Voiko näistä merkeistä päätellä, että tuttavalla on jonkinlainen keskittymishäiriö?

Kiitos kommenteista. Minun on ollut aika hankala suhtautua tuttavaan, kun en tiedä mistä käytöksessä on kyse. Se ei varmaan tulekaan minulle selviämään ellen yritä vielä kysellä tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Onko aina ollut sellainen?

Vierailija kirjoitti:

Onko aina ollut sellainen?

En ole tuntenut kuin muutaman vuoden, mutta kyllä omien sanojensa mukaan aina on toiminut tuolla tavoin (haalii hirveästi juttuja, säntäilee joka paikkaan, vaikea pysyä aloillaan jne.).

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteitä asiasta? Toki kova stressikin saa aikaan kaikenlaista, mutta käytös on jatkunut samanlaisena on jo monta vuotta.

Ilman asiantuntemusta keskittymisvaikeuksista minulle tulee intuitio, että kysymys on juuri tuosta: ihminen on stressaantunut. Jo se, että on monta rautaa tulessa samaan aikaan, aiheuttaa hajamielisyyttä, koska ihmisen psyykkiset voimavarat ovat rajalliset, varmaankin pienemmät kuin useimmat luulevat. Kääntäen äskeisen voisi sanoa: enemmistöllä ihmisistä on ylioptimistinen käsitys inhimillisestä jaksamisesta: yleinen ihmiskäsitys tältä osin on siis vääristynyt ja ainakin siinä kohdin vallitsee nykyisessä kulttuurissamme kollektiivinen harha.

Nykyinen aikamme lisäksi suosii tuollaista "tehokkuutta", joka useimpien tapauksessa lässähtää katteettomaksi silmänpalvonnaksi. Tehokkuus- ja ahkerointi-ihanteet aiheuttavatkin unohtelun ja hallinnan menetyksen kautta tehottomuutta.

Kaksi eri asiaa ovat tosin, että ensiksikin, miksi ihminen menee mukaan tuohon hullutukseen ja mikä vimma monilla on elää "optimien" mukaan, sillä elämänsähän voisi useimmiten järjestää viisaamminkin ja haalia vain sen verran niitä "rautoja", että pystyy pitämään ne hallinnassaan, sekä toiseksi, kumpi oli ensin, omien voimiensa yliarviointi, joka johti liian monen raudan tuleen laittamiseen, vai olivatko ensin ne liian monta rautaa, jotka johtivat myös omien voimavarojen yliarviointiin ja jonkinlaiseen "vauhtisokeuteen".

Itse en ole missään vastuullisessa enkä hienossa työssä, vaan olen pikemminkin syrjäytynyt köyhimys, mutta silti itsellänikin tapahtuu tuota unohtelua ja asioitten rästiintymistä, jos joka puolelta sataa vaatimuksia niskaan yhtä aikaa: tee anomus Kelalle, varaa aika lääkärille, vie nämä ja nämä romut eri jätteenkäsittelylaitoksille, vie tämä ja tämä takuuaikana rikkoontunut asia liikkeeseen ja etsi sitä ennen kuitti jostain kuutiometrin kokoisen kuitti- ja asiapaperikasan seasta, soita sille ja sille, maksa tämä lasku ja laske paljonko on yritettävä varata rahaa sitä ja sitä varten, muista auton katsastus, täytä astianpesukone jne...

Olen ollut koululainen 1980-luvulla ja pikkulapsi 1970-luvulla, joten minulla ei siis ole kokemusta aikuisena olemisesta muilta kuin kolmelta vuosikymmeneltä, mutta ihan vain feelispohjalta uskaltaisin väittää, että elämä on mennyt tässä 2000-luvulla jotenkin hajanaisemmaksi, sekasortoisemmaksi ja vaikeammaksi kuin 1900-luvulla, ja se sairastuttaa ihmiset. Tätä olettamustani tukee sekin, että monta sataa tuhatta suomalaista viidestä miljoonasta napsii päivittäin mielialalääkkeitä, 400 000 juo Koskenkorva-pullollista (minkä kokoisen, niitähän on kolmea kokoa?) vastaavan alkoholimäärän päivässä, kahdeksan alle 30-vuotiasta jää mielenterveyseläkkeelle päivässä jne.

Ja lisäksi on mainittava, että tämä "digitalisaatio" tai "digiloikka" ja kaiken sähköistäminen lisää ihmisten ja yhteiskunnan ongelmia sekä aiheuttaa tehottomuutta, kun mikään ei enää toimi niinkuin pitäisi, viestit eivät mene perille, ja jos menevät, kukaan ei lue niitä, järjestelmät "kaatuvat", mitään palautetta tai kyselyä ei voi hoitaa parin minuutin puhelulla kun täytyy kirjoittaa aina ainekirjoitus "nettisivulla olevaan palautelomakkeeseen" ym. Lisäksi suuri joukko ihmisiä potee jotain "puhelinkammoa" eikä suostu vastaamaan puhelimeen, vaikka jokaisella kuitenkin on sellainen aina mukanaan.

