Miksi synnyttäjillä on niin kiire laitokselta kotiin?

minä en myöskään pysty sairaalassa nukkumaan. En myöskään osaa maata koko aikaa sängyssä, ei siellä ole mitään tekemistä. Ilmastointi aiheuttaa minulle hengitystieongelmia, joten olen täysin tukossa koko ajan.

Paljon hauskempaa on kotona! Kolmannen lapseni synnytin polikliinisesti, ja oli aivan mielettömän ihanaa päästä heti kotiin muiden lasten, koiran ja miehen luo...



Eikä ne kätilöt oikeasti mitään auttele, paljon parempi apu lapsen isä on kotona.

Kyse ei todellakaan ollut kilpailusta kenenkään kanssa. Sektiohaava oli hel****n kipeä. Sairaalan muovitetussa sängyssä ei saanut nukuttua, vaikka vauvat olisivatkin nukkuneet. Kun neljäntenä päivänä vauvat olivat saavuttaneet syntymäpainonsa ja saatiin lupa lähteä, oli hyvä että ehdin pukea ennen kuin juoksin ulos sieltä.

Kotona saa hakea kaapista itse sitä buranaa, eikä tarvi kerjätä nenän varttaan pitkin katselevilta hoitajilta. Saa harjoitella omaan tahtiin imettämistä, eikä joku elämäänsä kyllästynyt tantta tuhise siinä vieressä, miksei se nyt onnistu.

Sairaalassa turhaan makaaminen on kallista.

Sairaalassa on pitkät välimatkat esim jääkaapille yöpalaa hakemaan tai vaihtovaatteita hakemaan.

Ne muovilakanat yhdistettynä ukkoshelteeseen ovat suoraan sanottuna saatanasta.

Joka ikinen sairaalapäivä suurentaa kotona odottavaa pyykkivuorta.

Ikävä isompien lasten luokse.

Sairaalassa ollessani lemmikit hoidetaan kotijoukkojen toimesta puoliteholla.

Uudelleen synnyttäjä on sairaalassa yksin, hoitajat hyysäävät vain ensisynnyttäjiä.

Jo otsikosta pystyi tällainen kokeneempi äiti päättelemään, että synnytysosasto ja oleskelu osastolla on sinulla vielä edessäpäin.



Tässä muutama fakta: siellä ei todellakaan levätä! Voi olla, että saat torkahta tunnin , ehkä jopa kaksi. Sitten sinä joko heräät jonkun häiriön vuoksi tai sinut tullaan herättämään kesken parhaan unen, etkä saa enää uudestaan unta.

Toiseksi, ne sängyt ovat todella epämukavia! Kukahan onneton nekin on suunnitellut ja hankkinut.



Ei mitään yksityisyyttä, ja aina on joko liian kuuma tai kylmä.



Uskallan lyödä vetoa, että sinäkin olet täysin kypsä kotiutumaan viimeistään 3. päivänä synnytyksestä, vaikka lapsesi olisi ensimmäinen eikä kotona odottaisi kukaan. Siinä vaiheessa henkilökuntakin on jättänyt sekä sinut että vauvasi täysin oman onnenne nojaan ja on ihan sama, oletteko kotona vai sairaalassa.

molempien lasten kanssa kotiin mahdollisimman pian!!

Sairaalassa olo on kamalaa! On kuuma, monta äitä ja vauvaa samassa huoneessa, nukkumisesta ei tietoakaan.. Siellä tulee niin sairas olo (toki toiset ovatkin kovin kipeitä) kun kuljeksit siinä kamalassa sairaalan kaavussa. Koko ajan joku hoitaja sun tisseissäs kiinni, et alahan syöttää vauvaa (vaikka olisit juuri syöttänyt), hoitajat on kireitä, ja tiuskivat (kiire).

Keksin miljoonia syitä miksi kotiin niin pian kuin vain voi! jos vain äidillä ja varsinkin vauvalla kaikki hyvin ja synnytys sujunut normaalisti.

Oi sitä ihanuutta, kun kotiin pääsi vauvan kanssa!

