Lue keskustelun säännöt.
Onko ihan normaalia katua uraäitiyttään sitten, kun lapset on isompia?
25.10.2018 |
Kysyy nimimerkki Äiti, joka menetti lapsensa varhaislapsuuden ja lisäksi sairastui suolistosairauteen. Alalla, jolla on periaate ”tulos, tai ulos”, eikä sairaslomia katsota hyvällä.
Kadun niin paljon sitä, että menin takaisin töihin heti äitiysloman jälkeen. Voi olla, että olisin jaksanutkin työtä, jos ei olisi ollut pikkulapsiarkea ja yöheräämisiä siinä rinnalla.
Nyt onkin sitten ihan lääkärin määräys ottaa rennosti ja edessä alanvaihto. Rakastin työtäni, mutta siihen ei sovi suolistosairaus.
Kommentit (36)
Sama kokemus, vaikka kyseessä ei ollut edes ura. Lasten ollessa pieniä kuvitteli, että se hoettu mantra "lapsi tarvitsee päivähoitoa" meni jotenkin lapsen tarpeiden edelle: huono äiti ei vie lastaan päivähoitoon! Niinpä nyt lasten ollessa teinejä tajuaa, että menetin lasteni lapsuuden lähes kokonaan. Aamulla lähdettiin kotoa klo 7 ja kotiin palattiin klo 17, sitten illat kotitöitä ja iltapuuhia, viikonloput harrastuksissa/mummolassa/kaverisynttäreillä koko ajan kamalassa kiireessä.
Nyt ymmärtäisin vain olla kotona pienten kanssa, ei se maailma mihinkään katoa, vaikka viikon ainoa kohokohta olisi 45 minuuttia muskaria ja muuten retkeiltäisiin lähimetsässä, rakennettaisiin majoja, kasvatettaisiin kanoja ja ihmeteltäisiin iltaruskoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapset meni eskriin ja päiväkotiin 6- ja 4-vuotiaina. Juuri ettei tarttis katua.
On normaalia. On normaalia katua läsnäolonsa puutetta vaikka olisikin ollut kotona. Aina jälkikäteen tuntuu että olisi pitänyt ehtiä ottaa syliin useammin, olisi pitänyt jaksaa silittää hiuksia sängyn reunalla pidempään, olisi pitänyt jaksaa kuunnella kunnolla kun lapsi kertoi leikistään, olisi pitänyt jaksaa lukea pidempiä satuja, olisi pitänyt malttaa maata leikkihuoneen lattialla ja rakentaa legoilla vaikka tiskipöytä tursuili.
Vierailija kirjoitti:
On normaalia. On normaalia katua läsnäolonsa puutetta vaikka olisikin ollut kotona. Aina jälkikäteen tuntuu että olisi pitänyt ehtiä ottaa syliin useammin, olisi pitänyt jaksaa silittää hiuksia sängyn reunalla pidempään, olisi pitänyt jaksaa kuunnella kunnolla kun lapsi kertoi leikistään, olisi pitänyt jaksaa lukea pidempiä satuja, olisi pitänyt malttaa maata leikkihuoneen lattialla ja rakentaa legoilla vaikka tiskipöytä tursuili.
Ja siis minunkin lapseni olivat kotihoidossa 6- ja 4-vuotiaiksi, ja senkin jälkeen tein 4-päiväistä viikkoa, ja silti löydän nuo fiilikset itsestäni. Onko olemassa vanhemmuutta ilman syyllisyyttä?
Ja taas toisin päin voin lohduttaa näin aikuisena, että olen vain hyvin ylpeä vanhemmistani jotka loivat perheyrityksen ja sinittelivät sen laman aikana toimimaan.
Olivat paljon pois, mutta kotona todella läsnä. Eivät istuneet ruutujen äärellä vaan käyttivät ajan meidän lasten kanssa tekemiseen ja jutteluun. Keskustelivat ja kuuntelivat.
Meillä on hyvin läheiset välit nykyäänkin ja näemme usein, tai ainakin soittelemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä oon tehnyt kaiken just niin hyvin kuin pystyin ja osasin. En kadu mitään.
3
Silloin jotenkin ajattelin myös, että ei pärjätä taloudellisesti, jos en ole töissä. Vaikka todellisuudessa rahat olisi riittäneet, jos vain olisimme luopuneet joistain ylellisyyksistä, esim. toisesta autosta ja moottoripyörästä ja jos olisin jättänyt vaikka shoppailun vähemmälle. Se oli ihan hullua! Lapsille vaatteita usealla sadalla eurolla kuukaudessa ja yli puolet jäi käyttämättä! Onneksi olen tässä oman sairastumisen myötä oppinut myös vähentämään kulutusta. Ja elämään hetkessä ja nauttimaan tässä ja nyt. Ehkä toisaalta ihan hyvä, että sairastuin. Ehkä se oli joku ”herätys”. Pysähtyminen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni on nyt teini, ja olen kiitollinen isäni viisaudesta, kun hän kehotti minua ottamaan vastaan tarjotun uramahdolliduuden, kun olin kotona kun lapsi oli kaksi.