Luulisin, että tuo kaverisi on neuropsykologisesti ihan terve: epänormaalihan se sellainen ihminen on, joka ei sairastu sairaassa yhteiskunnassa.

Hänen pitäisi vain karsia niitä tulessa olevia rautojaan.

Eki-Herra 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteitä asiasta? Toki kova stressikin saa aikaan kaikenlaista, mutta käytös on jatkunut samanlaisena on jo monta vuotta.

Ilman asiantuntemusta keskittymisvaikeuksista minulle tulee intuitio, että kysymys on juuri tuosta: ihminen on stressaantunut. Jo se, että on monta rautaa tulessa samaan aikaan, aiheuttaa hajamielisyyttä, koska ihmisen psyykkiset voimavarat ovat rajalliset, varmaankin pienemmät kuin useimmat luulevat. Kääntäen äskeisen voisi sanoa: enemmistöllä ihmisistä on ylioptimistinen käsitys inhimillisestä jaksamisesta: yleinen ihmiskäsitys tältä osin on siis vääristynyt ja ainakin siinä kohdin vallitsee nykyisessä kulttuurissamme kollektiivinen harha.

Nykyinen aikamme lisäksi suosii tuollaista "tehokkuutta", joka useimpien tapauksessa lässähtää katteettomaksi silmänpalvonnaksi. Tehokkuus- ja ahkerointi-ihanteet aiheuttavatkin unohtelun ja hallinnan menetyksen kautta tehottomuutta.

Kaksi eri asiaa ovat tosin, että ensiksikin, miksi ihminen menee mukaan tuohon hullutukseen ja mikä vimma monilla on elää "optimien" mukaan, sillä elämänsähän voisi useimmiten järjestää viisaamminkin ja haalia vain sen verran niitä "rautoja", että pystyy pitämään ne hallinnassaan, sekä toiseksi, kumpi oli ensin, omien voimiensa yliarviointi, joka johti liian monen raudan tuleen laittamiseen, vai olivatko ensin ne liian monta rautaa, jotka johtivat myös omien voimavarojen yliarviointiin ja jonkinlaiseen "vauhtisokeuteen".

Itse en ole missään vastuullisessa enkä hienossa työssä, vaan olen pikemminkin syrjäytynyt köyhimys, mutta silti itsellänikin tapahtuu tuota unohtelua ja asioitten rästiintymistä, jos joka puolelta sataa vaatimuksia niskaan yhtä aikaa: tee anomus Kelalle, varaa aika lääkärille, vie nämä ja nämä romut eri jätteenkäsittelylaitoksille, vie tämä ja tämä takuuaikana rikkoontunut asia liikkeeseen ja etsi sitä ennen kuitti jostain kuutiometrin kokoisen kuitti- ja asiapaperikasan seasta, soita sille ja sille, maksa tämä lasku ja laske paljonko on yritettävä varata rahaa sitä ja sitä varten, muista auton katsastus, täytä astianpesukone jne...

Olen ollut koululainen 1980-luvulla ja pikkulapsi 1970-luvulla, joten minulla ei siis ole kokemusta aikuisena olemisesta muilta kuin kolmelta vuosikymmeneltä, mutta ihan vain feelispohjalta uskaltaisin väittää, että elämä on mennyt tässä 2000-luvulla jotenkin hajanaisemmaksi, sekasortoisemmaksi ja vaikeammaksi kuin 1900-luvulla, ja se sairastuttaa ihmiset. Tätä olettamustani tukee sekin, että monta sataa tuhatta suomalaista viidestä miljoonasta napsii päivittäin mielialalääkkeitä, 400 000 juo Koskenkorva-pullollista (minkä kokoisen, niitähän on kolmea kokoa?) vastaavan alkoholimäärän päivässä, kahdeksan alle 30-vuotiasta jää mielenterveyseläkkeelle päivässä jne.

Ja lisäksi on mainittava, että tämä "digitalisaatio" tai "digiloikka" ja kaiken sähköistäminen lisää ihmisten ja yhteiskunnan ongelmia sekä aiheuttaa tehottomuutta, kun mikään ei enää toimi niinkuin pitäisi, viestit eivät mene perille, ja jos menevät, kukaan ei lue niitä, järjestelmät "kaatuvat", mitään palautetta tai kyselyä ei voi hoitaa parin minuutin puhelulla kun täytyy kirjoittaa aina ainekirjoitus "nettisivulla olevaan palautelomakkeeseen" ym. Lisäksi suuri joukko ihmisiä potee jotain "puhelinkammoa" eikä suostu vastaamaan puhelimeen, vaikka jokaisella kuitenkin on sellainen aina mukanaan.

Luulisin, että tuo kaverisi on neuropsykologisesti ihan terve: epänormaalihan se sellainen ihminen on, joka ei sairastu sairaassa yhteiskunnassa.

Hänen pitäisi vain karsia niitä tulessa olevia rautojaan.

Erittäin hyvä kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Up

Se ei tykkää susta. Sut vois laittaa vaikka kgb listalle. Vakoile ja ilmianna vauvapalstalle.