Ekasta lähdin 3. päivänä kotiin ja tokasta seuraavana päivänä synnytyksestä. Ja molempien kanssa olisin jo aikaisemmin ollut valmis lähtemään!

menee sairaalan sängystä selkä totaalisen jumiin enkä saa levättyä mitenkään siellä sairaalassa. Viimeks olin 2 yötä ja kotiin kun pääsin olin niin huonossa kunnossa etten kyennyt kunnolla kävelemään (selän takia siis)

aina nopeasti. Ekan kanssa kun lapsi oli 3pvä ikäinen,toisen ja kolmannen kohdalla olen kotiutunut kun lapset ovat olleet sen 48h vanhoja ja ovat päässeet lääkärin tarkastukseen.



Sairaalassa on turha kuvitella saavansa levätä,jossain itkee aina joku,huoneessa voi olla 3 muutakin äitiä lapsineen ja heillä käydä vieraita. Hoitaja käyvät jos käyvät.Esikoisenkin sain hoitaa ihan itse,en saanut edes imetykseen tukea.Toisen ja kolmannen kohdalla,ei taineet hoitajat kuin käydä pari kertaa jotain kyselemässä . Yksityisyyttä ei ole,enkä itse jaksa ainakaan maata koko ajan sängyssä.

Sektion kahteen kertaan kokeneena voin kertoa, että sängystä nostetaan ylös pesulle jo sektiopäivänä ja vauva tuodaan viereen. Siitä sitten vauvaa hoitamaan, sillä sairaala ei ole lastenhoitolaitos.



Sektion jälkeen veritulppariski on normaalia suurempi ja mitä enemmän liikkuu, sen parempi. Lapsi PITÄÄ hoitaa itse, ellei se ole valvontaosastolla tai vielä huonommassa kunnossa. Kävin sektiota seuraavana päivänä itsekin syöttämässä pullosta vauvani ja vaihtamassa vaipan. Siitäkin huolimatta että ei olisi tarvinnut, mutta se oli suotavaa.



Näin siis NKL 2009. Tuskin nuo mitään äitiyden mittareita ovat, vaan sitä normaalia arkea vain. Ja ne hoitajat/kätilöt ovat siellä vain tippaa laittamassa ja kohtua painelemassa, muuta apua en itse saanut missään vaiheessa. En kyllä kysynytkään.

jos olet joskus ollut esimerkiksi sisätautiosastolla niin sitä ei voi verrata synnytysosastoon. Sisätautiosastolla on hiljaista, seesteistä, saa nukkua rauhassa ilman häiriöitä. Toisella osastolla.. ihmiset huutaa käytävälle, huoneeseen rampataan KOKOAJAN, mammat hutaa, vauvat rääkyy, hoitajat "jakaa oh niin pätevää apua" kokoajan vaikka nukkuisit. Meno on kun villissä lännessä. t. selkävammanen

Siis jos lapsi on terve ja kaikki on hyvin äidilläkin, niin ei ole mitään syytä siellä makoilla jos ei halua. Mulla oli toinen synnytys niin helppo että olisin voinut suoraan synnytyksen jälkeen jatkaa arkea kuin ei mitään, ja se 2 päivääkin siellä sairaalassa tuntui aivan turhalta. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen tuntui jotenkin turvalliselta olla siellä kun oli opettelemista imettämisessä, lapsen pesuissa jne.

Minusta oli parasta molemmille päästä omaan kotiin ja lääkärihän tarkastaa vauvan ennen kotiutusta :)Jokainen tyylillään ja itse tietää omat ja vauvansa tarpeet

Aloittajalla ei vielä itsellään ole osastollaolosta kokemusta ja ei ehkä täysin tiedä mitä on tulossa.



Itse olen ollut esikosta sairaalassa perjantai-illasta torstaipäivään. Esikko syntyi lauantaiaamuna kiireisellä sektiolla ja oli keskiviikkoon asti lastenosastolla. Kiukkuinen kätilö koitti saada minut ylös sängystä sektiopäivän iltana mutten suostunut. Seuraavana päivänä lähdin varoen liikkeelle ja lastenosastolle menin pyörätuolilla.