Silloin tuntui kauhealta lähteä töihin, ja vielä kaksivuotias päivähoitoon.
Kuitenkin sen hyvän työn ansiosta olen voinut tarjota hänelle turvallisen ja vakaan lapsuuden, jossa ei ole tarvinnut kantaa huolta epädäännöllisistä työajoista, työttömyysjaksoista, muuttaa työpätkien perässä, olla hoidossa kun muut lapset ovat lomilla, tai menettää joti eron tultua.
Sen sijaan hän on saanut asua koko ikänsä samassa kodissa, samojen kaverien naapurissa, rauhallisella alueella hyvien koulujen lähellä. Minun työaikani ja lomani ovat olleet inhimillisiä ja ennustettavia. Hän on saanut kaiken tarpeellisen ilman sossua ja leipäjonoha, ja ilman huolta ja häpeää.
Nyt kun hän on teini ja kohta lähtee opiskelemaan, hänellä on äiti jonka elämä ei pyöri hänen ympärillä, vaan jolla on oma mielekäs ja mielenkiintoinen ura ja elämä.
En tunne syyllisyyttä, olen tehnyt parhaani häntä ajatellen.
Vierailija kirjoitti:
Lapseni on nyt teini, ja olen kiitollinen isäni viisaudesta, kun hän kehotti minua ottamaan vastaan tarjotun uramahdolliduuden, kun olin kotona kun lapsi oli kaksi.
Silloin tuntui kauhealta lähteä töihin, ja vielä kaksivuotias päivähoitoon.
Kuitenkin sen hyvän työn ansiosta olen voinut tarjota hänelle turvallisen ja vakaan lapsuuden, jossa ei ole tarvinnut kantaa huolta epädäännöllisistä työajoista, työttömyysjaksoista, muuttaa työpätkien perässä, olla hoidossa kun muut lapset ovat lomilla, tai menettää joti eron tultua.
Sen sijaan hän on saanut asua koko ikänsä samassa kodissa, samojen kaverien naapurissa, rauhallisella alueella hyvien koulujen lähellä. Minun työaikani ja lomani ovat olleet inhimillisiä ja ennustettavia. Hän on saanut kaiken tarpeellisen ilman sossua ja leipäjonoha, ja ilman huolta ja häpeää.Nyt kun hän on teini ja kohta lähtee opiskelemaan, hänellä on äiti jonka elämä ei pyöri hänen ympärillä, vaan jolla on oma mielekäs ja mielenkiintoinen ura ja elämä.
En tunne syyllisyyttä, olen tehnyt parhaani häntä ajatellen.
Ai noiko ne on ne vaihtoehdot?😂😂😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm, mä luulen että meni elämä niin tai näin, niin äitinä kokee aina jostain syyllisyyttä. Varmaan isätkin katuvat sitä, että varhaislapsuus menee niin äkkiä ja silloin yleensä ollaan uralla siinä vaiheessa, että töitä painetaan.
Voihan ap nyt laittaa toisen auton ja moottoripyörän lihoiksi, laatia niukan kuukausibudjetin, hakea uutta alaa, hoitaa omaa vointiaan ja ennen kaikkea keskittyä jälkikasvun kanssa olemiseen. Ei ole vielä myöhäistä.
Koemme näin koska koko yhteiskunta on vääristynyt ja sairas - väärinpäin maailma.
Suurin osa ei kuitenkaan ymmärrä tätä vääristymää, koska hei, jos olet syntynyt esim. keskitysleirille, se on sulle normaalia. Ja kohta joku sanookin, että eihän tämä maailma nyt niin paha ole, että liioittelen - no ei olla ihan keskitysleirillä, mutta täysin aivopestyssä ja vääristyneessä yhteiskunnassa kuitenkin.
Mitä helpommin aivopesty- sen helpommin nielee nämä arvot, ja varsinkin akateemiset ovat äärimmäisen aivopestyjä - väärinpäin yhteiskunta palkitsee eniten ihmisiä, jotka sopeutuvat parhaiten sen sairauteen.
- koulutus
- ura
- omaisuus
- tittelit
- muiden yhtä sairaiden arvostus, joka pakko saada
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä mm. Jordan B. Peterson on puhunut paljon.
On hyvin yleinen ilmiö, että naiset kouluttautuvat korkeasti ja pääsevät nopeasti huippuvirkoihin vastuullisiin asemiin.
Pari vuotta myöhemmin he ymmärtävät, että tuo on se mitä nykyajan yhteiskunta heiltä haluaa. He itse haluavat mennä kotiin ja olla äitejä lapsilleen. Tästä on seurannut hirvittävästi ahdistusta ja terapiakäyntejä.
Olen ollut kotiäitinä kolmelle lapselleni niin, että ovat saaneet olla 3v asti kotona ennen kuin ovat aloittaneet päiväkotirumban. Paljon työvuosia on mennyt usean sukulaisen mielestä hukkaan. Itse kun olen aina ajatellut, että jos joskus saan olla äiti, niin haluan hoitaa lapsiani mahdollisimman paljon itse ja antaa heille aikaani. Huomaan, että monia tämä ärsyttää.