Eki-Herra 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteitä asiasta? Toki kova stressikin saa aikaan kaikenlaista, mutta käytös on jatkunut samanlaisena on jo monta vuotta.

Ilman asiantuntemusta keskittymisvaikeuksista minulle tulee intuitio, että kysymys on juuri tuosta: ihminen on stressaantunut. Jo se, että on monta rautaa tulessa samaan aikaan, aiheuttaa hajamielisyyttä, koska ihmisen psyykkiset voimavarat ovat rajalliset, varmaankin pienemmät kuin useimmat luulevat. Kääntäen äskeisen voisi sanoa: enemmistöllä ihmisistä on ylioptimistinen käsitys inhimillisestä jaksamisesta: yleinen ihmiskäsitys tältä osin on siis vääristynyt ja ainakin siinä kohdin vallitsee nykyisessä kulttuurissamme kollektiivinen harha.

Nykyinen aikamme lisäksi suosii tuollaista "tehokkuutta", joka useimpien tapauksessa lässähtää katteettomaksi silmänpalvonnaksi. Tehokkuus- ja ahkerointi-ihanteet aiheuttavatkin unohtelun ja hallinnan menetyksen kautta tehottomuutta.

Kaksi eri asiaa ovat tosin, että ensiksikin, miksi ihminen menee mukaan tuohon hullutukseen ja mikä vimma monilla on elää "optimien" mukaan, sillä elämänsähän voisi useimmiten järjestää viisaamminkin ja haalia vain sen verran niitä "rautoja", että pystyy pitämään ne hallinnassaan, sekä toiseksi, kumpi oli ensin, omien voimiensa yliarviointi, joka johti liian monen raudan tuleen laittamiseen, vai olivatko ensin ne liian monta rautaa, jotka johtivat myös omien voimavarojen yliarviointiin ja jonkinlaiseen "vauhtisokeuteen".

Itse en ole missään vastuullisessa enkä hienossa työssä, vaan olen pikemminkin syrjäytynyt köyhimys, mutta silti itsellänikin tapahtuu tuota unohtelua ja asioitten rästiintymistä, jos joka puolelta sataa vaatimuksia niskaan yhtä aikaa: tee anomus Kelalle, varaa aika lääkärille, vie nämä ja nämä romut eri jätteenkäsittelylaitoksille, vie tämä ja tämä takuuaikana rikkoontunut asia liikkeeseen ja etsi sitä ennen kuitti jostain kuutiometrin kokoisen kuitti- ja asiapaperikasan seasta, soita sille ja sille, maksa tämä lasku ja laske paljonko on yritettävä varata rahaa sitä ja sitä varten, muista auton katsastus, täytä astianpesukone jne...

Olen ollut koululainen 1980-luvulla ja pikkulapsi 1970-luvulla, joten minulla ei siis ole kokemusta aikuisena olemisesta muilta kuin kolmelta vuosikymmeneltä, mutta ihan vain feelispohjalta uskaltaisin väittää, että elämä on mennyt tässä 2000-luvulla jotenkin hajanaisemmaksi, sekasortoisemmaksi ja vaikeammaksi kuin 1900-luvulla, ja se sairastuttaa ihmiset. Tätä olettamustani tukee sekin, että monta sataa tuhatta suomalaista viidestä miljoonasta napsii päivittäin mielialalääkkeitä, 400 000 juo Koskenkorva-pullollista (minkä kokoisen, niitähän on kolmea kokoa?) vastaavan alkoholimäärän päivässä, kahdeksan alle 30-vuotiasta jää mielenterveyseläkkeelle päivässä jne.

Ja lisäksi on mainittava, että tämä "digitalisaatio" tai "digiloikka" ja kaiken sähköistäminen lisää ihmisten ja yhteiskunnan ongelmia sekä aiheuttaa tehottomuutta, kun mikään ei enää toimi niinkuin pitäisi, viestit eivät mene perille, ja jos menevät, kukaan ei lue niitä, järjestelmät "kaatuvat", mitään palautetta tai kyselyä ei voi hoitaa parin minuutin puhelulla kun täytyy kirjoittaa aina ainekirjoitus "nettisivulla olevaan palautelomakkeeseen" ym. Lisäksi suuri joukko ihmisiä potee jotain "puhelinkammoa" eikä suostu vastaamaan puhelimeen, vaikka jokaisella kuitenkin on sellainen aina mukanaan.

Luulisin, että tuo kaverisi on neuropsykologisesti ihan terve: epänormaalihan se sellainen ihminen on, joka ei sairastu sairaassa yhteiskunnassa.

Hänen pitäisi vain karsia niitä tulessa olevia rautojaan.

Stressi ja ylikuormitus tottakai aiheuttavat kaikenlaisia ongelmia, mm. keskittymiskyvyn puutetta. Oliko tämä pitkän vastauksen ydinsanoma kuitenkin se, että mielestäsi keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöt ovat aina vain ympäristöstä johtuvia eivät neurologista syistä? 

