Hauska tarina, onko kohtalotovereita – luotanko omaan sydämeeni, vai en?

Eikös se ole aika tyypillistä miehelle rakastua viisissäkymmenissä nuorempaan naiseen. Täällä oli juuri ketju, missä kysyttiin nelikymppisinä perheensä jättäneiltä, että kaduttaako.

Itse olen ollut jätetyn osassa, 43-vuotias mies löysi 19-vuotiaan rakkauden. Vajaa kaksi vuotta sitä liittoa kesti, en tiedä kannattiko miehen mielestä. Minulla on uusi rakkaus, joka on juuri kuin kuvailemasi ensimmäinen "rakkautesi". Tuo minut jättänyt mies oli elämäni rakkaus, ja voin sanoa että eron jälkeen olin todella pirstaleina. Meillä oli vielä alle kymmenen vuotias lapsi, joka kärsi erosta todella paljon.

Nuorena minulla oli noita ihania rakastumisia, ja annoin näiden rakkauden kohteitteni kohdella minua huonosti, koska olin niin "rakastunut". Nyt olen miehen kanssa, jonka kanssa ei ole niin suurta intohimoa kuin joidenkin muiden kanssa, mutta tämä mies on "se oikea", ja ne muut olivat vääriä. Äitini on oĺlut isäni kanssa jo reilu 40 vuotta, ja hän on sanonut, ettei "sitä oikeaa" ole olemassa. Pitää vain löytää ihminen, jonka kanssa voi jakaa arjen, koska elämä ei ole pelkkää juhlaa.

Kuuntelisin sydäntäni ja niin olen aina kuunnellut tosin mukana myös pieni järjenhiven. Joskus on vaikeaa tehdä muutoksia, mutta jälkeenpäin ei ainakaan mieti, että mitä jos.

Ottaisin huomioon myös lapset, jos asuvat vielä kotona. Jos ovat jo muuttaneet pois, päätä asia itse. Mieti, kumpaa katuisit myöhemmin enemmän: jäämistä vai lähtemistä. Vaimosi todennäköisesti menisi pirstaleiksi, jos lähtisit, mutta selviäisi kyllä, jos tekisit päätöksen reilusti.

Niin. Rakkaus ja rakastuminen ovat kuitenkin aina ehdollisia ja katoavia asioita. Jos nyt tuntuu siltä, että täytyy kerran elämässä seurata tätä huumaa, niin tee se vaimoa kunnioittaen. Kerrot asiasta rehellisesti, käykää muutama kerta terapiassa puhumassa mitä nyt tapahtuu, osittakaa omaisuus rauhassa ym.

Jaa-a... Mitäs itse tuumiskelet? Minäkin olen rakastunut ihmiseen, johonka suhteen solmiminen rikkoisi paljon muita ihmissuhteita, tärkeitäkin. Olen hänen kanssaan yhteydessä melkein päivittäin, meillä on paljon yhteistä ja viihdymme yhdessä. Olemme samalla aaltopituudella, ja jos moni asia olisi toisin, voisimme olla mahtava pari.

Mutta ei - ei tulisi mieleenikään tehdä minkäänlaista aloitetta hänen suuntaansa. Ja jos hän tekisi, olisin varmaan kauhuissani. En omien tunteitteni vuoksi tai hänen, vaan kaiken sen vuoksi, mitä suhteestamme seuraisi. En silti koe eläväni muille tai lyöväni itseäni laimin tunnemielessä. Nautin tästä tunteesta, rakastuminen on ihanaa, on aivan ihanaa viettää aikaa hänen kanssaan, rakastan hänen tuoksuaan ja hän on mielestäni aivan täydellinen. Tiedän, että se on illuusio, ja haluan mieluummin pitää illuusion kuin rikkoa senkin kaiken muun ohella. 

Mieti, mitä haluat. Jos todella haluat tämän rakastumisesi kohteen, toimi! Mieti, kumpaa katuisit enemmän - jäämistä vai lähtemistä. Ethän sinä sitä toki voi varmasti tietää, mutta mieti kuitenkin.

Nuorempana koin raastavan rakkauden, ja omalta kohdaltani voin sanoa, että onneksi jäi taakse. Oma avioliitto ei ole samalla tavalla dramaattinen, mutta syvällisempi kuin nuoruuden huumaava rakkaus. Kokemusteni perusteella valitsisin sen kumppanuusrakkauden, mutta kokemuksia on varmasti muitakin.

