Tunnetko yhtään adoptiolasta

Oma äitini on adoptoitu. Ei tietenkään enää tässä vaiheessa lapsi ole. Oikein tyytyväinen hän on ollut elämään adoptiovanhempiensa kanssa. Myöhemmin aikuisiällä oma biologinen suku on löytynyt

Kymmeniä

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini on adoptoitu. Ei tietenkään enää tässä vaiheessa lapsi ole. Oikein tyytyväinen hän on ollut elämään adoptiovanhempiensa kanssa. Myöhemmin aikuisiällä oma biologinen suku on löytynyt

Kiva juttu. Tuli tämä asia mieleeni kun adoptioon antama nykyään aikuinen lapseni ei suostu puhumaan kanssani kun on niin katkera.

Exä oli adoptoitu, hirveä narsisti+alkoholi ongelma. Ei taida kaveri olla hengissä enää. Adoptioäiti ei ollut kovin tasapainoinen yksilö, haukkui koko ajan biologista äitiä, varmasti osasyy siihen että oli niin kieroon kasvanut yksilö.

Up

Tunnen monta.

Oma veljeni on annettu adoptioon, hän sai onnellisen ja hyvän elämän ja oli itsekin tyytyväinen, kun viimeksi juttelimme.

Verrattuna huutolaisuuteen, lastenkotiin, vai siihen että omat vanhemmat tai edes toinen olisi pitänyt?

Tuntemani aikuinen on tyytyväinen lapsuudenperheeseensä ja sukuunsa, mutta on surrut biologisten vanhempiensa menettämistä.

Tottakai olisi parempi syntyä toivottuna hyvään perheeseen, mutta tuntemani adoptio- ja sijaislapset ovat kiitollisia heidät kasvattaneille ja elävät hyvin tasapainoista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini on adoptoitu. Ei tietenkään enää tässä vaiheessa lapsi ole. Oikein tyytyväinen hän on ollut elämään adoptiovanhempiensa kanssa. Myöhemmin aikuisiällä oma biologinen suku on löytynyt

Kiva juttu. Tuli tämä asia mieleeni kun adoptioon antama nykyään aikuinen lapseni ei suostu puhumaan kanssani kun on niin katkera.

Mistä hän on katkera? Oletko biologinen vanhempi siis?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini on adoptoitu. Ei tietenkään enää tässä vaiheessa lapsi ole. Oikein tyytyväinen hän on ollut elämään adoptiovanhempiensa kanssa. Myöhemmin aikuisiällä oma biologinen suku on löytynyt

Kiva juttu. Tuli tämä asia mieleeni kun adoptioon antama nykyään aikuinen lapseni ei suostu puhumaan kanssani kun on niin katkera.

Mistä hän on katkera? Oletko biologinen vanhempi siis?

Olen biologinen vanhempi. Siitä on katkera että on joutunut adoptioon. Tunnen adoptiovanhemmat ja oletan että lapsuus heidän kanssaan oli ihan hyvä.

Isotätini eli äidin täti ja hänen miehensä olivat lapsettomia ja adoptoivat 50-luvulla tytön. Tytär sai rakastavan perheen ja kaiken mitä toivoa voi. Sai pienestä pitäen tietää olevansa "kasvatti" kuten siihen aikaan sanottiin. Setä ja täti kertoi sen heti lapselle ettei ole heidän oma koska kyliltä olis kuullu sen kuitenkin.

Minä olen tuntenut kyseisen henkilön 80-luvulta lähtien(niin että hänestä O. Omia muistikuvia) eli kyseinen henkilö on ollut n. 25-vuotias

Aina iloinen elämäänsä tyytyväinen ihminen ei mitään negatiivista tai kaunaa ole hänessä ollut nähtävissä. Toki sillä voi olla vaikutusta että hän on koko ikänsä tiennyt totuuden mistä on ja miksi hän on tässä perheessä.

Joo kaksi, mutta tilanteessa, jossa molemmat vanhemmat kuolleet. Molemmat adoptoitu sukuun. Sijaislapsia muutaman, osalla menee loistavasti, osalla ok ja osalla taas ei yhtään. Pojan paras kaveri oli sijoitettu, tosi mukava, mutta tässäkin tilanne, että äiti kuollut ja isällä sellainen työ, ettei voinut hoitaa jatkuvasti. Nykyään kaveri on aikuinen, fiksu sellainen. 

Isotätini eli äidin täti ja hänen miehensä olivat lapsettomia ja adoptoivat 50-luvulla tytön. Tytär sai rakastavan perheen ja kaiken mitä toivoa voi. Sai pienestä pitäen tietää olevansa "kasvatti" kuten siihen aikaan sanottiin. Setä ja täti kertoi sen heti lapselle ettei ole heidän oma koska kyliltä olis kuullu sen kuitenkin.

Minä olen tuntenut kyseisen henkilön 80-luvulta lähtien(niin että hänestä O. Omia muistikuvia) eli kyseinen henkilö on ollut n. 25-vuotias

Aina iloinen elämäänsä tyytyväinen ihminen ei mitään negatiivista tai kaunaa ole hänessä ollut nähtävissä. Toki sillä voi olla vaikutusta että hän on koko ikänsä tiennyt totuuden mistä on ja miksi hän on tässä perheessä.

Tunsin ainoastaan yhden adoptoidun lapsen. Adoptioisä pahoinpiteli, hän ja veljensä joutuivat lastenkotiin. Hänellä myös epilepsiaa, dissosiaatiota, ADHD, perus masennus ja ahdistus ja alkoi menettämään myös näkönsä. Teki itsemurhan ennenkuin täytti kahdeksantoista.

Olen nyt 30 ja mulla oli ihan pienenä, alle kouluikäisenä kaveri naapurissa joka oli adoptoitu (suomalainen, suomalaiseen perheeseen) ja hän oli normaali ja tietysti tosi kiva mun mieleen, koska mun parhaita kavereita. Hän sillon puhui siitä että hänen äiti ja iskä ei oo hänen oikeet äiti ja iskä vaan on adoptoitu. Jäänyt mieleen kun sanoi että "siellä paikassa se täti itki hirveesti kun äiti ja iskä haki mut sieltä".

Oltiin vähän eri ikäisiä niin kaveruus "jäi" siihen kun toinen meni kouluun, mutta sivusta seuranneena vaikuttaa ihan normaalilta aikuiselta.

Tunnen kaksi ulkomailta adoptoitua lasta. Teinejä nyt. Toinen lähentelee aikuisuutta jo. Silloin kun tämä yksinäinen äiti kertoi adoptoivansa ulkomailta pidin asiaa hienona monella tapaa. Nyt asiaa sivusta seuranneena olen aika paljon muuttanut mieltäni. Tai olisin hyvin paljon kriittisempi.

Enää en pidä ollenkaan hyvänä asian adoptoisa yksin. Toisekseen  omilta juuriltaan irrotetut toiseen kulttuuriin kuljetetut lapset alkavat jossain kohtaa miettiä ja kysellä taustansa. Asian suhteen pitäisi olla ehdottoman avoin ja rehellinen. Tässä tapauskessa äiti ei ehkä ole ollut riittävän kypsä.

Siskoni on pakko olla adoptoitu - ei meidän suvussa ole muita hänen kaltaisiaan kusìpäitä...

Isovanhemmat adoptoivat serkkuni kun tädin elämäntilanne oli ihan toivoton silloin 60- luvulla. 

Hollantilainen työkaverini on adoptoitu Kolumbiasta kun oli 6v. Ei muista lapsuudestaan mitään. Perhe on läheinen.