Lue keskustelun säännöt.
Tunnen itseni epäonnistuneeksi - miten suhtautua?
22.10.2018 |
Pitkän sairauden takia olen nyt 40, köyhä ja perheetön. Takaisin työelämässä ja muutenkin pääsemässä jaloilleni, mutta häpeän ja suren kipeästi sitä, miten pahasti olen epäonnistunut elämässä.
Miten osaisin suhtautua itseeni armollisemmin, koska ei tämä suru ja häpeä mitään auta? Miten olla häpeämättä itseäni, kun en sairastumiselle mitään voinut? (Kai - jotenkin sitä pyörittelee mielessään, että olisiko voinut tehdä jotain eri tavalla)
Kommentit (11)
Jokaisella tulee erilaisia vaiheita elämässään.kannattaa ajatella että se oli sen hetkinen asia sun elämässä mutta se ratkaisee miten jatkat nyt eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 32 ja hieman samassa tilanteessa. Olen yh ja en ole merkittävästi paranemassa sairaudesta, mutta toivon pääseväni takaisin jonkinlaiseen normaaliin elämään vielä. Minun mielestäni ongelma on yhteiskunnan asenteissa - menestys on tietyn näköistä ja jos epäonnistuu, kärkkäästi syytetään yksilöä yrittämisen puutteesta, vääristä valinnoista jne. Vaikka olisi aina tehnyt parhaansa, se ei välttämättä riitä. Jotkut pääsee elämässä ihan helposti helpommalla kuin toiset ja se olisi ihan hyvä jokaisen tajuta. Olisi myös mukavaa, jos pitkään työelämästä pois ollutta ei leimattaisi asenne- tai mt-ongelmaksi. Kyseessä kun voi olla fyysinen, näkymätön sairaus tai psyykkinen trauma, joka johtuu esimerkiksi toisten pahoista teoista liian nuorelle psyykelle. Normaalitkin ihmiset voi pudota kelkasta väliaikaisesti tai kokonaan.
*oikeasti helpommalla, ei helposti helpommalla
-4
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 32 ja hieman samassa tilanteessa. Olen yh ja en ole merkittävästi paranemassa sairaudesta, mutta toivon pääseväni takaisin jonkinlaiseen normaaliin elämään vielä. Minun mielestäni ongelma on yhteiskunnan asenteissa - menestys on tietyn näköistä ja jos epäonnistuu, kärkkäästi syytetään yksilöä yrittämisen puutteesta, vääristä valinnoista jne. Vaikka olisi aina tehnyt parhaansa, se ei välttämättä riitä. Jotkut pääsee elämässä ihan helposti helpommalla kuin toiset ja se olisi ihan hyvä jokaisen tajuta. Olisi myös mukavaa, jos pitkään työelämästä pois ollutta ei leimattaisi asenne- tai mt-ongelmaksi. Kyseessä kun voi olla fyysinen, näkymätön sairaus tai psyykkinen trauma, joka johtuu esimerkiksi toisten pahoista teoista liian nuorelle psyykelle. Normaalitkin ihmiset voi pudota kelkasta väliaikaisesti tai kokonaan.
Kiitos tästä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet hengissä, se on jo paljon. Myös takaisinpääsy työelämään on jo itsessään hieno asia. Elämä järjestyy kyllä hiljalleen. Jos tuntuu, niin voi olla viisasta käydä vaikka muutaman kerran juttelemassa terapeutin luona. Tsemppiä !
Samanlainen epäonnistuja minäkin. Sairaslomia on viimeisten 15 vuoden aikana yhteensä yli neljä vuotta. Aluksi oli vain masennusta, sitten tutkailtiin neurologisia ongelmia ja nyt on jo erinäisissä veriarvoissakin jotakin häikkää. Lääkärin näen useammin kuin sukulaiseni, tutkimukset jatkuvat, olo on karmea.
Häpeä alkoi masennusvuosina. Onko minulla oikeus olla yhteiskunnan elättinä? Tein monenlaista työtä, kaikki meni poskelleen. Sitten tuli näitä neurologisia diagnooseja. Aloin ymmärtää saamattomuuttani ja alisuoriutumistani, mutta häpeää se ei poistanut. Nyt on sitten jotakin häikkää sisikunnassa, vaikken juurikaan käytä alkoholia, en ole ylipainoinen ja yritän edes liikkua. Yhä vain syytän itseäni ja häpeän kertoa ihmisille elämästäni.
Aina, jumalauta, aina joku on moittimassa: siinähän sinä nytkin olet pirteänä. Joo. Pirteänä. Oksetusta on nyt riittänyt kaksi kuukautta tauotta. Lihakset ovat olleet poskettoman kipeät vuosikaudet. Okei, anteeksi, en valita enempää, ettei jollekin kermaperseelle tule paha mieli.
Yleisin ajatukseni on, että en jaksa enää. Ei auta nami-nami-itsetuntoterapia. Vaan enpähän ole vielä kuolemaankaan suostunut. Joidenkin osa on paska - minun tapauksessani joka kolmas päivä ihan kirjaimellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nelikymppinen ja sairauseläkkeellä. Itse ainakin olen huomannut, että kauhean tiukassa istuu sellainen taipumus verrata omaa elämää muihin. Ja kuitenkin olemme erilaisia ja meillä on oma polkumme ja omat haasteemme. Siitä vertailusta pitäisi päästä eroon, samoin piintyneistä käsityksistä ja ennakko-odotuksista, millainen olisi hyvä elämä. Iloa ja merkityksellisyyttä voi löytää monista asioista. Työn ja uran tai sen puutteen ei tarvitse määrittää koko ihmistä ja perhe tai parisuhde ei ole suoritus, jossa tulisi onnistua. Meillä on mahdollisuus koko elämämme ajan kehittyä, oppia uutta ja olla avoimia erilaisille kohtaamisille ja vuorovaikutukselle ihmisten kanssa. Ja jos taas viihtyy paremmin yksin, senkin voi itselleen suoda. Olennaista olisi oppia aidosti hyväksymään ja rakastamaan itseään niin, ettei olisi riippuvainen muiden hyväksynnästä ja etsisi validaatiota itsensä ulkopuolelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos viisaista viesteistä!
Ap
Eläähään veikkoisein. Jossain päiin maailmaa joku vielä huonommassa jamassa. Nytteen kuun sulljet siilmät ja kohtaa puooli avaat niin onpi jo jo kuolllut.