Ahdistaa muuttunut elämäntilanne

Toiset kestää tuota etäisyyttä paremmin, toiset huonommin. Itse olen kans hyvin fyysinen joten en alkaisi ikinä etäsuhteeseen. Miehen tulis jaksaa viikonloppuisin pitää sua hyvänä jos parisuhdetta haluaa jatkaa, eihän tuossa suhteessa muuten ole mitään järkeä. Lomallako sitä parisuhdeaikaa sitten olisi?

Minkä ikäinen olet? Asuimme puolison kanssa töiden vuoksi 2 vuotta eri paikkakunnilla, kun töitä ei löytynyt samasta kaupungista.

Yhdessä nyt jo 30 vuotta.

Kuulostat läheisriippuvaiselta. Hanki omaan elämääsi sisältöä niiksi päiviksi, kun miehesi on poissa.

Jätä se sika!

Rakastaja

Tuo vaihe on hyvä tilanne tutustua toiseen ja nähdä toisen tärkeys niin parisuhteessa kuin perheessä. Kun se mies ei olekaan itsestäänselvyys, jatkuvasti vieressä. Onhan se raskasta, selvitä arjesta yksin mutta ihan mahdollista. Olin itse samassa tilanteessa useamman vuoden. Hankalinta oli lasten sairastelut. Olen johtavassa asemassa, aina ei voinut perua sovittuja kokouksia tai tapaamisia, piti saada kotiin apua mutta sitäkin rahalla sai. Viikolla oli omanlaiset jutut lasten kanssa, viikonloppuna sitten vähän toisenlaista kun mies ja isä tuli perheeseen. Ihan hyvää aikaa tuo oli mutta toisaalta helpotus kun kolmen vuoden jälkeen muutettiin taas kaikki samalle paikkakunnalle.

Sama koettu. Ja muutamalle kommentoijalle kerrottakoon, että ainakaan meillä se etäisyys ja poissaolo eivät olleet ongelma, vaan se kun mies tuli viikonlopuksi kotiin ja koomaili kaiken kotonaoloaikansa. Teki henkisesti raskasta duunia ja tarvitsi nollausta, mutta se tuntui todella väärältä kun elin raskasta pikkulapsiarkea yksin ja kävin itsekin kohtuu vaativassa työssä. Odotettiin aina ilolla isää kotiin ja pettymys oli suuri kun vain koomaili koneella koko viikonlopun eikä ollut läsnä. Saattoi myös lähteä kavereiden kanssa dokailemaan "kun tarvii nollata" vaikka oli juuri saapunut kotiin.

Meidän tilanne päättyi siten, että lopulta en enää edes odottaneet häntä kotiin ja elettiin lasten kanssa ihan omaa elämää. Ei toki ollut omaa aikaa mutta mukavaa oli silti. Eniten tätä aiheutti se kun poissaoloaikataulut oli niin vaihtuvia, ei ikinä voinut laskea sen varaan että olisi kotona.

Muutaman vuoden jälkeen mies totesi, että reissuhommat on tässä ja haluaa olla taas perheen kanssa. Olikin enemmän, mutta silti aikataulut oli epämääräisiä ja saattoi mm perua viime tingassa kotiintulon vaikka mulla oli työn puolesta iltatilaisuus.

Kaikki päättyi, kun en enää jaksanut arvostaa vähäistäkään läsnäoloa. Mies kertoi että tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja minä en kuulemma arvosta ja rakasta häntä riittävästi. Tottahan se oli, mutta itse näen vahvasti että hän omalla toiminnallaan ajoi tilanteen tuohon. Muutti sitten pois.

Vasta jälkikäteen ymmärsin, että se oli täamälleen oikea ratkaisu. Meidän ei enää tarvitse kantaa pahaa mieltä kun ei se iskä taaskaan ole täällä, ja sitten kun lapset menee sinne niin se on aidosti "hyvä hetki" ja on parempi isä kuin ikinä.

Sori pitkä stoori =)