Vierailija kirjoitti:

Se ei tykkää susta. Sut vois laittaa vaikka kgb listalle. Vakoile ja ilmianna vauvapalstalle.

Laittoi hiljattain viestiä ja ehdotti tapaamista, joten en usko, että tästä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Esimerkiksi aikatauluissa sen huomioiminen, että tuttava ei välttämättä olekaan heti sekunnilleen paikalla ja valmis. Sopivasti väljyyttä siis. Samoin ennakoivaa varmistelua. Jos on ehdoton aikataulu johonkin, niin hyvissä ajoin vaikka muistutussoitto. On tyhmää, jos tuntee toisen tavat, siitä huolimatta itse vaatia häneltä jotain muuta ja sitten päälle hermostua, kun omiin vaatimuksiin ei vastatakaan. 

Mulla on eräs kaveri, joka oli lähtemisaikataulujen suhteen täysi katastrofi nuorempana. On vieläkin, mutta ehkä on hieman kehittynyt. Jos sovittiin lähtö johonkin klo 18.00, niin tämä kaveri saattoi soittaa klo 18.15, että menee nyt saunaan ja tulee heti sen jälkeen. Asiasta selvittiin, kun alettiin muun porukan kanssa antaa tälle krooniselle myöhästelijälle tunti-pari tiukempia aikatauluja kuin oikeasti oltiin sovittu ja oli tarpeen. Huomioitiin siis hänen tapansa toimia ja homma alkoi sujua. Kenenkään ei tarvinnut hermostua ja pysyttiin kavereina. 

Itse olen myöhästelijä myös. Se on stressaava ja pirullinen vaiva. Enkä sille mitään mahda. Vaikka kuinka yritän valmistautua hyvissä ajoin, on silti hyvin tavanomaista, että silti myöhästyn. Aina jokin pettää. Se on jotain ihan perustavanlaatuista ajankäytön ja -kulun hahmottamisessa, luulen. Aikaa on ensin rutkasti ja kaikki sujuu leppoisasti, mutta yhtäkkiä havahtuu siihen, että onkin jo kiire. Tai jos tulee jotain yllättävää, kuten odottamaton auton ikkunan huurtuminen läpinäkymättömäksi, kaikki romahtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Eki-Herra 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteitä asiasta? Toki kova stressikin saa aikaan kaikenlaista, mutta käytös on jatkunut samanlaisena on jo monta vuotta.

Ilman asiantuntemusta keskittymisvaikeuksista minulle tulee intuitio, että kysymys on juuri tuosta: ihminen on stressaantunut. Jo se, että on monta rautaa tulessa samaan aikaan, aiheuttaa hajamielisyyttä, koska ihmisen psyykkiset voimavarat ovat rajalliset, varmaankin pienemmät kuin useimmat luulevat. Kääntäen äskeisen voisi sanoa: enemmistöllä ihmisistä on ylioptimistinen käsitys inhimillisestä jaksamisesta: yleinen ihmiskäsitys tältä osin on siis vääristynyt ja ainakin siinä kohdin vallitsee nykyisessä kulttuurissamme kollektiivinen harha.

Nykyinen aikamme lisäksi suosii tuollaista "tehokkuutta", joka useimpien tapauksessa lässähtää katteettomaksi silmänpalvonnaksi. Tehokkuus- ja ahkerointi-ihanteet aiheuttavatkin unohtelun ja hallinnan menetyksen kautta tehottomuutta.

Kaksi eri asiaa ovat tosin, että ensiksikin, miksi ihminen menee mukaan tuohon hullutukseen ja mikä vimma monilla on elää "optimien" mukaan, sillä elämänsähän voisi useimmiten järjestää viisaamminkin ja haalia vain sen verran niitä "rautoja", että pystyy pitämään ne hallinnassaan, sekä toiseksi, kumpi oli ensin, omien voimiensa yliarviointi, joka johti liian monen raudan tuleen laittamiseen, vai olivatko ensin ne liian monta rautaa, jotka johtivat myös omien voimavarojen yliarviointiin ja jonkinlaiseen "vauhtisokeuteen".

Itse en ole missään vastuullisessa enkä hienossa työssä, vaan olen pikemminkin syrjäytynyt köyhimys, mutta silti itsellänikin tapahtuu tuota unohtelua ja asioitten rästiintymistä, jos joka puolelta sataa vaatimuksia niskaan yhtä aikaa: tee anomus Kelalle, varaa aika lääkärille, vie nämä ja nämä romut eri jätteenkäsittelylaitoksille, vie tämä ja tämä takuuaikana rikkoontunut asia liikkeeseen ja etsi sitä ennen kuitti jostain kuutiometrin kokoisen kuitti- ja asiapaperikasan seasta, soita sille ja sille, maksa tämä lasku ja laske paljonko on yritettävä varata rahaa sitä ja sitä varten, muista auton katsastus, täytä astianpesukone jne...