Tokavekarasta olin sairaalassa maanantaista perjantaihin, lapsi syntyi taas kiireisellä sektiolla maanantaipäivällä. Esikoisen syntymän jälkeen tutuksi tullut kiukkuinen kätilö tuli sektiopäivän iltana katsomaan ja totesi ettei kannata vielä edes yrittää nousta sängystä. joten seuraavana aamuna vasta nousin. Tokasta sektiosta toivuin kuitenkin helpommin. Tokavekaran aikanakin viihdyin sairaalassa ihan kohtuullisesta vaikka torstaina jo toivoin kovasti kotiinpääsyä minkä lääkäri kielsi omien tulehdusarvojeni takia. Kotiinpääsyä toivoin eniten ikävästä esikoista kohtaan.



Olihan sairaalassa vähän tylsää ja ei siellä saa nukuttua kuten kotona mutta ammattilaiset on kuitenkin lähellä auttamassa ja itse ainakin koin saavani aina tarvittaessa apua. Itse olin molemmilla kerroilla aika pitkälti yksin huoneessa ja välillä olisin kaivannut toista äitiä seuraksi. Lisäksi ruoka oli hyvää eikä tarvinnut itse murehtia pyykeistä yms. Kännykkä, lukemista, käsitöitä ja muuta viihdykettä mukaan niin hyvinhän aika kuluu levätessä ja toipuessa.

Oli tosi vastenmielistä uuden vauvan kanssa olla osastolla jossa kaksi huoneellista vastasynnyttäneitä äitejä käytti samaa vessaa. Kiva mennä kivuliaine sektiohaavoineen kiireellä vessaan kun siellä melkein joka kerta oli jonkun toisen verta lattialla ja/tai wc-pöntön reunoilla.



Puolipyörryksissä sitten yritti pyyhkiä sitä vierasta verta veks ennenkuin itse rojahti siihen pöntölle.



Tai kun kävi suihkussa piti kävellä sillä verisellä lattialla.



Todella vastenmielistä!



Sitten korostetaan miten hirmu tarkka pitää olla sen vauvan hygienian kanssa. Joo-o. Jospa menisin kotiini olemaan hygieeninen niin tietäisin ainakin että eritteet ovat minusta lähtöisin.

ei kai tässä mikään kilpailu ole? Olen kaksi kertaa sektiossa ollut äiti ja kummallakin kerralla olen ollut ylhäällä muutama tunti leikkauksen jälkeen. Leikkauksen jälkeen ei ole tarkoitus jäädä makaamaan, vaikka tukisukat olisikin jalassa. Kivut ja oma olo kokonaisuudessaan helpottavat kun pääsee liikkeelle ja erityisesti kun pääsee kotiin.



Olin hyväkuntoinen saadessani vauvat, joten ei minulle ollut mikään ongelma nousta sängystä, käydä pesulla ja alkaa hoitaa vauvaa heti kun on letkuista päässyt eroon. Kotiin halusin niin nopeasti kuin mahdollista, koska sairaalassa ei saa levätä. Halusin kotiin, että saan levättyäkin välillä. En myöskään ole tarvinnut mitään extra-apua osastoaikana. Vauvani olen hoitanut heti 1. leikkauksen jälkeisestä aamusta itse ja maito on noussut ilman ongelmia. Miksi siellä sairalaassa olisi pitänyt olla pitempään?

Sairaalassa ei saa nukuttua, samassa huoneessa voi olla 5 muuta äitiä vauvoineen ja heidän puolisonsa ja lapsensa (+ tietty muu suku, jos syntyperä on ei-suomalainen). Kun ei saa nukuttua, ei toivu ja nouse maito. Sektiossa pitää nousta ylös niin pian kuin vaan mahdollista, koska se aloittaa toipumisen leikkauksesta. Sänkyyn jäämällä tekee itselleen karhunpalveluksen. Mut nostettiin naikkakrilla ylös sängystä 6 tuntia leikkauksen jälkeen mun mnielipiteestä välittämättä. Eli käytännössä heti kun pääsin osastolle heräämöstä. Kyse ei ole mistään hyvästä äitydestä vaan toipumisesta ja itsensä kuntoon saamisesta. Koska jos sä et ole kunnossa, et jaksa hoitaa lastasi edes keskiverrosti, hyvästä puhumattakaan.



Normisynnytyksen jälkeen käsitykseni mukaan jos kaikki on OK, äiti kävelee itse ulos synnytyssalista? Ja jos kunto on hyvä, eiköhän meistä kaikki mielummin makaile himassaan kun sairaalapunkassa?



