Voiko näistä merkeistä päätellä, että tuttavalla on jonkinlainen keskittymishäiriö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Esimerkiksi aikatauluissa sen huomioiminen, että tuttava ei välttämättä olekaan heti sekunnilleen paikalla ja valmis. Sopivasti väljyyttä siis. Samoin ennakoivaa varmistelua. Jos on ehdoton aikataulu johonkin, niin hyvissä ajoin vaikka muistutussoitto. On tyhmää, jos tuntee toisen tavat, siitä huolimatta itse vaatia häneltä jotain muuta ja sitten päälle hermostua, kun omiin vaatimuksiin ei vastatakaan. 

Mulla on eräs kaveri, joka oli lähtemisaikataulujen suhteen täysi katastrofi nuorempana. On vieläkin, mutta ehkä on hieman kehittynyt. Jos sovittiin lähtö johonkin klo 18.00, niin tämä kaveri saattoi soittaa klo 18.15, että menee nyt saunaan ja tulee heti sen jälkeen. Asiasta selvittiin, kun alettiin muun porukan kanssa antaa tälle krooniselle myöhästelijälle tunti-pari tiukempia aikatauluja kuin oikeasti oltiin sovittu ja oli tarpeen. Huomioitiin siis hänen tapansa toimia ja homma alkoi sujua. Kenenkään ei tarvinnut hermostua ja pysyttiin kavereina. 

Itse olen myöhästelijä myös. Se on stressaava ja pirullinen vaiva. Enkä sille mitään mahda. Vaikka kuinka yritän valmistautua hyvissä ajoin, on silti hyvin tavanomaista, että silti myöhästyn. Aina jokin pettää. Se on jotain ihan perustavanlaatuista ajankäytön ja -kulun hahmottamisessa, luulen. Aikaa on ensin rutkasti ja kaikki sujuu leppoisasti, mutta yhtäkkiä havahtuu siihen, että onkin jo kiire. Tai jos tulee jotain yllättävää, kuten odottamaton auton ikkunan huurtuminen läpinäkymättömäksi, kaikki romahtaa. 

Silkkaa selittelyä. Myöhästelystä pystyy oppimaan eroon siinä missä muistakin huonoista tavoista, jos vain on itse motivoitunut.

Kertoisitko, kuinka? Suomen 2 miljoonaa myöhästelijää rukoilevat jo paljastamaan suuren salaisuutesi.

No ei. Kyse ei ole tavasta. Tupakointi tai kiroilu on huono tapa, ei myöhästely. Katastrofaalisesta kyllä oppii eroon, kuten yllä kaverini osalta kuvasin, eli ettei käsitä tuntien mittaisia ajanjaksoja tai piittaa aikatauluista. Mutta minuuttitasolla kyse on jostain ihan perustavanlaatuisesta psykologisesta erosta ihmisten välillä. Yhdet meistä eivät kertakaikkiaan ole sopeutuneet moderniin uuteen keksintöön eli kelloon minuuttiviisareineen ja äärimmäisen tiukkoine aikatauluineen. Ihminen on kehittynyt toimimaan suunnilleen auringonvalon mukaan, jossa tunti-pari alkaa olla tarkka ja merkittävä aikamääre. 

Tuo on sama kuin vaatisi 90-vuotiasta isoäitiä vain hankkiutumaan eroon hitaan etenemisvauhtinsa huonosta tavasta eli opettelemaan rollaattorinsa nopeamman ulkoiluttamisen, niin että ketterä tyttärentytär voi suunnitella parivaljakon aikataulut itselleen sopivan tiukoiksi. Ei näin. Järkevä ja huomaavainen tapa on sovittaa muiden tekemiset heikoimman mukaan, jos yhdessä jotain tehdään, eikä vaatia muilta heidän kykynsä ylittävää tasoa joukon pätevimmän mukaan ja sitten suuttua, jos muut eivät samaan kykene.

Hahhah. Itse myöhästelin lapsena ja teininä, mutta sitten kasvoin henkisesti aikuiseksi ja lopetin myöhästelyn. Onnistuu kyllä muiltakin, kun vain ryhtyy suunnitelmalliseksi.

