Lue keskustelun säännöt.
Musertava osaamattomuuden tunne töissä
27.11.2018 |
Olen aloittanut uudessa työpaikassa n. kuukausi sitten. Olen aina kärsinyt ns. huijarisyndroomasta, eli en oikeasti usko että minusta on mihinkään, ja otan jokaisen virheen äärimmäisen raskaasti. Tämä taipumus on saanut minut vähättelemään itseäni erittäin raskaasti, siitä huolimatta että selvisin suht haastavista yliopisto-opinnoista ja pärjäsin kohtuullisesti muutamassa ensimmäisessä työpaikassani.
Nyt alkaa se raja tulla vastaan etten kestä enää tätä tunnetta. Jokainen työpäivä ahdistaa jo edellisenä iltana, ja on vaikea saada nukuttua kunnolla, kun olen niin varma siitä että töissä mietitään olisiko joku muu hakija sittenkin ollut parempi, miksen opi tehtäviäni nopeammin jne. Tuntuu että kyselen jatkuvasti tyhmiä, ja häpeän silmät päästäni kun olen muutamia kertoja kysynyt jotain minkä olisin tajunnut itsekin jos olisin esim. lukenut paremmin aiemmin aiheesta tekemäni muistiinpanot. Häpeän koko olemustani ja sitä, miten minusta huokuu epävarmuus. Häpeän sitä etten uskalla palavereissa vielä sanoa sanaakaan, sitä etten vielä edes muista kaikkien nimiä, ja sitä etten vain ole sellainen ammattilainen joka haluaisin olla. Voisinpa vain lopettaa työnteon tähän paikkaan!!
Kertokaa miten itsevarmuutta voisi saada lisää :'( Realistisesti ajatellen ymmärrän että ajan kanssa pitäisi helpottaa, ja tiedän etten varmastikaan ole tyhmä (keskitasoa jos jotain), mutta ei se vaan auta.
Kommentit (22)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse käyn terapiassa parhaillaan tämän ongelman takia. Olen lähes viisikymppinen, joten ei siis välttämättä mene iän ja kokemuksen myötä ohi. Mulla lopullisen iskun ammatilliselle itsetunnolleni antoi se, että oikeasti edellinen projekti jossa olin, epäonnistui, ja se oli suurelta osin oma vikani. Ensimmäistä kertaa yli 20 vuoden urallani se toteutui mitä aina pelkään, että en osaa, pysty, mokaan. Työnantaja suhtautui hyvin, ja siirsi minut toiseen projektiin. Minua syytettiin yllättäen aika vähän siitä epäonnistumisesta, hankalan asiakkaan niskaan pomo laittoi valtaosan syystä, minulle ainoa moite oli, että olisin voinut aikaisemmin sanoa että homma on menossa puihin. Mutta oletettiin, että minä viimeiseen asti yritin pelastaa projektin ja uskoin että onnistun, siksi en sanonut. Se ei paljastunut ollenkaan, että oikeasti ei niissä asiakkaissa juuri syytä ollut, vaan minussa ja virheissäni.
Nykyinen homma on paljon vähemmän vastuullinen ja periaatteessa helpompi. Mutta minä KAMMOAN sitäkin ja tunnen valtavaa ahdistusta, kun pitäisi edes yrittää tehdä. Mieli hokee "et osaa et pysty saat potkut joudut häpeään asunto menee auto menee kaikki menee vanhemmat häpeää sinua et saa mistään muualta tuossa iässä töitä... " - yritä siinä sitten keskittyä keskittymistä vaativaan työhön. Pääosin päädyn välttelemään edes yrittämistä sen ahdistuksen pelon takia. Terapeutin kanssa tätä sitten ratkotaan. (Käyn ihan yksityisellä terapeutilla itse maksaen, minäkään en halunnut työpaikan kautta mennä koska en luota, ettei ne tiedot sieltä koskaan menisi työnantajan korviin, esim. jos tulee työuupumus ja tulee kolmikantaselvittelyjä joissa mukana esimies, hr ja työterveys).