita, joilla on kahden työssäkäyvän ihmisen tulot, asuntovelat maksettu, ne jotka ehjänä perheenä tekee kaikkea kivaa. Mulla ei ole varaa. Olen läsnä lapsilleni aina, mutta joskus nyt olisi niin kivaa tehdä muutakin kuin olla kotona.

Mutta niin. Minkäpä tälle enää voi. Paremmin asiat on nyt kuitenkin. Ainakin mielenterveys säästyi, ei ihan kerennyt mennä loppuun, lähellä oli.

Ei niitä yksinhuoltajia synny ilman tyhmiä miehiä.

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä yksinhuoltajia synny ilman tyhmiä miehiä.

Kyllä se yksinhuoltajuus johtuu pitkälti siitä, että miehistä ei ole vastuullisiksi vanhemmiksi ja kumppaniksi. Ennenwanhaan kun sai huonon kumppanin sen kanssa piti vaan pärjätä. Nykyisin niistä luojankiitos pääsee sentään eroon.

Ap ei edes tiedä, mikä on yksinhuoltaja.

Ensinnäkin rohkenen väittää että useimmat naiset - sillä naisiahan ap tässä mollaa, ei yh-isiä - eivät olisi  valinneet yksinhuoltajuutta. Tuntemani yh-äiti jäi pienen lapsen yksinhuoltajaksi kun mies petti ja lähti ulkomaille. Ei ole herkkua, mutta kun se lapsi kerran on syntynyt niin aika vaikea sitä on sinne kohtuun takaisinkaan laittaa.

Toiseksi, mitä se sinua haittaa ap jos joku (harva) nainen todella hankkii lapsen yksin, ilman parisuhdetta? Olisin itsekin saattanut tehdä niin tiettyyn ikään tullessani, sillä talouteni on vakaa ja olisin voinut antaa lapselle todella hyvän kodin. Jostain syystä en koskaan halunnut lapsia. Ymmärrän aivan hyvin miksi jotkut muut haluavat.  

Joku tahtoo lapsen, vaikkei ole miestä/naista.

Minä laitoin epäsopivan miehen pihalle.