Tulipa paska olo itsestäni, kun googlasin vanhoja opiskelukavereita ja näin, miten hyviin uraputkiin ovat päässeet

Kivoja vastauksia tullut teiltä, vähän piristää synkkää mielialaani. Lisääää :) 

Minä olen tuollainen samanlainen luuseri. Kuuden ällän ylioppilas ja kaikkien aineiden keskiarvo 9,7. Nuoruus meni masentuneena, ei niistä opinnoista tullut mitään. Sitten tehdastöitä, liian pitkään lapsen kanssa kotona, työvoimakoulutusta, työttömyyttä. Sitten AMK-opinnot jotka sujuivat loistavasti (koska vaatimustaso alhainen verrattuna DI-opintoihin) mutta en silläkään tutkinnolla päässyt töihin, koska alan työkokemusta ei ole. Olin jo 42 kun valmistuin AMK:sta, opiskelin rahoitusta siellä. Taas lisää työttömyyttä, yksi palkkatukityöpaikka (koulusihteeri 6kk) ja lisää työttömyyttä. Vihdoin viimein onni potkaisi ja pääsin yksityisen puolen pysäköinninvalvojaksi :-D Juu en ole Facebookissa tätä kuulutellut niille menestyjille, joiden kanssa olen kouluja käynyt joskus 80-90-luvulla. Mutta itsellä vähän parempi fiilis kun edes jotain työtä pääsin tekemään. AMK-opinnoista on ollut apua lähinnä omien sijoitusten hoitamisessa ja asuntolaina-Excelien pyörittelyssä.

Vierailija kirjoitti:

Samat fiilikset täälläkin, ei voi mitään. Valmistumisen jälkeen kaupan kassalla ja hanttihommissa, muut virkamiehiä ja kovapalkkaisessa duunissa. Elämä on.

Mistä valmistumisen jälkeen? Peruskoulusta? Ok, lukiosta? Ok, yliopistosta? Sitten on jo syytä tsiigaa peiliin.

Itsekin olen luullut itseäni täydelliseksi kalluksi, mutta mieli kirkastui, kun aloitin tekniikan alan amk-opinnot. Vaikka koulu olikin Metropöljä, oli sieläkin monella todella suuria vaikeuksia esim matikassa ja fysiikassa. Noh itse tykitin nämä läpi vitosen arvosanoilla. Todella monella meni kolmiulotteinen koordinaatisto, derivointi, integraalilaskenta yms yli ymmärryksen. Heti ensimmäisenä vuotena koppasin kesätyön, josta maksettiin 18e/h. Kukaan opiskelutovereista linkedin-haun perusteella ei ole päässyt samaan ekan vuoden jälkeen. Kaikenlaista kuppasta 10-12e/h palkkoja suurimmalla. Ja meillä myös kolmikymppisiä naisia, joilla todella ohut ja tyhjä cv. En tiedä sitten mihin ovat elämänsä haaskanneet. 

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen luullut itseäni täydelliseksi kalluksi, mutta mieli kirkastui, kun aloitin tekniikan alan amk-opinnot. Vaikka koulu olikin Metropöljä, oli sieläkin monella todella suuria vaikeuksia esim matikassa ja fysiikassa. Noh itse tykitin nämä läpi vitosen arvosanoilla. Todella monella meni kolmiulotteinen koordinaatisto, derivointi, integraalilaskenta yms yli ymmärryksen. Heti ensimmäisenä vuotena koppasin kesätyön, josta maksettiin 18e/h. Kukaan opiskelutovereista linkedin-haun perusteella ei ole päässyt samaan ekan vuoden jälkeen. Kaikenlaista kuppasta 10-12e/h palkkoja suurimmalla. Ja meillä myös kolmikymppisiä naisia, joilla todella ohut ja tyhjä cv. En tiedä sitten mihin ovat elämänsä haaskanneet. 