Kannattaako alkaa kehitellä välillenne mitään, kun voit vielä jättää kaiken "ihastumisen" asteelle? Mieti ainakin. Jos puolen vuoden päästä tuntuu, ettet voi elää ilman sitä naista ja alkaa ahdistamaan ja tiedät , että kuulutte yhteen , niin anna mennä. Harkitse.

Hiljaiset sillat. Se elokuva ja tämä elämä. Olisipa oma elämänirakkaus ajatellut elämästä samalla tavalla kuin minä. Mutta, hän valitsi rakkauden sijasta perheen ja järkisuhteen.

No hauskaa tuosta tarinasta ei saa sitten millään. 🙄

Onko toinen nainen lähellekään ikäisesi?

Vaikka kuinka rakastuisi itseään huomattavasti nuorempaan, niin siihen suhteeseen ei pidä lähteä, sillä myös nuori nainen ansaitsee saada miehen, joka koostuu "nuoresta lihasta" yms.

Ikäisissäsi naisissa, myös jos olet itse siis varttuneempi, voi olla henkistä nuorekkuutta, johon voi kyllä ihastua ja rakastua. Vanhetessa vartalo vanhenee mukana, mutta jotkut ovat paremmin säilyneitä kuin toiset. Jo olet itse hyvin säilynyt, voisit olla lahja toiselle hyvin säilyneelle?

Toisen rikki meneminen on tunne, jota ei tahdo taakakseen. Ehkä vaimollasi on aika itsenäistyä, eikä kiristää sinua suhteeseen omilla tunnevammoillaan, niinkuin suhteenne alussa? Ehkä alat uuden suhteen? Tee se nätisti, eli eroa ensin. Ero ei tarkoita sitä, että yhteinen aika mitätöityisi. Kerro tästä myös vaimollesi ja kerro myös että mitään et kadu. Kerro myös eron syy, joka ei ehkä ole toinen nainen vaan vaimosi riippuvaisuus sinusta? Kaksi suurta muutosta ihmissuhteissa voi olla ongelma, jos ne tulevat yhtaikaa. Voi mennä ns puurot ja vellit sekaisin! Voisitko jaksottaa elämääsi niin, että ensiksi eroaminen ja vasta  myöhemmin uusi suhde?

Vierailija kirjoitti:

No hauskaa tuosta tarinasta ei saa sitten millään. 🙄

Mietin kanssa, missä tän tarinan hauskuus on.

Luota pois, omissa nahoissasi sen sitten tunnet. Ota huomioon että myös aikuiset lapset voivat hylätä perheenrikkojan.

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelisin sydäntäni ja niin olen aina kuunnellut tosin mukana myös pieni järjenhiven. Joskus on vaikeaa tehdä muutoksia, mutta jälkeenpäin ei ainakaan mieti, että mitä jos.

Aina joutuu jälkeenpäin miettimään, että mitä jos. Jos jää, niin mitä jos olisi lähtenyt. Jos lähtee, niin mitä jos olisi jäänyt.

Sitä kumpi johtaa katkerampaan jossitteluun ei voi koskaan tietää.

Jos kyseinen rakastuminen tai hullaantuminen, on tarkoitettu kestämään ja johtamaan johonkin, se kylöä jaksaa odottaa sen aikaa että selvität itsellesi mitä todella haluat. Itselläni on kokemusta tälläiseen hullaantumiseen hurahtamisesta, ja kaduin sitä katkerasti ja edelleen joskus vieläkin, vaikka tilanteesta on aikaa jo 25 vuotta! Nykyisin en päästä mahdollisia kutkuttavia tilanteita kertakaikkiaan "niskan päälle" koska en kestäisi taas kaiken aloittamista alusta. Jokaiseen suhteeseen tulee arki, ja siinä vaiheessa sen vasta näkee kaduttaako vai ei. Hullaantumisia tulee läjes kaikille pitkissä suhteissa ja se on ihan normaalia. Jos ruokit itse tilannetta niin se voi pian riistäytyä käsistä. Harkitse tarkoin mitä haluat ja mistä olet valmis luopumaan.

On ymmärrettävää, että 50-60-vuotiaana katse kääntyy menneisyyteen: sitä haluaa tehdä tiliä elämästään ja "edes kerran/vielä kerran" kokea huikean rakkauden. Ehkä vielä nuoremman, nauravaisen naisen kanssa? Omanikäinen vaimo/muu nainen ei aiheuta samanlaisia tunteita, sillä hänkin miettii asioita järjen kautta kuten sinäkin (raha, mitä voi menettää vs. saada jne, vaimon ja ihastuksen vertailu).

