Pakahdun rakkaudesta lastani kohtaan joka päivä - onko normaalia?

Mitä tarkoitat pakahtumisella?

Enemmän olisin huolissani, jos sua ei kiinnostais se lapses yhtään.

Täällä sama! Mutta mulla jo neljäs lapsi. Kaikkien lasten kanssa elat 2v ollut samanlaista rakkautta. Niin pakahduttavaa että sydän halkeaa, itku tirahtaa kiitollisuudesta, haluaa vain nuuhkia ihanaa vauvan tuoksua.

Mutta tää ”helpottaa” ajan kanssa, kolmevuotiaan uhman kanssa pakahdus laimenee ja muuttuu normaaliksi syväksi rakkaudeksi.

Mutta on muitakin siis, kyseessä varmaan se että tunneskaala menee tappiin asti ;)

Pakahdun onnellisuudestani ettei ole lapsia aina, kun näen rääkyvän räkänaaman väsyneen vanhemman lahkeessa.

Tajuan miten lähellä olin aikanaan suostua painostettuna samaan kuseen.

M39

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat pakahtumisella?

Tunne, että mitkään teot tai sanat ei riitä kuvaamaan rakkauteni määrää.

Tuo on varmasti se jokaisen unelma tilanne, kaikki eivät vaan ikinä saa nauttia siitä vauvasta/taaperosta nii paljon, että voisivat tuon kokea, itselläni kun löytyy lapsista kaksi täysin eri persoonaa, niin voi hyvin ymmärtää sen onnen mitä "helppo vauva" tuo tullessaan, sieltäkään tämä ei tarkoita, että toinen lapsi olisi yhtään sen huonompi, vaan sitä että se vauva-aika on mennyt todella väsyneenä, jolloin ei ole osannut nauttia kaikesta tapahtuneesta täysillä.

Ei minulla ole ollut pakahtumisia. Yhdenkään lapsen kohdalla. Symbioosin kyllä tunnistan.

Vierailija kirjoitti:

Pakahdun onnellisuudestani ettei ole lapsia aina, kun näen rääkyvän räkänaaman väsyneen vanhemman lahkeessa.

Tajuan miten lähellä olin aikanaan suostua painostettuna samaan kuseen.

M39

Se oma, rääkyvänä räkänokkanakin on vain niin ihana:)

ap

Eiköhän tuo ole normaali tuntemus :) Itse joskus ajattelin vähän huumorilla mennessäni hakemaan esikoista hoidosta, että pomppiikohan yläpuolellani sellainen punainen sydän... että uuu, kohta saan lapseni syliin :D

Rakkaus omaa lastaan kohtaan on jotain uskomatonta. Lapsen myötä löysin tarkoituksen elämälläni. Tuli syvä rauha, elämäni löysi tarkoituksen. Sinä hetkenä, kun lapsi tarttui kiinni käteeni, tiesin, että hän valitsi minut. Yhtä paljon, kuin minä opetan häntä, hän opettaa minua. Äitinä kasvan ihmisenä joka päivä, opin ja tulen rohkeammaksi. Ehkä hän tuli tänne maailmaan, opastamaan minua.

Sanoisin myös että ekat pari vuotta on aina melko "liikkistä". Ja on niitä pakahduksen tunteita sen jälkeenkin, mutta alkaa pikkuhiljaa tulla myös niitä muitakin fiiliksiä (kun alkaa lapsella vanhemmasta irtaantumisvaiheet uhmineen ja mielialanvaihteluineen, ei se aina ole kovin liikkistä).

Mä pakahdun edelleen ja lapsi on jo 5.

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus omaa lastaan kohtaan on jotain uskomatonta. Lapsen myötä löysin tarkoituksen elämälläni. Tuli syvä rauha, elämäni löysi tarkoituksen. Sinä hetkenä, kun lapsi tarttui kiinni käteeni, tiesin, että hän valitsi minut. Yhtä paljon, kuin minä opetan häntä, hän opettaa minua. Äitinä kasvan ihmisenä joka päivä, opin ja tulen rohkeammaksi. Ehkä hän tuli tänne maailmaan, opastamaan minua.

*Juoksee oksentamaan*🤢

lapset 3v ja 6v kirjoitti:

Sanoisin myös että ekat pari vuotta on aina melko "liikkistä". Ja on niitä pakahduksen tunteita sen jälkeenkin, mutta alkaa pikkuhiljaa tulla myös niitä muitakin fiiliksiä (kun alkaa lapsella vanhemmasta irtaantumisvaiheet uhmineen ja mielialanvaihteluineen, ei se aina ole kovin liikkistä).

Mä "pakahdun" päivittäin vaikka lapsi on jo teini. Niin ihana poika! Välillä (=päivittäin) riidellään, mutta kyllä hän on niin ihana, mun lapseni. Näen hänessä yhdistelmän omista ja mieheni hyvistä puolista (ja toki huonoistakin).

Tuo pakahtua on minusta juuri oikea sana. Rintaa puristaa ja henki lähes salpautuu kun ajattelee omaa lastaan.

