Olen elänyt koko elämäni ystäviä varten.

Tajusin eilen illalla, että olen tehnyt lähes kaikki elämääni koskevat päätökset ystäviäni silmällä pitäen. Heistä on tullut minulle se keskipiste, mikä muilla ihmisillä on kumppani tai/ja oma perhe.
Asun edelleen samalla pienellä paikkakunnalla, jolla olen elänyt koko ikäni (27 vuotta). Ostin kotitalomme viisi vuotta sitten (rakennettu 1994), olen ihan ok työssä ja minulla on kaksi lasta ja muutama lemmikki. Kun kymmenen vuotta sitten tapasin lasteni isän, halusi hän muuttaa jossain vaiheessa muualle, mutta minä keksin lähinnä tekosyitä miksi ei muuteta, syynä se, että en halunnut kauaksi ystävistäni. Halusin nähdä heitä useamman kerran viikossa. No, pikkuhiljaa ystävät muuttivat eri puolille Suomea, löysivät kumppanit ja perustivat perheet kuten minä. He toimivat kuten normaalit ihmiset, perhettään ja puolisoaan varten. Ystävät kuuluvat heillä elämään, mutta ei heidän takiaan peruta mitään menoja ja oharit voidaan tehdä ihan vain siksi, että kumppani haluaa viettää rauhallista iltaa kahdestaan kotona, tai lapset haluavat reissuun.
Olen saanut niin monesti pettyä viime vuosina siihen, että ystävillä ei olekaan enää aikaa minulle, kuin ehkä 1-2 kertaa vuodessa. He eivät säntää tuli hännän alla paikalle, jos minulla on jokin kriisi menossa, tai todella huono olo jostain riidasta miehen kanssa. Itse olen lähtenyt keskellä yötäkin ystävän apuun, ihan vain vaikka ajellut ja kuunnellut toisen huolia. Jos mies halusi viettää leffailtaa kanssani, valitsin aina ennemmin illan ystävän kanssa jos samaan aikaan sattui ystävä kaipaamaan juttelukaveria.
Mies usein valitti asiasta, että mun ykkösprioriteetti on ystävät, ei hän. Itse aina mietin että niin? Tottakai ovat.. Niinhän se kaikilla on. Vaan eipä ollutkaan.
Lopulta erosin miehestä vuosi sitten, kun en jaksanut enää valita hänen ja ystäviensä väliltä, ja nyt asun lasteni ja elukoitten kanssa hyvässä kodissa, mutta olen niin saamarin yksinäinen. Ei ystävät tulleet eronkaan hetkenä luokseni, vaikka rankka päätös oli. Ei siihen kuitenkaan vain tämä asia liittynyt, oli meillä muitakin ongelmia. Mies ei olisi halunnut erota, ja on edelleen asiasta katkera.
Tajusin tuossa vain, että olen ollut ihan saamarin typerä. Eihän aikuinen ihminen voi roikkua ystävissä kuin teini-ikäinen.
Mun oma perhe oli todella ikävä minulle, enkä kokenut heitä koskaan läheisikseni, vaan ystävistä tuli sellaisia. En vain osannut ajoissa alkaa luomaan omaa elämääni kuten muut.
Jotenkin vain aina ajattelin, että ystävät tulee aina ensin. Tai ainakin heti lasten jälkeen ensin. Sitten vasta kumppani ja muut.
Hohhoijaa että olen typerä. Siitäkin mies usein sanoi, että voisin välillä ajatella itseänikin enkä aina kaikkia muita ensin. Olen uhrannut elämässäni paljon muiden vuoksi, ja nyt se epäitsekkyys kostautuu, kun muut elävät elämäänsä onnellisena piittaamatta pätkääkään siitä, että minä jäin rannalle ruikuttamaan. Eivät käsitä/tiedä, kuinka ajattelen, ja että miksi tein monet päätökset siten kuten tein.
Tällä hetkellä fiilis, että tekisi mieli ottaa loparit, laittaa talo myyntiin ja muuttaa lappiin mahdollisimman kauas kaikista ihmisistä, keitä tähän asti olen tuntenut. Lapset toki ottaisin mukaan. Vaan enpä voi, sillä lapsilla on YSTÄVIÄ, joita en halua erottaa toisistaan.
Sanokaa joku, että on muitakin yhtä typeriä ihmisiä olemassa kuin minä..