Kuuntelen kohinaa, turhaa eksyneiden elämää, sanoja vailla sisältöä, turhaan hosumista..

Maailma on täynnä keskustelua, kommentteja, kiivailua, vihaa, naurua, uhoa. Niin pinnalla, niin tyhjiä sanoja. Kuin kalvo pallon pinnalla. Mutta katsooko kukaan syvemmälle, pysähtyykö ajattelemaan mistä tässä on kyse. Ehkä sanot, olemme vain seurausta tyhjästä räjähtäneen sattumien ketjussa. Vain kehittyneitä koneita. Mutta kuka sinä olet, kuka olet ajattelija, kuka olet tuntija, kuka olet kokija.

Kaunis musiikki, rakkauden hipaisu sielun pehmeällä iholla, pelkkää kemiaako vain. Miten kemia voi tietää olevansa kemiaa, miten silmä ymmärtää katsovansa. Miksi toisen sieluun katsominen vie meitä kohisevan pinnan alle ja saa tuntemaan elämän arvokkaammaksi, ikuiseksi. Ehkä et usko mitään mitä sanon, ehkä et usko muuhun kuin olevasi tomuhiukkanen avaruuden kaaoksessa. Mutta silti, tarttuako rakkauteen, tarttuako tunteeseen kun sielusi kietoutuu toisen sielun kanssa irrottaen meidät maan otteesta edes hetkeksi, vai antaako rationaalisen arjen ja maailman murheiden litistää meidät painovoimallaan tuon pallon pinnallisen kalvon latteaksi, tunnottomaksi heijastukseksi.

Näin vaellan jo kuudetta kymmenettä vuotta. Mies. Suomalainen. Ihminen. Maailman kansalainen. Hulluko, ei. Elämä ei ole vielä ohi. Vielä sillä on annettavaa. Vielä toivo kiipeää vuorelle. Vielä kanssasi lähden.