Mutta ei tuota kotiutumista kannata päättää etukäteen, vaan nimenomaan menet sen vauvan(kin) kunnon mukaan...

Minä viihdyin sairaalassa esikoisen kanssa neljä päivää. Silloin ei todellakaan ollut kiirettä kotiin, ja kotiinlähtö suorastaan pelotti, et miten me siellä oikein pärjätään. Olin epävarma imetyksen suhteen, kun vauvalla ei meinannut oikeaa imuotetta löytyä. Oli niin huojentavaa kun nappia painamalla sai apua. Tosin viihtymiseeni vaikutti suuresti se, että mieskin oli kanssamme perhehuoneessa koko sairaala-ajan. Toisen lapsen kanssa olin sairaalassa kaksi päivää. Silloin mies ja esikoinen olivat kotona ja jaoin huoneen toisen äidin kanssa. En kuitenkaan heti kiirehtinyt kotiin, vaikka vauvalla oli kaikki ok ja olisi päästy lähtemään heti seuraavana päivänä. Ruoka oli hyvää ja tunnelma ihanan rauhallinen. Kiitokset Kätilöopistolle!

kaikki sairaanhoitajat ja kätilöt eivät siihen ideologiaan ole sitoutuneita, mutta "ylhäältä päin" siihen koetetaan kannustaa. Sillä lailla saadaan myös säästöjä.

Jos vauvalla on kaikki kunnossa, ei LYHKI -synnytyksessä ole mitään vikaa. Lääkäri tarkastaa vauvan ja sitten vielä käydään näyttämässä 2 vrk tarkastuksessa. Myös ensimmäinen neuvolakäynti sovitaan ripeästi, kun on kotiutus ajoissa.

Itse olin ensimmäiseni kanssa viikon sairaalassa, toisen kanssa 3vrk ja kolmannen kanssa alle vuorokauden. Oli kova ikävä kotiin, sain levätä paremmin ja tämä oli ensimmäinen kerta erossa taaperosta, joka oli jo siitä sydämistynyt, että äiti oli poissa 2 yötä.

Hyvän äitiyden mittaria asiasta ei kannata itselleen tehdä sen kummemmin kuin sitäkään, että kuka pisimpään sairaalassa viihtyy. Joissakin maissa synnytetään kotona, jonne kunnallinen lisäapu sitten saapuu.

Itsekin odotan vauvaa ja synnytys on kohta edessä. On tullut sitten seurailtua odotuspalstaakin jonkin verran. Omaa nimimerkkiä ei ole tullut hankittua, siksi kyselenkin täältä.

Mikä kiire siis on kotiin laitokselta? Tiedän kyllä, että sairaalassa ei ole " kiva" olla. Mutta vaikuttaa siltä, että moni haluaa jo kohta seuraavana päivänä synnytyksestä kotiin. Ajatellaan vain sitä, että kotona odottaa mies ja kenties muut lapset. Ja itse ei " viihdytä" yhtään siellä sairaalassa. Mielessäni pyörii, että onko se jopa vauvan kannalta " riskialtista" olla kiireessä kotiin lähdössä?

Toinen juttu mikä on pistänyt silmiin, on se, että jopa sektiolla lapsensa saaneet " kilpailevat" kuka on nopeiten ollut sängystä pystössä ja vauvaansa Itse hoitamassa ja nostelemassa.

Mahtavatko nämäkin asiat olla nykyään niitä ns. hyvän äidin mittareita?

*mietiskelen vaan*

Minä halusin sairaalasta kotiin, koska koin olevani todella YKSIN vauvani kanssa. Aamupäivisin ja iltapäivisin sen aikaa, kun miehen oli lupa olla osastolla meidän kanssamme, kaikki oli ihan ok, mutta illat ja yöt tuntuivat todella pitkiltä. Lapsi ei juuri nukkunut, joten en itsekään saanut nukuttua. Jos tarvitsin apua ja painoin henkilökunnan kutsunappia, vastaus oli suurinpiirtein, että minä nyt TÄLLÄ KERTAA autan, mutta seuraavalla kerralla menet ja teet itse.