Lisäyksenä, että itsekin hitusen yli 30 vee M.

Itse olen oppinut että juuri tuo vertaaminen muihin pistää kyllä olon paskaksi. Olen viime vuosina erakoitunut, kun en vain viitsi olla kenenkään seurassa, kun tulee paska fiilis. Pärjään ihan hyvin, mutta itsepä valitsin naisvaltaisen alan jossa palkka ei ihan yllä siihen keskitasoon. Sentään on työ. Sentään on uskollinen puoliso. Sentään on rahaa harrastaa ja toteuttaa jotain pientä. Ikinä en voi ajatellakaan ostavani omaa asuntoa, kärvistellään vuokralla sitten.

Mutta olen sitten missä ympyröissä tahansa, niin alkaa ottaa pattiin. Vaikka oltaisi seurakunnissa, niin sielläkin on niitä "pyhiä ja onnistuneita" joihin ei viitsi alkaa itseään vertaamaan. Olen outo lintu, menen mihin tahansa. Aina on se -en kuulu joukkoon- tunne.  Musta on tullut kyyninen ja iloton paska. Viihdyn omissa oloissani yhä enemmän. Ei mun asiani ja elämäni ketään edes kiinnosta. 

Vierailija kirjoitti:

Jännittävää. Useassakin kommentissa toistuu teemat: "et voi tietää mitä menestyksen takana", "tuo menestyjä voi olla onneton", "sai työpaikkansa suhteillaan"... ymv. jossa epäillään menestyjän sekä menestystä että elämän muuta tilaa. Onko tämä todella ainoa tapa suomalaiselle kestää omaa "menestymättömyyttään"; ajatella, että kyllä siellä aina taustalla jotain negatiivista, jos joku näennäisesti menestyy minua paremmin? 

No, ehkäpä tämä tuo jollekin lohtua. Fakta kuitenkin on, että hyvin usein niillä esimerkiksi työssään menestyneillä menee muutenkin hyvin. Hyvästä työstä saa hyvin rahaa, jolloin taloudesta ei tarvitse stressata ja stressiin kuluvan kapasiteettinsa voi käyttää parisuhteeseen, lapsiin, harrastamiseen.. Tällä ei kuitenkaan pitäisi olla toiselle yksilölle mitään väliä, sillä eihän hän elä tuon kadehtimansa henkilön elämää. Hän elää omaa elämäänsä ja silloin mielestäni tärkeintä olisi keskittyä siihen omana hyvinvointiinsa; jos ei olekaan niin kovapalkkainen kuin joku entinen luokkakaveri, ei märehtiminen tilannetta ainakaan paranna. Sen sijaan itsestään huolehtiminen ja kehittäminen (esim. perhe- ja parisuhteen vaaliminen, kielikurssi harrastuksena, vapaaehtoistyö muiden suhteiden luomiseen, oman mielenterveyden huoltaminen jaksamisen vuoksi ymv. itselle mukavat toimet) voivat hyvinkin auttaa elämässä eteenpäin ja avata yllättäen uusia mahdollisuuksia vaikkapa siellä työrintamalla. Tai jos ei, niin sitten se ainakin antaa omalle elämälle enemmän arvoa! :)

Sitä paitsi. Aina löytyy niitä, joilla menee paremmin. Meille jokaiselle. 

Johtuisko ihan vaan siitä että jos oma mielikuva "menestyjästä" perustuu ihan vaan siihen mitä netistä löytää, niin se nyt ei vaan ole koko totuus. Ei kukaan kerro netissä niitä negatiivisia asioita elämästään. Toki olen kateellinen monelle monestakin asiasta, mutta en mä kenenkään kanssa haluaisia vaihtaa paikka, koska en tiedä niiden elämästä kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen oppinut että juuri tuo vertaaminen muihin pistää kyllä olon paskaksi. Olen viime vuosina erakoitunut, kun en vain viitsi olla kenenkään seurassa, kun tulee paska fiilis. Pärjään ihan hyvin, mutta itsepä valitsin naisvaltaisen alan jossa palkka ei ihan yllä siihen keskitasoon. Sentään on työ. Sentään on uskollinen puoliso. Sentään on rahaa harrastaa ja toteuttaa jotain pientä. Ikinä en voi ajatellakaan ostavani omaa asuntoa, kärvistellään vuokralla sitten.

