Ihastumisen tunteet saavuttamattomaan mieheen eivät häviä ja se hankaloittaa kumppanin löytymistä

20 vuotta ja vielä mennään, toivottavasti se prince charming löytyy ettei tarvi kärvistellä enää, onhan tää vähän noloakin jo, huoh... :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Enkä pääse siitä yli. Elämäni rakkaus on varattu.

Täytyy vaan yrittää, ehkä joskus joku tulee vielä joka tuntuu yhtä omalta tai sitten ei.

Lisään vielä, että mielestäni siitä ei voi eikä tarvitse päästä millään pakolla yli. Olen itse yrittänyt hyväksyä, että näin on ja olla armollinen itselleni. Jos joskus hän väistyy mielestäni niin hyvä niin, jos ei niin minkä sille voin. Olen ainakin rakastanut aidosti.

Kumpaan olet rakastunut rakastumisen tunteeseen (,sitä, jotain saavuttamatonta kohti) Vai oletko oikeasti rakastunut toiseen, mutta hän ei syystä tai toisesta sinuun.       

Olen rakastunut ihmiseen. Ja hän minuun, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi koska ei muuta elämäänsä mun takia.

Pakkomielteitä pystytään hoitamaan.

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä mies joku, jota näet väkidinkin esim. töissä?

Jos olette "kavereita" tai muuten vaan jotain tuttuja tai enimmäkseen vaan stalkkailet häntä jossain Facessa tms, niin lopeta yhteydenpiti, kuvien katsominen jne. kokonaan. Lopeta myös aktiivinen haaveilu. Tutustu muihin ihmisiin. Aivosi valitsevat uuden kohteen, kun entistä lakataan ruokkimasta.

Jos kyseessä on ihminen jonka kanssa sinun on pakko olla tekemisissä, olet kusessa.

Emme näe jatkuvasti, silloin tällöin vain ja pystyn kyllä vältellä kohtaamisia, mutta en toisaalta halua. Siltikin vaikka menisi pitkäkin aika näkemättä hän on mun mielessä ihan joka päivä 💔

Kohta 20 vuotta mennyt joista 10 vuoteen en ole ollut missään kontaktissa mieheen. Olen päätynyt siihen että vaihtoehtoni ovat joko hyväksyä tilanne ja tyytyä korkeintaan fwb-tason suhteisiin, tai sitten törmätä johonkuhun joka saa minut tuntemaan kuten hän.

Ihan kiva suhde jonkun ok-tyypin kanssa ei ole vaihtoehto. Sitäkin nimittäin on tullut kokeiltua tässä välissä pariinkiin otteeseen muutaman vuoden ajan, eron jälkeen unohdin tämän melkein saman tien. Ihastukseni oli parhaimmillaankin ollut pinnallista. Muuten eka suhde perustui pitkälti siihen että luulin parisuhde-elämällä olevan jotakin itseisarvoa ja toka suhde siihen että tulemme tosi hyvin toimeen kaveritasolla. Kyllä sellainen olisi voinutkin riittää...ellei olisi ollut jo pohjalla kokemusta jostakin paljon järisyttävämmästä. En ihmettele että nuorena panikoin niiden tunteiden kanssa, enkä sitäkään etten pitänyt tästä megaihastuksesta kiinni kuvitellessani tunteideni olevan paljon vähemmän kuin mitä ne todellisuudessa olivat. En kuitenkaan enää kuvittele että pääsisin yli tästä ihmisestä siinä mielessä että jutusta jonkun pienemmän ihastuksen kanssa voisi tulla jotakin. Mahdollisuuteni parisuhteeseen ovat hän tai sitten joku täysin vastaava ihminen jollaista tosin ei ole vielä vastaan tullut. Taitaa olla parasta lähteä siitä että loppuelämä kuluu yksin.

Ketjun perusteella kohtalotovereista ei onneksi ole pulaa. : )

Vierailija kirjoitti:

Pakkomielteitä pystytään hoitamaan.

Ai pystytään vai? Mä olen käynyt terapiassa jo pari vuotta, ja olen puhunut varsinaisen ongelmani lisäksi myös tästä. Terapeutti sanoo vain että minun pitää hyväksyä tunteeni ja tämä tilanne jossa en saa niille vastakaikua. Eli ei mitään mitä en olisi jo itse tajunnut, eikä mitään mikä lievittäisi surua ja ikävää.

Myöskään mielialalääkitys ei ole vaikuttanut näihin tunteisiin mitenkään. Ei niillä ole tippunut edes mt-diagnoosia, joten sikäli kun tällainen on pakkomielle, sen ei katsota vaativan hoitoa.