Räikein esimerkki oli, kun olin juuri muutama tunti sitten synnyttänyt ja saanut keskivaikeita repeämiä. Yrittäessäni kavuta sänkyyn, lorahti aikamoinen verilammikko lattialle ja vuodevaatteille. Pyysin apua ja vastaus TODELLAKIN oli, että "minä nyt tällä kertaa autan, mutta ensi kerralla sitten tiedoksi, että meillä on liinavaatevarasto tuolla käytävän perällä. Sieltä voit sitten käydä hakemassa puhtaat lakanat ja uuden yöpaidan." ---- JAA ETTÄ MITÄ??? Jätänkö minä vauvan yksinään huoneeseen huutamaan, kun alan hyvin vaivalloisesti ja hitaasti raahustaa kymmenien metrien pässää sijaitsevalle liinavaatevarastolle ja takaisin??? Ym. Ym.



Vessareissutkaan eivät tuossa tilassa suju ihan entiseen tahtiin, puhumattakaan suihkussa käynneistä. Joka kerta vauva on jätettävä huoneeseen oman onnensa nojaan. Hyvällä tuurilla vauva nukkuu, mutta jos ei nuku, niin sitten pitää vain kuunnella sydäntäsärkevää itkua.



Oli 100 syytä, miksi minusta tuntui, että puheet sairaalassa olon helppoudesta ja kotona olemisen raskaudesta eivät todellakaan pidä paikkaansa. Miksi olisin halunnut olla täysin oman onneni noujassa sairaalassa, kun kotona minulla olisi koko ajan mies auttamassa??



Synnyttäneiden osastolla painotetaan nykyään kovasti sitä, että synnytys ei ole sairaus ja suorastaan pakotetaan äitejä omatoimisuuteen kaikessa. Se nyt vain ei ole niin kovin mukavaa hakea esim. iltakahveja käytävän toisesta päästä kun alapää on kokenut melkoisen runtelun muutama tunti tai päivä sitten. Kyllä siinä tilanteessa ihan mielellään ottaisi hieman apuakin vastaan.



Lopputarkastuksessa lääkärikään ei millään olisi päästänyt minua ja vauvaa kotiin, vaikka meillä molemmilla oli kaikki erittäin hyvin. Kuulemma siellä kotona kerkiää sitten olemaan. Perustelin edellä mainitsemillani asioilla lähtöhaluni ja hän sitten pitkin hampain päästi meidät lähtemään. Kotiuduimme 2,5 päivän päästä synnytyksestä, eikä meillä ollut kotona minkäänlaisia ongelmia, päin vastoin. (Ensisynnyttäjiä mielellään pitäisivät pidempään.)

Ekalla kerralla jouduin olemaan useamman päivän, sillä olin menettänyt synnytyksessä paljon verta enkä pysynyt oikein hyvin tajuissani.



Hoitajat olettivat, että hoidan yksin vauvani vaikka en pystynyt pyörtymättä edes istumaan nousemaan. Pyysin kuitenkin apua, jo ihan vauvani turvallisuuden takia, ja sain hirveästi moitteita ja vittuilua hoitajilta.



Toisella kerralla oma vointini oli sentään parempi, mutta hoitajat käyttäytyivät ihan tuttuun tapaan veemäisesti.



Missään en ole saanut osakseni yhtä ilkeämielistä kohtelua kuin synnytyslaitoksella.

Lapsia on nyt viisi ja viimeisen kohdalta syyt mahdollisimman nopeaan kotiutumiseen:

- kotona olevat lapset, joiden asioiden hoito on helpompaa kotoa käsin

- ei yhtään hyvää kokemusta lapsivuodeosastolta

- kotona saa vessaan mennä ihan yksin ja ovenkin laittaa jopa lukkoon

- kotona vauvaa saa syöttää lapsentahtisesti



neloselta makasin suosiolla sairaalassa niin kauan kuin suostuivat pitämään.



Kolmoselta olisin halunnut polikliinisen synnytyksen, oltiin niin kauan kuin lapsen tila sitä vaati...



Kakkoselta oltiin niin kauan kuin suostuivat pitämään, perhehuone ja esikoinenkin sai olla mukana.



Ja esikoiselta halusin mahdollisimman pian kotiin, koska sairaalassa ei henkilökunnalta saanut mitään apua tai ohjausta, kotona sentään oli avuksi mies ja anoppi.