Tekisi mieli erota puolison ADHD:n takia

Meillä on pitkä suhde takana, ja miehen ADHD tullut esille vasta nyt 10-vuotiaalta lapselta se diagnosoitiin. Miehellä ei ole lääkitystä, koska hän ei saa aikaseksi mentyä lääkäriin, eikä mikään terapia tmv. joka voisi tukea arjenhallintaa, tule kuulemma kyseeseenkään.

Suhteessamme on paljon hyvää. Mies on varmaan maailman ainoa ihminen, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Olemme toistemme parhaat ystävät, seksielämämme voi hyvin, hellyyttä ja hyvää yhdessäoloa on paljon. Rakastamme toisiamme.

Mutta mutta... arki takkuaa, ja olen kyllästynyt siihen, että mies on kuin toinen lapsi perheessä. Joudun jatkuvasti olemaan tuntosarvet pystyssä miehen vireystilan ja mahdollisten jumien suhteen aivan samalla tavalla kuin lapsenkin kanssa. Mikään siivous tmv. ei onnistu oma-aloitteisesti. Stressi tekee miehestä kokonaan toimintakyvyttömän ja sulkeutuneen. Mies ei myöskään kestä minun negatiivisia tunteitani ollenkaan. Hän on periaatteessa hyvä, hellä ja rakastava isä, mutta lapsen kanssa oleminen ja lapsen huomioiminen kuormittaa häntä usein liikaa joten mikään futisfaija mies ei tosiaankaan ole.

Ennen ajattelin, että olen päästänyt miehen liian helpolla ja vika on minussa - että olen tehnyt miehestä laiskan. Mutta nepsy-lapsen kautta silmäni ovat avautuneet myös miehen suhteen - käytöshän on aivan tyypillistä ADHD-aikuiselle! Nuorempana en niin kiinnittänyt huomiota tähän ja vastarakastuneena mieskin yritti enemmän, mutta ruuhkavuodet toivat esille nämä pahimmat piirteet ja sama jatkuu vaan, vaikka lapsikin on jo koululainen.

En haluaisi erota miehestä - rakastan häntä ja haluan antaa lapsellemme lapsuuden ehjässä perheessä. Huomaan silti haikailevani sellaisten miesten perään, jotka ovat aktiivisia, vahvoja, aloitteellisia ja kypsiä - tai ainakin vaikuttavat ulospäin siltä. Meillä on jo ollut puhetta erosta aiemmin arjen vaikeuksien takia, mutta rakkaudesta olemme päättäneet jatkaa yhdessä.

En kuitenkaan jaksaisi enää kantaa vastuuta kahdesta nepsystä perheessä ja on alkanut tuntua siltä, että pärjäisin yksin paremmin. Ja että kaipaisin rinnalleni puolisoa, joka olisi, no, normaali. Tuntuu pahalta senkin takia, kun mies ei tietenkään ominaisuudelleen mitään voi, mutta toisaalta hän voisi silti edes yrittää kantaa vastuuta arjestamme. Olen myös huolissani siitä, miten mies käytännössä pärjäisi eron jälkeen.

Kokemuksia, ajatuksia?