Kun ystävän tilanne itkettää...

Tutustuin ystävääni kun hänen pieni poikansa oli kuuden. Meistä tuli perheen kanssa hyvät ystävät, ja sain seurata pojan kasvua. Muistan hänet aina kirkassilmäisenä vesselinä, joka juoksi näyttämään isälleen itse onkimaansa kalaa ja auttoi äitiään keräämään pihan marjapensaat tyhjiksi. Pojan elämänriemu oli niin valloittavaa! Pojan tultua murrosikään hänen äitinsä uskoutui minulle, että pojan suurin haave oli tyttöystävä, jonka kanssa nukkua talviöinä laavulla ja matkustaa Helsinkiin Luonnontieteelliseen Keskusmuseoon. Itsekin olin sitä mieltä, että noin hurmaava ja kiltti poika olisi oikea unelmakumppani jollekin onnekkaalle tytölle! Poika oli kiinnostuneempi tietokoneista kuin mopoista, joten yläasteella ollessaan hän sai seutata sivusta, kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alettua jokin pojan elämässä muuttui. Hän opiskeli edelleen fysiikkaa loistavin arvosanoin, muttei ollut oma valoisa ja iloinen itsensä. Armeija vuoden jälkeen pojalla ei vieläkään ollut tyttöystävää. Hän aloitti opinnot tietojenkäsittelytieteen laitoksella, jota seurasi romahdus ja syrjäytyminen. Nykyään tuo ennen niin reipas poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana... Mitä sanoa ystävälleni?