Olen ollut koululainen 1980-luvulla ja pikkulapsi 1970-luvulla, joten minulla ei siis ole kokemusta aikuisena olemisesta muilta kuin kolmelta vuosikymmeneltä, mutta ihan vain feelispohjalta uskaltaisin väittää, että elämä on mennyt tässä 2000-luvulla jotenkin hajanaisemmaksi, sekasortoisemmaksi ja vaikeammaksi kuin 1900-luvulla, ja se sairastuttaa ihmiset. Tätä olettamustani tukee sekin, että monta sataa tuhatta suomalaista viidestä miljoonasta napsii päivittäin mielialalääkkeitä, 400 000 juo Koskenkorva-pullollista (minkä kokoisen, niitähän on kolmea kokoa?) vastaavan alkoholimäärän päivässä, kahdeksan alle 30-vuotiasta jää mielenterveyseläkkeelle päivässä jne.

Ja lisäksi on mainittava, että tämä "digitalisaatio" tai "digiloikka" ja kaiken sähköistäminen lisää ihmisten ja yhteiskunnan ongelmia sekä aiheuttaa tehottomuutta, kun mikään ei enää toimi niinkuin pitäisi, viestit eivät mene perille, ja jos menevät, kukaan ei lue niitä, järjestelmät "kaatuvat", mitään palautetta tai kyselyä ei voi hoitaa parin minuutin puhelulla kun täytyy kirjoittaa aina ainekirjoitus "nettisivulla olevaan palautelomakkeeseen" ym. Lisäksi suuri joukko ihmisiä potee jotain "puhelinkammoa" eikä suostu vastaamaan puhelimeen, vaikka jokaisella kuitenkin on sellainen aina mukanaan.

Luulisin, että tuo kaverisi on neuropsykologisesti ihan terve: epänormaalihan se sellainen ihminen on, joka ei sairastu sairaassa yhteiskunnassa.

Hänen pitäisi vain karsia niitä tulessa olevia rautojaan.

Stressi ja ylikuormitus tottakai aiheuttavat kaikenlaisia ongelmia, mm. keskittymiskyvyn puutetta. Oliko tämä pitkän vastauksen ydinsanoma kuitenkin se, että mielestäsi keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöt ovat aina vain ympäristöstä johtuvia eivät neurologista syistä? 

Ei, että aina, vaan useimmiten. Ja että nepsy-poikkeavuuksia on, mutta tämä aika ja yhteiskunta ovat sairaita, ja se aiheuttaa syntyjään terveidenkin sairastumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Esimerkiksi aikatauluissa sen huomioiminen, että tuttava ei välttämättä olekaan heti sekunnilleen paikalla ja valmis. Sopivasti väljyyttä siis. Samoin ennakoivaa varmistelua. Jos on ehdoton aikataulu johonkin, niin hyvissä ajoin vaikka muistutussoitto. On tyhmää, jos tuntee toisen tavat, siitä huolimatta itse vaatia häneltä jotain muuta ja sitten päälle hermostua, kun omiin vaatimuksiin ei vastatakaan. 

Mulla on eräs kaveri, joka oli lähtemisaikataulujen suhteen täysi katastrofi nuorempana. On vieläkin, mutta ehkä on hieman kehittynyt. Jos sovittiin lähtö johonkin klo 18.00, niin tämä kaveri saattoi soittaa klo 18.15, että menee nyt saunaan ja tulee heti sen jälkeen. Asiasta selvittiin, kun alettiin muun porukan kanssa antaa tälle krooniselle myöhästelijälle tunti-pari tiukempia aikatauluja kuin oikeasti oltiin sovittu ja oli tarpeen. Huomioitiin siis hänen tapansa toimia ja homma alkoi sujua. Kenenkään ei tarvinnut hermostua ja pysyttiin kavereina. 

Itse olen myöhästelijä myös. Se on stressaava ja pirullinen vaiva. Enkä sille mitään mahda. Vaikka kuinka yritän valmistautua hyvissä ajoin, on silti hyvin tavanomaista, että silti myöhästyn. Aina jokin pettää. Se on jotain ihan perustavanlaatuista ajankäytön ja -kulun hahmottamisessa, luulen. Aikaa on ensin rutkasti ja kaikki sujuu leppoisasti, mutta yhtäkkiä havahtuu siihen, että onkin jo kiire. Tai jos tulee jotain yllättävää, kuten odottamaton auton ikkunan huurtuminen läpinäkymättömäksi, kaikki romahtaa. 

Silkkaa selittelyä. Myöhästelystä pystyy oppimaan eroon siinä missä muistakin huonoista tavoista, jos vain on itse motivoitunut.

Mulla on adhd ja mä en myöhästy koskaan, olen liian ajoissa joka paikassa. Samoin teen kaiken heti, vastaan viesteihin ja sähköpostiin ihan heti, kun luen ne. Olen todella kärsimätön muutenkin. En kestä odottelua.

Eki-Herra 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eki-Herra 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteitä asiasta? Toki kova stressikin saa aikaan kaikenlaista, mutta käytös on jatkunut samanlaisena on jo monta vuotta.

