Läheisen kuolema ja järjettömät tunteet - auttakaa!

Joo en tiedä mitä sanoa.

Itse olen lapsesta asti pelännyt ja odottanut läheisten kuolemaa.

Kuolema voi tulla mistä vain ja napata kenet vaan koska vaan.

Se nyt vain on niin. Eikä ihminen mahda sille yhtikäs mitään.

Apuja kriisiin: omaiset, ammattilaiset, oma henkilökohtainen voima jonka itse tunnet parhaiten, liikunta, lääkkeet, surun käsittely, lepääminen, vertaistuki, kirjat, aika.

Koska sumeutat pääsi työllä, elät ilmeisesti shokkivaihetta. Sitä luonnehtii kieltäminen.

Jos pakenee mihin vain liian pitkään, lopulta romahtaa. Sen jälkeen käsiteltävänä on suru JA burnout. Joten parempi olisi vaan kohdata suru kohtuullisenpituisen shokkiajan jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa:

Pysyn kasassa niin kauan kuin en ajattele enkä puhu tästä. Uppoudun töihin.

Mutta vaikka selitän miksi, sitä ei hyväksytä, vaan minusta ollaan huolissaan.

EI sinun tarvitse "pysyä kasassa". "Kasassa pysymisestä" voi itse asiassa olla sinulle pitkäaikaista psyykkistä haittaa, koska se tarkoittaa sitä, että suruprosessi ei pääse käyntiin eikä siksi myöskään etene.

Joo, kaikilla on oikeus surra tavallaan, mutta jos sinä kieltäydyt ajattelemasta asiaa, sinä et sure, vaan kieltäydyt myös siitä. Sellainen johtaa pitkiin masennuksiin ja itsetuhoisuuteen ja myöhässä tuleviin kriiseihin. Ihmiset ovat sinusta ihan syystä huolissaan.

Kylmä tosiasia on, että vaikka kuinka yrität olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, läheisesi ON kuollut, eikä mikään koskaan enää tule olemaan samalla tavalla kuin ennen. Se pitää tunnusta todeksi, sietää ja sen jälkeen voi aikanaan alkaa rakentaa jotain uutta. Tässä järjestyksessä.

Et saa olla noin riippuvainen toisista ihmisistä. Tämä on sinulle nyt kasvun paikka. Sinun täytyy löytää onni ja hyvä olo ITSESTÄSI, ei muista ihmisistä.

Et kerro, onko sinulla uskoa tai näkemystä tuonpuoleisesta.

Kehotan lukemaan kuolemanrajakokemuksista. Niistä löytyy kirjoja suomeksi kirjastosta ja runsaasti videoita englanniksi (near death experiences) netistä.

Osanottoni.

Vaikea on löytää mitään mikä toisi rauhan. Mutta seurakunnan diakonin luona voisit käydä? He ovat juurevia, maanläheisiä kuuntelijoita. Ei turhaa mykkää psykologisointia pää kenossa.

Menetin omasta lapsuudenperheestäni kolme, äidin, siskon ja veljen lyhyen ajan sisällä.

Jotenkin näen positiivisena tuon että riitelette.

Otan osaa. Puhuminen auttaa.

Mulla kuoli sisko reilu puoli vuotta sitten ja vieläkin välillä tulee epätoivon hetkiä ja ei millään meinaa uskoa että se on totta. En voi sanoa muuta kuin että aika auttaa, yritä puhua jonkun kanssa äläkä patoa tunteita sisälle.

Kyseessä on kaiketi äiti tai isä.

Sisarukset eivät ole onnistuneet rakentamaan omaehtoisia suhteita keskenään.

Oliko vainaja matriarkka tai patriarkka joka piteli lankoja käsissään ja josta kaikki olivat riippuvaisia?

Tätä tapahtuu paljon.

Kuulostaa vahvasti siltä, että tarvitsette kaikki terapiaa.

Kukaan ei tunne sua paremmin kuin sinä itse.

Sellainen kuvitelma on pikkulapsen puhetta.

