Muita jotka aistivat helposti muiden ihmisten tunnetiloja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvä aistimaan ihmisiä. Sillä, mitä ihminen sanoo, on aika vähän merkitystä. Enemmän kuulostelen äänen painoja, sanan välien pituuksia, seuraan kehon liikkeitä, olen tarkka havaitsemaan mikroilmeitä. Mikähän osuus myös hajuaistilla on tunnetilojen havaitsemiseen ? Erilaiset hormonit ym.

Joskus olen miettinyt, että saatan aistia ihmisten tunnetiloja myös aurasta. (Tämähän on meillä jokaisella, sanoi skeptisemmät mitä tahansa). Sanoilla oikeasti ei ole minulle kuin ehkä 20 % merkitys viestinnässä. Siksi tällainen palstailukin on puolijalkaista.

Välillä toimin kuin kameleontti. Tiedostamatta muuntaudun rooliin, jota keskustelukumppani toivoisi minulta. Teen sen matkimalla tiedostamatta kaikkea edellä mainittua, jolloin toiselle syntyy kokemus samuudesta. Minusta on helppo pitää juuri tämän takia. Mukaudun rooliin, jota ystäväni, rakastettuni -kuka vain- odottaa minulta. Tai niin hän kuvittelee.

Sairasta.

Ei ole. Vaan nimenomaan älykästä. Selviytymismekanismi. Kommenttisi perusteella et taida olla mikään järjen jättiläinen. Vaisto on ihmisen tärkein ominaisuus edelleen, vaikka urbaani ympäristö sitä heikentää.

Myös minä aistin herkästi jopa kaupassa, millaiset tunnetilat siellä vyöryvät. Usein kysynkin tuntemattomilta, että oletko ahdistunut/vihainen/iloinen, koska minä aistin vahvasti, että näin on.

Miksi ihmeessä he tuijottavat minua vihaisina? Minähän vain varmistan, että aistin oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa vikaa itsellä. Lemmikkejä minulla on ollut aina, olisikohan yksi syy että heiltä oppii lukemaan (mikro)elekieltä, olen mielenkiinnolla lapsesta saakka seuraillut heidän käytöstä ja eleitä. Nyt vanhempana ihmisten väliset tunnetilat, kemiat aistin liiankin helposti, vaikka henkilö(t) ei sanoisi yhtään mitään. Se syö aikallailla omaa energiaa, vaikka onkin jotenkin mielenkiintoista.

Myös toi, että aistin ihmisten väliset jännitykset, on aika kuluttavaa. Se, että on esim. häissä ja näkee selkeästi, että tuo liitto ei kestä, ja pitäisi silti iloita mukana. Vähän raskasta.

Murheet ne on jokaisella... Huokaus ja silmien pyöräytys.

Pyörittele sinä vain silmiäsi siellä. Olen kuitenkin empaattinen, ja reaktioissani suora, joten minun on vaikea iloita toisten onnettomuudesta tai valheellisesta onnesta.

Vierailija kirjoitti:

Myös minä aistin herkästi jopa kaupassa, millaiset tunnetilat siellä vyöryvät. Usein kysynkin tuntemattomilta, että oletko ahdistunut/vihainen/iloinen, koska minä aistin vahvasti, että näin on.

Miksi ihmeessä he tuijottavat minua vihaisina? Minähän vain varmistan, että aistin oikein.

Ja mitä hyödyttää kysyä toiselta, onko surullinen? Itkeminen esim. julkisesti on sopimatonta kulttuurissamme.

Minä kierrän mahdollisimman kaukaa poikkeavasti käyttäytyvät ihmiset. En halua negatiivisia tunteita itseeni ja en pysty auttamaan mitenkään. En osaa lohduttaa tai sanoa oikeita sanoja. Siksi pysyn kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös minä aistin herkästi jopa kaupassa, millaiset tunnetilat siellä vyöryvät. Usein kysynkin tuntemattomilta, että oletko ahdistunut/vihainen/iloinen, koska minä aistin vahvasti, että näin on.

Miksi ihmeessä he tuijottavat minua vihaisina? Minähän vain varmistan, että aistin oikein.

Ja mitä hyödyttää kysyä toiselta, onko surullinen? Itkeminen esim. julkisesti on sopimatonta kulttuurissamme.

Minä kierrän mahdollisimman kaukaa poikkeavasti käyttäytyvät ihmiset. En halua negatiivisia tunteita itseeni ja en pysty auttamaan mitenkään. En osaa lohduttaa tai sanoa oikeita sanoja. Siksi pysyn kaukana.

Olet sosiaalisesti täysin kyvytön.

Vastauksista saa sen kuvan että tämä on tosiaan ominaisuus jota ns. ulkopuolisten on vaikea ymmärtää. Joku ehdotti että hanki elämä. Elämä minulla on ja se on täynnä tekemistä, ystäviä ja asioita joista pidän. Kyseessä ei siis ole tyhjyyden aikaansaama "oire".