Vierailija kirjoitti:

lapset 3v ja 6v kirjoitti:

Sanoisin myös että ekat pari vuotta on aina melko "liikkistä". Ja on niitä pakahduksen tunteita sen jälkeenkin, mutta alkaa pikkuhiljaa tulla myös niitä muitakin fiiliksiä (kun alkaa lapsella vanhemmasta irtaantumisvaiheet uhmineen ja mielialanvaihteluineen, ei se aina ole kovin liikkistä).

Mä "pakahdun" päivittäin vaikka lapsi on jo teini. Niin ihana poika! Välillä (=päivittäin) riidellään, mutta kyllä hän on niin ihana, mun lapseni. Näen hänessä yhdistelmän omista ja mieheni hyvistä puolista (ja toki huonoistakin).

Tuo pakahtua on minusta juuri oikea sana. Rintaa puristaa ja henki lähes salpautuu kun ajattelee omaa lastaan.

Okei, no minä en kyllä enää noin voimakkaasti pakahdu joka kerta kun ajattelen lapsiani 😁 Olis jo vähän raskastakin sellainen, kun lapsiaan ajattelee kuitenkin monia kertoja päivässä.

Usein iltaisin kyllä liikutun kun katselen nukkuvia tuhisijoita ja mietin kuinka ihania he on. Vaikka päivän aikana fiilikset olisi voineet olla jotain aivan muuta... 😅

Ja kyllä kuopuksen syntymäkin vaikutti. Kun oli vain yksi lapsi, hän oli kaiken keskiössä ja kaikki tunteet ja odotukset ja haaveet latautui siihen yhteen lapseen. Nyt ei enää ole niin voimakasta kun jakautuu kahden välille huomio.

lapset 3v ja 6v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapset 3v ja 6v kirjoitti:

Sanoisin myös että ekat pari vuotta on aina melko "liikkistä". Ja on niitä pakahduksen tunteita sen jälkeenkin, mutta alkaa pikkuhiljaa tulla myös niitä muitakin fiiliksiä (kun alkaa lapsella vanhemmasta irtaantumisvaiheet uhmineen ja mielialanvaihteluineen, ei se aina ole kovin liikkistä).

Mä "pakahdun" päivittäin vaikka lapsi on jo teini. Niin ihana poika! Välillä (=päivittäin) riidellään, mutta kyllä hän on niin ihana, mun lapseni. Näen hänessä yhdistelmän omista ja mieheni hyvistä puolista (ja toki huonoistakin).

Tuo pakahtua on minusta juuri oikea sana. Rintaa puristaa ja henki lähes salpautuu kun ajattelee omaa lastaan.

Okei, no minä en kyllä enää noin voimakkaasti pakahdu joka kerta kun ajattelen lapsiani 😁 Olis jo vähän raskastakin sellainen, kun lapsiaan ajattelee kuitenkin monia kertoja päivässä.

Usein iltaisin kyllä liikutun kun katselen nukkuvia tuhisijoita ja mietin kuinka ihania he on. Vaikka päivän aikana fiilikset olisi voineet olla jotain aivan muuta... 😅

Ja kyllä kuopuksen syntymäkin vaikutti. Kun oli vain yksi lapsi, hän oli kaiken keskiössä ja kaikki tunteet ja odotukset ja haaveet latautui siihen yhteen lapseen. Nyt ei enää ole niin voimakasta kun jakautuu kahden välille huomio.

Heh, en mäkään nyt sentään koko ajan pakahdu (se kuulostaa vähän hullulta). Mutta kun aktiivisesti ajattelee sitä lastaan, niin se onnen tunne tulee helposti.

T. 14

Minäkin pakahdun rakkaudesta lapsiini... mutta mulla menee toisin, kuin muutamalla muulla tässä ketjussa.

Olen kai vähän hidas rakastumaan, oli kyse kenestä tahansa, kumppanista, ystävistä tai lapsista, mutta kun lapseni olivat vauvoja, toki pidin heistä ja hoidin hyvin, mutta olen pakahduttavasti rakastunut heihin vasta ajan kuluessa. Mitä enemmän aikaa kuluu, mitä enemmän heitä ja persoonaansa tunnen ja mitä kauemmin tässä elämässäni ovat olleet, sitä enemmän rakkauteni heitä kohtaan kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin pakahdun rakkaudesta lapsiini... mutta mulla menee toisin, kuin muutamalla muulla tässä ketjussa.

Olen kai vähän hidas rakastumaan, oli kyse kenestä tahansa, kumppanista, ystävistä tai lapsista, mutta kun lapseni olivat vauvoja, toki pidin heistä ja hoidin hyvin, mutta olen pakahduttavasti rakastunut heihin vasta ajan kuluessa. Mitä enemmän aikaa kuluu, mitä enemmän heitä ja persoonaansa tunnen ja mitä kauemmin tässä elämässäni ovat olleet, sitä enemmän rakkauteni heitä kohtaan kasvaa.

En minä ainakaan koe että rakkauden määrä olisi mitenkään vähentynyt 🙂 Tuntuu että tästäkin tehtään taas joku äitien välinen kilpailu, kuka on eniten pakahtunut lapsiinsa.