Mulla oli itselläni tasan yksi ihminen elämässä joka rakasti mua ehdoitta, varauksetta ja asetti elämäni omansa edelle. Mummo. Hän kuoli keväällä, olin paikalla viimeiset päivät ja pidin kädestään kiinni kun hän otti viimeiset henkäykset. Viimeisinä tunteina itkin mummon rintaa vasten, ei hän tajuissaan ollut, pyysin anteeksi itsekkyyttäni, etten ollut hänen luonaan niin usein kuin hän toivoi. Lauloin mummon lempivirttä niin monta kertaa, että kyyneleitä ei enää tullut sillä hetkellä. Mummon kuoleman jälkeen olin ihan sumussa, en syönyt viikkoon ja masennuin. Oma lapsi sai tsemppaamaan.

Näen edelleen mummosta unta usein, en voi uskoa, ettei häntä ole enää maan päällä. Unessa kyllä. Vieläkään en ole voinut käydä hänen tavaroitaan läpi itkemättä, tuoksusta tulee paha olo fyysisesti, niin ikävä on.

Olen päättänyt siirtää kaiken sen mummoltani saaman rakkauden tyttärelleni, ja rakastaa häntä yhtä ehdoitta mitä mummokin minua. Aina on ovi auki, aina saa tulla kotiin ja aina on äidin syli avoinna. Mummon kuolema vapautti minut rakastamaan pyytettömämmin omaa lastani, arvostan nyt elämän jatkumoa enemmän. Arvostan vanhuksia enemmän, hymyilen heille jos näen ja pyrin pienillä teoilla auttamaan heitä.

Mummon ikuinen perintö olkoon hyvän kierrättäminen. <3

Aloin itkeä.

Jaan pitkälti kirjoittaja 29:n ajatukset, mulla vaan tuo ihminen oli oma isä. Hänen sairautensa ja sitten menehtyminen olivat tähän astisen elämäni rankin rakkaan ihmisen menetys, vaikka muitakin lähisukulaisia olen menettänyt. Isä rakasti ja tuki ehdoitta, jaksoi vielä vaikean sairautensakin kielissä elämän loppumetreillä kantaa huolta omista lapsistaan enemmän kuin itsestään. Miten sellaisen ihmisen menettämisestä voi selvitä? Ei kai muuten kuin tekemällä päätöksen, että hän elää niin vahvasti minussa että kohtelen omia rakkaitani kuten hän kohteli meitä, jatkan omalta osaltani hänen opettamaansa hyvää vanhemmuutta.

Isän kuolemasta on jo muutama vuosi aikaa. Suru on yhä vahvasti läsnä, mutta enimmän aikaa hän on mielessä lämpimänä muistona enemmänkin kuin menetettynä rakkaana. Näen toistuvasti hänestä unta, jossa koetamme vielä keksiä hoitoa sairauteen. Uni päättyy, kun totean että hänhän on kuollut, ei häntä voida enää hoidoilla auttaa. Unien jälkeen on usein epätoivoinen, ikävöivä olo, mikä pitää vallassaan seuraavan päivän. Myös valveilla tulee kerrattua sairauden vaiheita ja mietittyä, entä jos....

Ikävä ei koskaan katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Lohtua saan lähinnä ajatuksesta, että hän odottaa minua ja meitä siellä jossakin, vaikka en uskovainen olekaan. Siunauksen hoitanut pappikin sanoi lohduttavasti, että meille on luvattu jälleennäkeminen. 

Voimia ap:lle ja muillekin läheisensä hiljattain menettäneille. Meidän on vaan jatkettava elämää, vaikka vaikealle se joskus tuntuu.

Ap jos sä kertoisit mikä oli sun ja vainajan suhde, olisi enemmän pohjaa kommentoinnille.

Jotenkin se mitä kerrot ja miten kerrot tilanteesta henkii, että suhde ei ollut aivan terve. Tietenkin ihminen suree ja elämältä tuntuu menevän pohja kun läheinen ku.o.. lee.

Mutta tuossa miten yhtaikaa käperryt uhmaavasti ja huudat kuin hengenhädässä on jotain hälyttävää.

Jos suhde vanhempaan tai isovanhempaan on terve, nuorempaan sukupolveen ei ripustauduta. Heitä valmistellaan siihen, että jossain vaiheessa tulee ero. Se on normaalia ja epäitsekästä.

Ihmisen täytyy viime kädessä seistä omilla jaloillaan.

Vierailija kirjoitti:

Et saa olla noin riippuvainen toisista ihmisistä. Tämä on sinulle nyt kasvun paikka. Sinun täytyy löytää onni ja hyvä olo ITSESTÄSI, ei muista ihmisistä.