Unohdit kertoa, kuinka aivotoimintaa suunnitelmallisesti muutetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Esimerkiksi aikatauluissa sen huomioiminen, että tuttava ei välttämättä olekaan heti sekunnilleen paikalla ja valmis. Sopivasti väljyyttä siis. Samoin ennakoivaa varmistelua. Jos on ehdoton aikataulu johonkin, niin hyvissä ajoin vaikka muistutussoitto. On tyhmää, jos tuntee toisen tavat, siitä huolimatta itse vaatia häneltä jotain muuta ja sitten päälle hermostua, kun omiin vaatimuksiin ei vastatakaan. 

Mulla on eräs kaveri, joka oli lähtemisaikataulujen suhteen täysi katastrofi nuorempana. On vieläkin, mutta ehkä on hieman kehittynyt. Jos sovittiin lähtö johonkin klo 18.00, niin tämä kaveri saattoi soittaa klo 18.15, että menee nyt saunaan ja tulee heti sen jälkeen. Asiasta selvittiin, kun alettiin muun porukan kanssa antaa tälle krooniselle myöhästelijälle tunti-pari tiukempia aikatauluja kuin oikeasti oltiin sovittu ja oli tarpeen. Huomioitiin siis hänen tapansa toimia ja homma alkoi sujua. Kenenkään ei tarvinnut hermostua ja pysyttiin kavereina. 

Itse olen myöhästelijä myös. Se on stressaava ja pirullinen vaiva. Enkä sille mitään mahda. Vaikka kuinka yritän valmistautua hyvissä ajoin, on silti hyvin tavanomaista, että silti myöhästyn. Aina jokin pettää. Se on jotain ihan perustavanlaatuista ajankäytön ja -kulun hahmottamisessa, luulen. Aikaa on ensin rutkasti ja kaikki sujuu leppoisasti, mutta yhtäkkiä havahtuu siihen, että onkin jo kiire. Tai jos tulee jotain yllättävää, kuten odottamaton auton ikkunan huurtuminen läpinäkymättömäksi, kaikki romahtaa. 

Silkkaa selittelyä. Myöhästelystä pystyy oppimaan eroon siinä missä muistakin huonoista tavoista, jos vain on itse motivoitunut.

Kertoisitko, kuinka? Suomen 2 miljoonaa myöhästelijää rukoilevat jo paljastamaan suuren salaisuutesi.

No ei. Kyse ei ole tavasta. Tupakointi tai kiroilu on huono tapa, ei myöhästely. Katastrofaalisesta kyllä oppii eroon, kuten yllä kaverini osalta kuvasin, eli ettei käsitä tuntien mittaisia ajanjaksoja tai piittaa aikatauluista. Mutta minuuttitasolla kyse on jostain ihan perustavanlaatuisesta psykologisesta erosta ihmisten välillä. Yhdet meistä eivät kertakaikkiaan ole sopeutuneet moderniin uuteen keksintöön eli kelloon minuuttiviisareineen ja äärimmäisen tiukkoine aikatauluineen. Ihminen on kehittynyt toimimaan suunnilleen auringonvalon mukaan, jossa tunti-pari alkaa olla tarkka ja merkittävä aikamääre. 

Tuo on sama kuin vaatisi 90-vuotiasta isoäitiä vain hankkiutumaan eroon hitaan etenemisvauhtinsa huonosta tavasta eli opettelemaan rollaattorinsa nopeamman ulkoiluttamisen, niin että ketterä tyttärentytär voi suunnitella parivaljakon aikataulut itselleen sopivan tiukoiksi. Ei näin. Järkevä ja huomaavainen tapa on sovittaa muiden tekemiset heikoimman mukaan, jos yhdessä jotain tehdään, eikä vaatia muilta heidän kykynsä ylittävää tasoa joukon pätevimmän mukaan ja sitten suuttua, jos muut eivät samaan kykene.

Hahhah. Itse myöhästelin lapsena ja teininä, mutta sitten kasvoin henkisesti aikuiseksi ja lopetin myöhästelyn. Onnistuu kyllä muiltakin, kun vain ryhtyy suunnitelmalliseksi.

Unohdit kertoa, kuinka aivotoimintaa suunnitelmallisesti muutetaan. 