Joku myös kysyi olenko varma että tulkitsen tunnetilat oikein. En ole, ja tämä nimenomaan on yksi suurimmista asioista jotka turhauttavat. Onko tuo toinen nyt vain väsynyt vai vihainen? Kiukkuinen itselleen vai minulle?

Yleisesti ottaen en välitä mitä muut ajattelevat. Tunteiden aistiminen tulee jostain syvemmältä kuin tietoiselta tasolta. Itse en koe ihmisten välttelyä ratkaisuna enkä niin tarkoituksella tee. Huokaisen kuitenkin aina helpotuksesta kun pääsen pois tilanteesta tai seurasta jonka olen kokenut raskaaksi ja negatiiviseksi. -ap

Itse teen niin, että pyrin tapaamaan ihmisiä yksitellen. En ole parhaimmillani suuressa seurassa.

Kaveripiirissä olin kasvuiässä aina pelle, koska en kestänyt aistia niitä tuntemuksia. Halusin ohjailla tilannetta. Välillä ärsytin tahallani, jotta saatoin sanoa itselleni, että ei tuo ihminen ole vihainen minulle vaan sille asialle minkä tein. Esimerkiksi opettajien kohdalla ärsytin, koska en kestänyt sitä, että heillä oli sellainen hyväksymätön ja arvosteleva ilme ja asenne. Pikkuraggari.

Pyrin suuremmissa tapaamisissa olemaan läsnä vain puolittain. Nykyään se on helppoa, kun voi räpeltää kännykkää. Huomaan, kuka odottaa jännittyneenä puheenvuoroaan jos on keskustelutilaisuus. Huomaan myös salaihastuneiden katseet. Yritän olla menemättä tunteisiin mukaan ja vain totean, että niitä eleitä on.

Keskustelun osana on helpointa olla netissä, kirjoittaen. Ei liikaa toisten mielialat vaikuta. Voi lukea asian asiana.

Yksittäisissä tapaamisissa minä olen parhaimmillani. Aistin ja elän sydämellä mukana. Huomaan, jos joku yrittää salailla pahaa oloaan. Olen läsnä. Parisuhteissa en onnistu, koska tulkitsen helposti negatiivisen tunnelman omaksi syykseni.

Olen yh-alkoholistiperheestä.

Mä kuvitteliäen aistivani, mutta todellisuudessa en voi olla varma. Masentavaa tämä on, kun deittaillessa huomaa välittömästi, ettei se kiva mies, josta itse tykkää, tunne samoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös minä aistin herkästi jopa kaupassa, millaiset tunnetilat siellä vyöryvät. Usein kysynkin tuntemattomilta, että oletko ahdistunut/vihainen/iloinen, koska minä aistin vahvasti, että näin on.

Miksi ihmeessä he tuijottavat minua vihaisina? Minähän vain varmistan, että aistin oikein.

Ja mitä hyödyttää kysyä toiselta, onko surullinen? Itkeminen esim. julkisesti on sopimatonta kulttuurissamme.

Minä kierrän mahdollisimman kaukaa poikkeavasti käyttäytyvät ihmiset. En halua negatiivisia tunteita itseeni ja en pysty auttamaan mitenkään. En osaa lohduttaa tai sanoa oikeita sanoja. Siksi pysyn kaukana.

Jos ei kysy, ei voi olla varma, että aisti oikein. Muutenhan sitä luulee aistivansa ja voi selitellä vaikka mitä,mutta jos kysyy ja varmistaa, niin saa selville, aistiko oikein. Esimerkiksi ap elää omassa harhamaailmassaan, jossa hän kuvittelee aistivansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvä aistimaan ihmisiä. Sillä, mitä ihminen sanoo, on aika vähän merkitystä. Enemmän kuulostelen äänen painoja, sanan välien pituuksia, seuraan kehon liikkeitä, olen tarkka havaitsemaan mikroilmeitä. Mikähän osuus myös hajuaistilla on tunnetilojen havaitsemiseen ? Erilaiset hormonit ym.

Joskus olen miettinyt, että saatan aistia ihmisten tunnetiloja myös aurasta. (Tämähän on meillä jokaisella, sanoi skeptisemmät mitä tahansa). Sanoilla oikeasti ei ole minulle kuin ehkä 20 % merkitys viestinnässä. Siksi tällainen palstailukin on puolijalkaista.

Välillä toimin kuin kameleontti. Tiedostamatta muuntaudun rooliin, jota keskustelukumppani toivoisi minulta. Teen sen matkimalla tiedostamatta kaikkea edellä mainittua, jolloin toiselle syntyy kokemus samuudesta. Minusta on helppo pitää juuri tämän takia. Mukaudun rooliin, jota ystäväni, rakastettuni -kuka vain- odottaa minulta. Tai niin hän kuvittelee.

Olen tuntenut kaltaisesi ihmisen. Hän teki minut hyvin onnettomaksi.

Miksi olit onneton? Siksi, että et päässyt kiinni ihmiseen, onko hän lintu vai kala? (Näin sanoi minusta eräs ystäväni).

