Miltä tuntuu kun aikuisen lapsen seurustelukumppanit vaihtuvat tiheään?

Mietiskelen vain tässä joutessani ex-anoppiani. Hänellä on kolme lasta, joista kahdella pitkät, vakaat parisuhteet taustalla. Tämä kolmas taas on ex-mieheni, jonka kanssa meidän piti elää elämämme loppuun asti... Hän tuntuu rakastavan rakastumista. Kun suhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin arki vastaan, hän vaihtaa kumppania. Pisin suhde hänellä oli minun kanssani, lähes viisi vuotta.
Tuon viiden vuoden aikana ehdimme anopin kanssa kiintyä kovasti toisiimme. Erottuani miehestäni emme ole ole juurikaan olleet tekemisissä.
Miltä se tuntuu ottaa aina vastaan uusi kumppaniehdokas, ehkä tutustua häneen lähemminkin ja sitten joutuu taas jättämään hyvästit. Uskaltaako näitä vaihtuvia kumppaneita ottaa enää edes kovin tosissaan sukuunsa?