Harjoittelemalla uusia toimintamalleja. Aivot ovat hyvin mukautumiskykyiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Esimerkiksi aikatauluissa sen huomioiminen, että tuttava ei välttämättä olekaan heti sekunnilleen paikalla ja valmis. Sopivasti väljyyttä siis. Samoin ennakoivaa varmistelua. Jos on ehdoton aikataulu johonkin, niin hyvissä ajoin vaikka muistutussoitto. On tyhmää, jos tuntee toisen tavat, siitä huolimatta itse vaatia häneltä jotain muuta ja sitten päälle hermostua, kun omiin vaatimuksiin ei vastatakaan. 

Mulla on eräs kaveri, joka oli lähtemisaikataulujen suhteen täysi katastrofi nuorempana. On vieläkin, mutta ehkä on hieman kehittynyt. Jos sovittiin lähtö johonkin klo 18.00, niin tämä kaveri saattoi soittaa klo 18.15, että menee nyt saunaan ja tulee heti sen jälkeen. Asiasta selvittiin, kun alettiin muun porukan kanssa antaa tälle krooniselle myöhästelijälle tunti-pari tiukempia aikatauluja kuin oikeasti oltiin sovittu ja oli tarpeen. Huomioitiin siis hänen tapansa toimia ja homma alkoi sujua. Kenenkään ei tarvinnut hermostua ja pysyttiin kavereina. 

Itse olen myöhästelijä myös. Se on stressaava ja pirullinen vaiva. Enkä sille mitään mahda. Vaikka kuinka yritän valmistautua hyvissä ajoin, on silti hyvin tavanomaista, että silti myöhästyn. Aina jokin pettää. Se on jotain ihan perustavanlaatuista ajankäytön ja -kulun hahmottamisessa, luulen. Aikaa on ensin rutkasti ja kaikki sujuu leppoisasti, mutta yhtäkkiä havahtuu siihen, että onkin jo kiire. Tai jos tulee jotain yllättävää, kuten odottamaton auton ikkunan huurtuminen läpinäkymättömäksi, kaikki romahtaa. 

Silkkaa selittelyä. Myöhästelystä pystyy oppimaan eroon siinä missä muistakin huonoista tavoista, jos vain on itse motivoitunut.

Kertoisitko, kuinka? Suomen 2 miljoonaa myöhästelijää rukoilevat jo paljastamaan suuren salaisuutesi.

No ei. Kyse ei ole tavasta. Tupakointi tai kiroilu on huono tapa, ei myöhästely. Katastrofaalisesta kyllä oppii eroon, kuten yllä kaverini osalta kuvasin, eli ettei käsitä tuntien mittaisia ajanjaksoja tai piittaa aikatauluista. Mutta minuuttitasolla kyse on jostain ihan perustavanlaatuisesta psykologisesta erosta ihmisten välillä. Yhdet meistä eivät kertakaikkiaan ole sopeutuneet moderniin uuteen keksintöön eli kelloon minuuttiviisareineen ja äärimmäisen tiukkoine aikatauluineen. Ihminen on kehittynyt toimimaan suunnilleen auringonvalon mukaan, jossa tunti-pari alkaa olla tarkka ja merkittävä aikamääre. 

Tuo on sama kuin vaatisi 90-vuotiasta isoäitiä vain hankkiutumaan eroon hitaan etenemisvauhtinsa huonosta tavasta eli opettelemaan rollaattorinsa nopeamman ulkoiluttamisen, niin että ketterä tyttärentytär voi suunnitella parivaljakon aikataulut itselleen sopivan tiukoiksi. Ei näin. Järkevä ja huomaavainen tapa on sovittaa muiden tekemiset heikoimman mukaan, jos yhdessä jotain tehdään, eikä vaatia muilta heidän kykynsä ylittävää tasoa joukon pätevimmän mukaan ja sitten suuttua, jos muut eivät samaan kykene.

Hahhah. Itse myöhästelin lapsena ja teininä, mutta sitten kasvoin henkisesti aikuiseksi ja lopetin myöhästelyn. Onnistuu kyllä muiltakin, kun vain ryhtyy suunnitelmalliseksi.

Unohdit kertoa, kuinka aivotoimintaa suunnitelmallisesti muutetaan. 

Harjoittelemalla uusia toimintamalleja. Aivot ovat hyvin mukautumiskykyiset.

Kertoisitko viimein, millaisia toimintamalleja ja miten tulisi tässä nimenomaisessa tapauksessa harjoitella kasvaakseen kaltaiseksesi aikuishenkiseksi suunnitelmalliseksi menestyjäksi?