Tässäpä aidosti tökerö ja kusipäinen vastaus aloittajalle.

Vierailija kirjoitti:

Et saa olla noin riippuvainen toisista ihmisistä. Tämä on sinulle nyt kasvun paikka. Sinun täytyy löytää onni ja hyvä olo ITSESTÄSI, ei muista ihmisistä.

Kyllä on ihan rakentavaa ja tervettä olla läheisessä suhteessa elävien ihmisten kanssa. Se on voimavara ja terveyttä - fyysistä ja henkistä - vaaliva tekijä. 

Suruaikana sitten irrottaudutaan kuolleesta ja rakennetaan omaa identiteettiä uudelleen sellaiseksi, että se ei sisällä enää kiinteää riippuvuutta kuolleeseen. Joillain se tapahtuu nopeammin kuin toisilla. 

Koita ajatella, että hän varmasti haluaisi, että kykenisit surustasi huolimatta jatkamaan elämääsi. Ja minusta on lohdullinen ajatus, että ihminen ei kuole kokonaan, hänen muistonsa ja ehkä geeninsäkin jatkavat elämäänsä sinussa ja monessa muussa, joita hänen elämänsä kosketti. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli itselläni tasan yksi ihminen elämässä joka rakasti mua ehdoitta, varauksetta ja asetti elämäni omansa edelle. Mummo. Hän kuoli keväällä, olin paikalla viimeiset päivät ja pidin kädestään kiinni kun hän otti viimeiset henkäykset. Viimeisinä tunteina itkin mummon rintaa vasten, ei hän tajuissaan ollut, pyysin anteeksi itsekkyyttäni, etten ollut hänen luonaan niin usein kuin hän toivoi. Lauloin mummon lempivirttä niin monta kertaa, että kyyneleitä ei enää tullut sillä hetkellä. Mummon kuoleman jälkeen olin ihan sumussa, en syönyt viikkoon ja masennuin. Oma lapsi sai tsemppaamaan.

Näen edelleen mummosta unta usein, en voi uskoa, ettei häntä ole enää maan päällä. Unessa kyllä. Vieläkään en ole voinut käydä hänen tavaroitaan läpi itkemättä, tuoksusta tulee paha olo fyysisesti, niin ikävä on.

Olen päättänyt siirtää kaiken sen mummoltani saaman rakkauden tyttärelleni, ja rakastaa häntä yhtä ehdoitta mitä mummokin minua. Aina on ovi auki, aina saa tulla kotiin ja aina on äidin syli avoinna. Mummon kuolema vapautti minut rakastamaan pyytettömämmin omaa lastani, arvostan nyt elämän jatkumoa enemmän. Arvostan vanhuksia enemmän, hymyilen heille jos näen ja pyrin pienillä teoilla auttamaan heitä.

Mummon ikuinen perintö olkoon hyvän kierrättäminen. <3

Mullakin läheisin ja ainut pyyteetöntä rakkautta antanut oli mummi.

Sillä erotuksella, että mummi ei tietääkseni asettanut mun elämää omansa edelle (miksi tarvitsisi?) ja mun ei tarvinnut itkeä sitä että emme olisi olleet tarpeeksi yhdessä tai rakkautta ei olisi näytetty.

Mummi menetti puolisonsa pitkän liiton jälkeen. Siinäkin mummi näytti mallia, että oma elämä jatkuu silti, vaikka erilaisena. Mummi näytti myös käytöksellään sen, että rakastaminen ja kahlitseminen eivät kuulu yhteen. Mummi ei syyllistänyt, kuten lähes kaikki tuntemani ihmiset tekevät ja hallitsevat sillä nuorempia.

Mummi eli 92-vuotiaaksi.

Hänen takiaan haluaisin uskoa tuonpuoleiseen. Haluaisin vielä nauraa ja hassutella mummin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et saa olla noin riippuvainen toisista ihmisistä. Tämä on sinulle nyt kasvun paikka. Sinun täytyy löytää onni ja hyvä olo ITSESTÄSI, ei muista ihmisistä.

Tässäpä aidosti tökerö ja kusipäinen vastaus aloittajalle.

Ampukaa viestintuoja.

Joka sana on totta.

- eri