Ilman asiantuntemusta keskittymisvaikeuksista minulle tulee intuitio, että kysymys on juuri tuosta: ihminen on stressaantunut. Jo se, että on monta rautaa tulessa samaan aikaan, aiheuttaa hajamielisyyttä, koska ihmisen psyykkiset voimavarat ovat rajalliset, varmaankin pienemmät kuin useimmat luulevat. Kääntäen äskeisen voisi sanoa: enemmistöllä ihmisistä on ylioptimistinen käsitys inhimillisestä jaksamisesta: yleinen ihmiskäsitys tältä osin on siis vääristynyt ja ainakin siinä kohdin vallitsee nykyisessä kulttuurissamme kollektiivinen harha.

Nykyinen aikamme lisäksi suosii tuollaista "tehokkuutta", joka useimpien tapauksessa lässähtää katteettomaksi silmänpalvonnaksi. Tehokkuus- ja ahkerointi-ihanteet aiheuttavatkin unohtelun ja hallinnan menetyksen kautta tehottomuutta.

Kaksi eri asiaa ovat tosin, että ensiksikin, miksi ihminen menee mukaan tuohon hullutukseen ja mikä vimma monilla on elää "optimien" mukaan, sillä elämänsähän voisi useimmiten järjestää viisaamminkin ja haalia vain sen verran niitä "rautoja", että pystyy pitämään ne hallinnassaan, sekä toiseksi, kumpi oli ensin, omien voimiensa yliarviointi, joka johti liian monen raudan tuleen laittamiseen, vai olivatko ensin ne liian monta rautaa, jotka johtivat myös omien voimavarojen yliarviointiin ja jonkinlaiseen "vauhtisokeuteen".

Itse en ole missään vastuullisessa enkä hienossa työssä, vaan olen pikemminkin syrjäytynyt köyhimys, mutta silti itsellänikin tapahtuu tuota unohtelua ja asioitten rästiintymistä, jos joka puolelta sataa vaatimuksia niskaan yhtä aikaa: tee anomus Kelalle, varaa aika lääkärille, vie nämä ja nämä romut eri jätteenkäsittelylaitoksille, vie tämä ja tämä takuuaikana rikkoontunut asia liikkeeseen ja etsi sitä ennen kuitti jostain kuutiometrin kokoisen kuitti- ja asiapaperikasan seasta, soita sille ja sille, maksa tämä lasku ja laske paljonko on yritettävä varata rahaa sitä ja sitä varten, muista auton katsastus, täytä astianpesukone jne...

Olen ollut koululainen 1980-luvulla ja pikkulapsi 1970-luvulla, joten minulla ei siis ole kokemusta aikuisena olemisesta muilta kuin kolmelta vuosikymmeneltä, mutta ihan vain feelispohjalta uskaltaisin väittää, että elämä on mennyt tässä 2000-luvulla jotenkin hajanaisemmaksi, sekasortoisemmaksi ja vaikeammaksi kuin 1900-luvulla, ja se sairastuttaa ihmiset. Tätä olettamustani tukee sekin, että monta sataa tuhatta suomalaista viidestä miljoonasta napsii päivittäin mielialalääkkeitä, 400 000 juo Koskenkorva-pullollista (minkä kokoisen, niitähän on kolmea kokoa?) vastaavan alkoholimäärän päivässä, kahdeksan alle 30-vuotiasta jää mielenterveyseläkkeelle päivässä jne.

Ja lisäksi on mainittava, että tämä "digitalisaatio" tai "digiloikka" ja kaiken sähköistäminen lisää ihmisten ja yhteiskunnan ongelmia sekä aiheuttaa tehottomuutta, kun mikään ei enää toimi niinkuin pitäisi, viestit eivät mene perille, ja jos menevät, kukaan ei lue niitä, järjestelmät "kaatuvat", mitään palautetta tai kyselyä ei voi hoitaa parin minuutin puhelulla kun täytyy kirjoittaa aina ainekirjoitus "nettisivulla olevaan palautelomakkeeseen" ym. Lisäksi suuri joukko ihmisiä potee jotain "puhelinkammoa" eikä suostu vastaamaan puhelimeen, vaikka jokaisella kuitenkin on sellainen aina mukanaan.

Luulisin, että tuo kaverisi on neuropsykologisesti ihan terve: epänormaalihan se sellainen ihminen on, joka ei sairastu sairaassa yhteiskunnassa.

Hänen pitäisi vain karsia niitä tulessa olevia rautojaan.

Stressi ja ylikuormitus tottakai aiheuttavat kaikenlaisia ongelmia, mm. keskittymiskyvyn puutetta. Oliko tämä pitkän vastauksen ydinsanoma kuitenkin se, että mielestäsi keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöt ovat aina vain ympäristöstä johtuvia eivät neurologista syistä? 

Ei, että aina, vaan useimmiten. Ja että nepsy-poikkeavuuksia on, mutta tämä aika ja yhteiskunta ovat sairaita, ja se aiheuttaa syntyjään terveidenkin sairastumista.