Mutta olen sitten missä ympyröissä tahansa, niin alkaa ottaa pattiin. Vaikka oltaisi seurakunnissa, niin sielläkin on niitä "pyhiä ja onnistuneita" joihin ei viitsi alkaa itseään vertaamaan. Olen outo lintu, menen mihin tahansa. Aina on se -en kuulu joukkoon- tunne.  Musta on tullut kyyninen ja iloton paska. Viihdyn omissa oloissani yhä enemmän. Ei mun asiani ja elämäni ketään edes kiinnosta. 

Sinähän olet suorastaan sielunsisareni. :) T: aloittaja

Minusta "oudot linnut" ovat monesti niitä, jotka antavat toisille paljon vaikka eivät itse edes huomaa. Helppoa on sanoa että päivä paistaa risukasaankin, sehän on ilmava kasa. Mutta kyllä se päivä paistaa paskakasaankin. Kaikesta elämässä koetusta ja nähdystä on kasvualustaksi lopulta, koettu on, mutta otti kyllä aikaa parikymmentä vuotta ennen kuin tämän omalla kohdallani tajusin. Lannoitetta, kasvuvoimaa - paskakasoilla on arvoa. Vertailemisesta ei hyödy mitään. Itsensä arvostamisesta ja sen arvostuksen eteen nähdystä vaivasta, itkusta ja välillä hampaidenkiristelystäkin syntyy luja, ihan oma elämä. Mittapuut ovat aina muiden keksimiä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta "oudot linnut" ovat monesti niitä, jotka antavat toisille paljon vaikka eivät itse edes huomaa. Helppoa on sanoa että päivä paistaa risukasaankin, sehän on ilmava kasa. Mutta kyllä se päivä paistaa paskakasaankin. Kaikesta elämässä koetusta ja nähdystä on kasvualustaksi lopulta, koettu on, mutta otti kyllä aikaa parikymmentä vuotta ennen kuin tämän omalla kohdallani tajusin. Lannoitetta, kasvuvoimaa - paskakasoilla on arvoa. Vertailemisesta ei hyödy mitään. Itsensä arvostamisesta ja sen arvostuksen eteen nähdystä vaivasta, itkusta ja välillä hampaidenkiristelystäkin syntyy luja, ihan oma elämä. Mittapuut ovat aina muiden keksimiä.

Kiitos tästä kommentista! 

Ootkohan minkä ikäinen?

Mulla on ollut samankaltaisia fiiliksiä, ja vasta nyt 33-vuotiaana tunnen onnistuneeni jollain lailla.

Onko jokin tapahtuma hidastanut kehitystäsi elämän osa-alueilla? Mä olen ns. kympin oppilas. Sairastuin masennukseen parikymppisenä. Äiti sairastui vakavasti pian sen jälkeen. Yliopistoon pääsin ekalla yrittämisellä sisään 23-vuotiaana. Opinnot eivät kuitenkaan maistuneet, vaan ravasin baareissa. Sitten äiti kuoli ja vuoden päästä erottiin sen aikaisen poikaystävän kanssa. Siitä alkoi rankka alamäki kovine ahdistuksineen ja irrallisuudentunteineen.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun päätin muuttaa ulkomaille töihin kun olin lopulta saanut kandinpaperit. Löysin miehen, työpaikan ja myöhemmin sain ylennyksen. Kaikki tämä tapahtui kolmen vuoden sisällä.