Nyt kun kuopus ja meidän viimeinen lapsi on aloittamassa päiväkodin, tunnen sydämessäni tehneeni oikean päätöksen, kun olin heidän kanssa kotona mahd. pitkään. Tuota aikaa en saa enää takaisin. Varmasti rahassa mitattuna tein paljon miinusta, mutta kaikkea ei vaan voi mitata rahassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempi näin, että itse on elättänyt lapsensa. Aika huono veto on rasittaa toisten lasten äitejä ja isiä loisimalla kotona.
Olen ollut kotiäitinä kolmelle lapselleni niin, että ovat saaneet olla 3v asti kotona ennen kuin ovat aloittaneet päiväkotirumban. Paljon työvuosia on mennyt usean sukulaisen mielestä hukkaan. Itse kun olen aina ajatellut, että jos joskus saan olla äiti, niin haluan hoitaa lapsiani mahdollisimman paljon itse ja antaa heille aikaani. Huomaan, että monia tämä ärsyttää.
Nyt kun kuopus ja meidän viimeinen lapsi on aloittamassa päiväkodin, tunnen sydämessäni tehneeni oikean päätöksen, kun olin heidän kanssa kotona mahd. pitkään. Tuota aikaa en saa enää takaisin. Varmasti rahassa mitattuna tein paljon miinusta, mutta kaikkea ei vaan voi mitata rahassa.
Mä hoidin lapset kotona koulukäiseksi asti ja en kadu. Tiesin, että jos tekisin toisin, katuisin. Esikoinen oli hoidossa pienenä kun opiskelin, joustavaa ja aika vähän hoitopäiviä ja silti koin että aikaa lapsen kanssa oli aivan liian vähän.
Kuitenkin, hinta jonka maksan tuosta valinnasta on se, että omalta (akateeminen) alalta ei saa töitä koska ei ole oman alan kokemusta riittävästi, eläkettä ei ole kertynyt, olen joutunut opiskelemaan uuden alan ja sieltäkin töiden saaminen hankalaa, koska on aina nuorempia yhtä päteviä, joilla ei ole pitkää kotiäitiyttä painolastina työtä hakiessa.
Eli se valinta ei vaikuta vain niihin kotiäitiysvuosiin vaan koko loppuelämän toimeentuloon. Sinulla on työkokemusta, joka varmasti auttaa työllistymään uudellakin alalla, eläke on kertynyt jne. Itse en kadu, mutta kaikissa ratkaisuissa on omat huonotkin puolensa.
Toivottavasti suolistosairauden oireet helpottaa stressin vähentämisen myötä ja varmasti sun lapset kokee sinut hyväksi äidiksi vaikka oletkin tehnyt uraa! Ja onhan niistä lapsista iloa isonakin, voi viettää aikaa yhdessä ja olla läheiset välit vaikka lapset ovatkin isoja=)
Minullakin ollut samanlaisia ajatuksia viime aikoina, kun olen ollut pidemmällä sairaslomalla. Nyt on ollut aikaa olla läsnä lasten arjessa enemmän kuin koskaan ja harmittaa että koko heidän lapsuutensa olen ollut niin kiireinen ja stressaantunut työn vuoksi.
Muistan kuitenkin myös sen etten oikein viihtynyt kotiäitinä lasten ollessa pieniä. Lasten hoito ja kotityöt tuntuivat raskaalta ja tylsältä. Kaikki päivät olivat samanlaisia. Pienet lapset vaativat niin paljon huomiota ja hoivaa että omat tarpeet saa unohtaa kokonaan. En kaipaa kahden pienen lapsen pukemista talvihaalareihin hiki otsalla. En kaipaa leikkipuistossa seisomista. En kaipaa pottatreenejä ja syömään opettelevan lapsen sotkujen siivoamista. En oikeastaan kaipaa nukuttamista päiväunille tai kaksivuotiaan palauttamista sänkyyn sata kertaa illalla.
Vaikka pienet lapset on tosi söpöjä valokuvissa niin otan kyllä mieluummin nämä isot ja helpot lapset. Pitää keskittyä nauttimaan lapsista juuri nyt, koska tätäkin aikaa tulee kaipaamaan jossain vaiheessa. Ei ole myöhäistä vähentää työaikaa tai vaihtaa työpaikkaa jos nykyisellä työpaikalla ei myönnetä lyhennettyä työaikaa ja viettää enemmän aikaa lasten kanssa juuri nyt.
Se on ihan normaalia. Aina jää näitä katumisen aiheita.
Minä olin pitkään kotiäiti. Itse kadun sitä, etten laittanut lapsia aikaisemmin hoitoon ja tehnyt välillä jotain "omaa". Kadun myös sitä, etten jaksanut olla kotona tarpeeksi hyvä äiti ja järjestää tarpeeksi kehittävää ohjelmaa lapsille.
Mä luulen, että katumuksen määrä on vakio eikä kukaan siltä säästy. Tsemppiä :)
Jep. En voi sanoa tätä uraksi, mutta melkein 15 vuotta tien päällä ja kaikki lasten jutut on menneet minulta ohi. Nyt lapset on teinejä ja jos voisin, tekisin toisin.