Hullaantumisen tunne jatkuu, kun toisesta saa parhaat palat eikä kyllästy likaisiin sukkiin, vaikka erilaisiin poliittisiin mielipiteisiin tms.

Oletko rakastunut ihmiseen vai nautitko tästä tunteesta, että on energiaa ja selvä tavoite päivillä? Mikä olisi kaikkein rakkaudellisin teko ihastuksesi kannalta? Mitä hän haluaa?

Kiitos erittäin hyvistä kommenteista! Tämä tilanne ei ole todellakaan hauska, vaan hankala ja ristiriitainen. Siksi paljon, että en todellakaan "tarvitse" keskusteluapua. Palstan neuvot yllättävät hyvyydellään! Oikeastaan "varoittelevat" vahvistavat omia ajatuksiani.

Mitä jos jään? Kaikki on "ihan ok" edelleenkin. Olen ihminen, joka ei muistele, katkeroi tai jossittele omia päätöksiä. Ne on tehty ja niiden kanssa mennään. Niin on ollut aina ja niin tulee aina olemaan.

Kaikessa päätöksien teossa on ollut järki mukana. En kadu mennyttä nyt enkä tule sitä katumaan, vaikka päätyisin minne vain.

Missään nimessä en tule ryntäämään mihinkään suuntaan ja sitä tunnetta monet järkikommentit vahvistivat. Kaksi asiaa, jotka tulen tekemään: hallita tunteitani ja odottaa. Jos tilanne on joidenkin kuukausien päästä ennallaan, niin pitää käydä erittäin vakava keskustelu oman mielen kanssa.

Kuten muutama kommentoi, ihastuksia ja hullaantumisia tulee. Niin on tullutkin, mutta nyt on jotain muuta. Mitä muuta, sitä en tiedä, mutta eiköhän se selviä.

On tässä varmasti  "viidenkympi kriisiä", mutta toisaalta olen monesti takaovea miettinyt, mutta järkisyyt ei ole sitä puoltaneet. En tiedä puoltaako koskaan.  Antaa ajan kulua, sillä hullaannus ja ihastus menee ohi, se on varmaa ja aika näyttää oliko siitä vain kyse nytkin.

Aloittaja

Minä olin ensimmäisessä avioliitossa 15 vuotta, sitten eron jälkeen 6 vuotta suhteessa ja nyt olen ollut elämäni rakkauden, aviomieheni kanssa naimisissa yli 10 vuotta. Minä vain puntaroin jossakin kohdassa mitä haluan elämältä ja sitten sen olenko onnellinen nykyisen kumppanin kanssa vai annanko itselleni mahdollisuuden löytää mitä kaipasin. En siis vaihtanut miehestä toiseen vaan jäin ns. tyhjän päälle. Kannatti, olen ollut jo yli 10 vuotta onnellinen joka päivä, löysin sen rakkauden, jonka löydettyään on saanut kaikki mitä elämältään on toivonut. Kun katson taaksepäin niin omat valinnat ovat ihmiselle tärkeimmät, jos haluaa elää itsensä näköistä elämää.

Minä olin vuosikausia suhteessa missä suurin osa asioista oli ihan ok. Mitään suurta huumaa ei koskaan ollut, seksielämä oli käytännössä kuollutta, arki oli yleensä ihan ok, välillä taas ihan hirveää. Siihen oli vain niin tottunut, joten jollei ketään muuta olisi sattunut kohdalle niin olisin varmaan vieläkin siinä suhteessa. Lapsia on yksi. Sitten töiden kautta tapasin miehen johon ensin ihastuin vähän ja myöhemmin rakastuin korviani myöten. En osannut odottaa yhtään. Tunne oli aivan sanoinkuvaamaton, en ollut koskaan kokenut mitään samanlaista. Parin kuukauden jälkeen lähdin ja loppujen lopuksi muutin yhteen tämän miehen kanssa. Arki sujuu, rakastan suunnattomasti edelleen ja olen huomannut että exäkin on onnellisempi nykyään. Olihan minun lähtöni silloin hänelle shokki, mutta pidemmän päälle se on toiminut molemmille.

Täällä yksi kyynikko joka ei usko ikuiseen rakkauteen, suhde muuttuu aina ajan myötä. Eli luota siihen omaan tunteeseen.