Toki mutta neurologiset poikkeavuudet ovat täysin eri asia kuin  hetkellinen  stressin aiheuttama keskittymiskyvyn laskeminen. En nyt muista mistä kirjanyhdistelmästä puhutaan mutta ns. ADHD:n vastine, jossa keskittymiskyky on laskenut ympäristön myötä, esim. nykyään on jatkuvasti oltava tavoitettavissa ym. Tällaisilla henkilöillä ei kuitenkaan aidosti ole mitään häiriötä, joten halutessaan pystyvät keskittymään, toisin kuin neuurologisesti poikkeavat. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on adhd ja mä en myöhästy koskaan, olen liian ajoissa joka paikassa. Samoin teen kaiken heti, vastaan viesteihin ja sähköpostiin ihan heti, kun luen ne. Olen todella kärsimätön muutenkin. En kestä odottelua.

Hyvä tietää. En olisi aiemmin mieltänyt tällaista ADHD:n käytökseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Esimerkiksi aikatauluissa sen huomioiminen, että tuttava ei välttämättä olekaan heti sekunnilleen paikalla ja valmis. Sopivasti väljyyttä siis. Samoin ennakoivaa varmistelua. Jos on ehdoton aikataulu johonkin, niin hyvissä ajoin vaikka muistutussoitto. On tyhmää, jos tuntee toisen tavat, siitä huolimatta itse vaatia häneltä jotain muuta ja sitten päälle hermostua, kun omiin vaatimuksiin ei vastatakaan. 

Mulla on eräs kaveri, joka oli lähtemisaikataulujen suhteen täysi katastrofi nuorempana. On vieläkin, mutta ehkä on hieman kehittynyt. Jos sovittiin lähtö johonkin klo 18.00, niin tämä kaveri saattoi soittaa klo 18.15, että menee nyt saunaan ja tulee heti sen jälkeen. Asiasta selvittiin, kun alettiin muun porukan kanssa antaa tälle krooniselle myöhästelijälle tunti-pari tiukempia aikatauluja kuin oikeasti oltiin sovittu ja oli tarpeen. Huomioitiin siis hänen tapansa toimia ja homma alkoi sujua. Kenenkään ei tarvinnut hermostua ja pysyttiin kavereina. 

Itse olen myöhästelijä myös. Se on stressaava ja pirullinen vaiva. Enkä sille mitään mahda. Vaikka kuinka yritän valmistautua hyvissä ajoin, on silti hyvin tavanomaista, että silti myöhästyn. Aina jokin pettää. Se on jotain ihan perustavanlaatuista ajankäytön ja -kulun hahmottamisessa, luulen. Aikaa on ensin rutkasti ja kaikki sujuu leppoisasti, mutta yhtäkkiä havahtuu siihen, että onkin jo kiire. Tai jos tulee jotain yllättävää, kuten odottamaton auton ikkunan huurtuminen läpinäkymättömäksi, kaikki romahtaa. 

Silkkaa selittelyä. Myöhästelystä pystyy oppimaan eroon siinä missä muistakin huonoista tavoista, jos vain on itse motivoitunut.

Kertoisitko, kuinka? Suomen 2 miljoonaa myöhästelijää rukoilevat jo paljastamaan suuren salaisuutesi.

No ei. Kyse ei ole tavasta. Tupakointi tai kiroilu on huono tapa, ei myöhästely. Katastrofaalisesta kyllä oppii eroon, kuten yllä kaverini osalta kuvasin, eli ettei käsitä tuntien mittaisia ajanjaksoja tai piittaa aikatauluista. Mutta minuuttitasolla kyse on jostain ihan perustavanlaatuisesta psykologisesta erosta ihmisten välillä. Yhdet meistä eivät kertakaikkiaan ole sopeutuneet moderniin uuteen keksintöön eli kelloon minuuttiviisareineen ja äärimmäisen tiukkoine aikatauluineen. Ihminen on kehittynyt toimimaan suunnilleen auringonvalon mukaan, jossa tunti-pari alkaa olla tarkka ja merkittävä aikamääre. 

Tuo on sama kuin vaatisi 90-vuotiasta isoäitiä vain hankkiutumaan eroon hitaan etenemisvauhtinsa huonosta tavasta eli opettelemaan rollaattorinsa nopeamman ulkoiluttamisen, niin että ketterä tyttärentytär voi suunnitella parivaljakon aikataulut itselleen sopivan tiukoiksi. Ei näin. Järkevä ja huomaavainen tapa on sovittaa muiden tekemiset heikoimman mukaan, jos yhdessä jotain tehdään, eikä vaatia muilta heidän kykynsä ylittävää tasoa joukon pätevimmän mukaan ja sitten suuttua, jos muut eivät samaan kykene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voivatko nämä olla merkkejä jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä? Muitakin selityksiä käytökselle varmasti voi toki olla, mutta ensisijaisesti minua mietityttää keskittymishäiriön todennäköisyys.