Yritin monesti kysymällä ottaa selvää mitä toinen haluaa, mutten siinä onnistunut, kun en koskaan saanut suoria vastauksia. Sitten lopulta hän haukkui minut aivan pystyyn, kun hänellä tuli mitta täyteen. Parhaani yritin huomioida toista, mutta sain itse häneltä lopuksi kurjaa kohtelua.

Aistin erittäin vahvasti toisten suhtautumisen minuun ja siinä tapahtuvat muutokset ja nyanssit, jos suhteeseen tulee jotain kitkaa.

Olen kasvanut perheessä, jossa vanhempi ei puhunut minulle kymmeneen vuoteen ja piti arvioida, onko reitti selvä ulos/ jääkaapille tms.

Vierailija kirjoitti:

Painotan heti alkuun etten puhu erityisherkistä ihmisistä niinkuin käsite on nykyisin ymmärretty. Itseäni eivät vaivaa tai rasita kellon raksutus tai ihmispaljous, enkä koe että omat tunnereaktioni olisivat erityisen vahvoja. Kuitenkin kodin tai työpaikan ilmapiirin ja ihmisten tunteet aistin tavalla joka kuormittaa minua tavattomasti. Varsinkin jos tunteet ovat negatiivisia, "haistan" ne heti ja kaukaa.

Lukemani perusteella tämä on myös alkoholistiperheissä kasvaneiden lasten ominaisuus, johon yhdistyy myös halu olla mieliksi ja tehdä asiat mahdollisimman hyvin.

Muita samanlaisia? Miten jaksaa arjessa ilman että stressantuu tunteista jotka eivät liity omaan itseen millään tavalla?

Ei ollut alkoholistiperhe. Vanhemmilla vain muuten oli paljon ongelmia oman päänsä ja toistensa kanssa. Ikinä ei tiennyt mitä milloinkin on edessä. Tunnelma oli usein räjähdysherkkä.

Up

Minulla on aistiva ystävä. Joskus istun hetken rauhassa hiljakseen kahvikupin äärellä. Hän silloin usein alkaa aistia, että minua vaivaa jokin, olen surullinen tai peräti hänelle vihainen. Hämmästyneenä kiistän. Mutta hetken jankutuksen jälkeen hän on oikeassa: alan tosiaan hiiltyä :D

Vierailija kirjoitti:

Itse teen niin, että pyrin tapaamaan ihmisiä yksitellen. En ole parhaimmillani suuressa seurassa.

Kaveripiirissä olin kasvuiässä aina pelle, koska en kestänyt aistia niitä tuntemuksia. Halusin ohjailla tilannetta. Välillä ärsytin tahallani, jotta saatoin sanoa itselleni, että ei tuo ihminen ole vihainen minulle vaan sille asialle minkä tein. Esimerkiksi opettajien kohdalla ärsytin, koska en kestänyt sitä, että heillä oli sellainen hyväksymätön ja arvosteleva ilme ja asenne. Pikkuraggari.

Pyrin suuremmissa tapaamisissa olemaan läsnä vain puolittain. Nykyään se on helppoa, kun voi räpeltää kännykkää. Huomaan, kuka odottaa jännittyneenä puheenvuoroaan jos on keskustelutilaisuus. Huomaan myös salaihastuneiden katseet. Yritän olla menemättä tunteisiin mukaan ja vain totean, että niitä eleitä on.

Keskustelun osana on helpointa olla netissä, kirjoittaen. Ei liikaa toisten mielialat vaikuta. Voi lukea asian asiana.

Yksittäisissä tapaamisissa minä olen parhaimmillani. Aistin ja elän sydämellä mukana. Huomaan, jos joku yrittää salailla pahaa oloaan. Olen läsnä. Parisuhteissa en onnistu, koska tulkitsen helposti negatiivisen tunnelman omaksi syykseni.

Olen yh-alkoholistiperheestä.

Minusta tuommoisten ”aistiminen” ettö kuka haluaisi sanoa jotain ja ketkä on salaa ihastuneita, on ihan normaalia aistimista. Tuo sun kokemus ettei opettajat hyväksy ei varmaan pidä paikkansa oikeasti, harva ope on niin näköalaton sisimmässään. Mutta tietenkin käytöksesi oli raskasta ja ärsyttävää.

Oletko varma, että ehkä et niinkään aisti asioita sen enempää tai paremmin kuin useimmat muutkin ihmiset. Ehkä sinä vain taustastaai johtuen lataat niille hirveästi painoarvoa ja merkitystä.

KiVAA kiVAA, itse luen tosi hyvin eläimiä, vaikka hauvoja, ainakun hauvan karvaluu heiluu sen tunne tila on päässä OOOnellinen ja ja sittekun sen karvaluu menee tassuluitten välii SEe on surUllinen :((( Joku päivä kirjotan vielä kirjan ihan ite, jossa kerron humanoideille miten eläimet meijän koti planeettalla kÄyttäytyvät, eiks ookki hyvä idea?????? ehehehehehehehehehehehehehehehehehehehehehehehe