Tuttavan käytös:

- koko ajan monta rautaa tulessa

- ei muista vastata lukemiinsa viesteihin

- myöhästelee usein

Minä olen tuollainen. Ei se ole muuta kuin tietynlainen luonne joka näkyy noin. Kaikki erilaisuus ei aina ole häiriö tai tauti. Hitaasti ajattelevat yhden asian pedanttiset putkiaivot eivät vaan käsitä toisenlaisuutta, vaan tuomitsevat sen viallisuudeksi.

Pedanttiset putkiaivot? Oliko tuo sinusta nyt mukavasti sanottu? Moni hermostuu, jos toisen kanssa on vaikea sopia asioista ja aikataulut pettävät usein.

Jos asioista sopiminen on vaikeaa ja aikataulut pettävät, niin se on aina sen toisen vika? Mitäs, jos yrittäisi ymmärtää toista ja sitä, että hän toimii vähän eri tavoin ja huomioisi sen alun alkaenkin, eikä olettaisi kaikkien olevan itsensä kaltaisia täydellisyyksiä? 

Mitä ihan konkreettisesti ehdotat? Anna tulla.

Esimerkiksi aikatauluissa sen huomioiminen, että tuttava ei välttämättä olekaan heti sekunnilleen paikalla ja valmis. Sopivasti väljyyttä siis. Samoin ennakoivaa varmistelua. Jos on ehdoton aikataulu johonkin, niin hyvissä ajoin vaikka muistutussoitto. On tyhmää, jos tuntee toisen tavat, siitä huolimatta itse vaatia häneltä jotain muuta ja sitten päälle hermostua, kun omiin vaatimuksiin ei vastatakaan. 

Mulla on eräs kaveri, joka oli lähtemisaikataulujen suhteen täysi katastrofi nuorempana. On vieläkin, mutta ehkä on hieman kehittynyt. Jos sovittiin lähtö johonkin klo 18.00, niin tämä kaveri saattoi soittaa klo 18.15, että menee nyt saunaan ja tulee heti sen jälkeen. Asiasta selvittiin, kun alettiin muun porukan kanssa antaa tälle krooniselle myöhästelijälle tunti-pari tiukempia aikatauluja kuin oikeasti oltiin sovittu ja oli tarpeen. Huomioitiin siis hänen tapansa toimia ja homma alkoi sujua. Kenenkään ei tarvinnut hermostua ja pysyttiin kavereina. 

Itse olen myöhästelijä myös. Se on stressaava ja pirullinen vaiva. Enkä sille mitään mahda. Vaikka kuinka yritän valmistautua hyvissä ajoin, on silti hyvin tavanomaista, että silti myöhästyn. Aina jokin pettää. Se on jotain ihan perustavanlaatuista ajankäytön ja -kulun hahmottamisessa, luulen. Aikaa on ensin rutkasti ja kaikki sujuu leppoisasti, mutta yhtäkkiä havahtuu siihen, että onkin jo kiire. Tai jos tulee jotain yllättävää, kuten odottamaton auton ikkunan huurtuminen läpinäkymättömäksi, kaikki romahtaa. 

Silkkaa selittelyä. Myöhästelystä pystyy oppimaan eroon siinä missä muistakin huonoista tavoista, jos vain on itse motivoitunut.

Kertoisitko, kuinka? Suomen 2 miljoonaa myöhästelijää rukoilevat jo paljastamaan suuren salaisuutesi.

No ei. Kyse ei ole tavasta. Tupakointi tai kiroilu on huono tapa, ei myöhästely. Katastrofaalisesta kyllä oppii eroon, kuten yllä kaverini osalta kuvasin, eli ettei käsitä tuntien mittaisia ajanjaksoja tai piittaa aikatauluista. Mutta minuuttitasolla kyse on jostain ihan perustavanlaatuisesta psykologisesta erosta ihmisten välillä. Yhdet meistä eivät kertakaikkiaan ole sopeutuneet moderniin uuteen keksintöön eli kelloon minuuttiviisareineen ja äärimmäisen tiukkoine aikatauluineen. Ihminen on kehittynyt toimimaan suunnilleen auringonvalon mukaan, jossa tunti-pari alkaa olla tarkka ja merkittävä aikamääre. 

Tuo on sama kuin vaatisi 90-vuotiasta isoäitiä vain hankkiutumaan eroon hitaan etenemisvauhtinsa huonosta tavasta eli opettelemaan rollaattorinsa nopeamman ulkoiluttamisen, niin että ketterä tyttärentytär voi suunnitella parivaljakon aikataulut itselleen sopivan tiukoiksi. Ei näin. Järkevä ja huomaavainen tapa on sovittaa muiden tekemiset heikoimman mukaan, jos yhdessä jotain tehdään, eikä vaatia muilta heidän kykynsä ylittävää tasoa joukon pätevimmän mukaan ja sitten suuttua, jos muut eivät samaan kykene.

Hahhah. Itse myöhästelin lapsena ja teininä, mutta sitten kasvoin henkisesti aikuiseksi ja lopetin myöhästelyn. Onnistuu kyllä muiltakin, kun vain ryhtyy suunnitelmalliseksi.