Kyllä, olen tuntenut suurta kateutta ja riittänättömyyttä. On kuitenkin aivan eri asia, jos joku menestyy koska hänellä on kaikki hyvin ja suuremmilta tragedioilta säästytty. Usein nämä ihmiset eivät osaa edes arvostaa sitä, että kaikki on hyvin koska se on heille "normaalia".

Kaikki muut kokemukset työelämän ja opintojen puolella on myös pääomaa. Ei voi verrata kaikkia saavutuksia noihin. Vaikka olisit elänyt koko elämäsi yksin, ilman parisuhdetta, olet oppinut selviytymään yksin etkä kaipaa toista rinnalle pelkästään sen vuoksi.

Ole armollinen itsellesi, ap. Sinunkin aikasi voi koittaa vielä.

Kyllä samaa kokee moni muu. Sitä samaa..onneksi sain jonkun aikaa paikan asiantuntijatöistä..sellaista kivaa sihteerin työtä tai (minulle ura ei ole kaikki kaikessa välttämättä)..Jotkut opiskelukaverit ovat tosiaan kunnanjohtajia jne. Ihan melkein räkänokkana päässeet tuolle pallille? Lapsia neljä yms. eroakin osalla tapahtunut. Tai sitten se esikoinen on paniikissa väännetty kun on se yli 30-vuotias. Näin yhdenkin käyttäytymistä eron jälkeen, meni baarissa, oli kiukkuinen kaikille kavereilleen. Muutti pienempään kaupunkiin ja siellä sitten paniikissa hommasi itselleen ukon ja talousjohtajan paikan. Facessa joutuu näiden vauvojen kuvia katsomaan aina! Hyi..evvk!  Mua oksettaa tuollainen paniikki hankkia mies ja vääntää vauva. Sitten pam! erotaan kun ei ollut se aito rakkaus.

Oletko kenties akateeminen ja kuntatieteilijä? Ministeriöihin tms. jotkut ovat opiskelukollegat ovat hankkiutuneet..mutta ainakin omalla alallani jotkut ovat todella rasittavia persoonia ja päällepäsmäreitä. Kunta-alalla joissain töissä pitää olla lisäksi poliittisesti aktiivinen ja koen sen rasittavaksi (mm.puoluekantaansa pakottavat tms. tyrkyttäjät -itse haluan ainakin vaan tehdä työt asiallisessa sekä neutraalissa ympäristössä). 

Vertailu on silti turhaa..kannattaa miettiä haluatko heidän polkunsa ja elämänsä? Jos sinulla on tutkinto kasassa niin pyri ensin harjoitteluun tms. johonkin paikkaan mihin haluat. Kannattaa sitten vähemmän tarkkailla tuollaisia ihmisiä jotka ärsyttävät tai aiheuttavat tuon tunteen että evvk..ota esimerkkiä niistä jotka inspiroivat. Somessa ihmiset näyttävät vain parhaimpia puoliaan, arki voi olla toista vaikka olisi mikä toimitusjohtaja ja jaloissa ne viisi kitisevää muksua. Kyllä se siitä kurssi voi sinultakin muuttua uralla. :) Tsemppiä! En minäkään meinaa luovuttaa.. ;). Perheen perustamisella ei ole kiire, onneksi.

Ainakin omat koulukaverimenestyjät on niitä, joilla oli selvät näkemykset tulevaisuudestaan ja mitä halusivat elämältään. Yksikin halusi lapsesta asti olla kaivinkoneenkuljettaja, nyt on maansiirtofirman toimari. Muutama on sitten löytänyt sen oman alan vasta vuosien päsmäröinnillä, ja nyt pikkuhiljaa löytävät vakihommia sieltä unelmaduunialalta. Eli älä AP lannistu, vielä on elämää edessä.

Mä olen maisterinainen. Mulla on kaksi pientä lasta, joita olen hoitanut esikoisen syntymän jälkeen kotona. Työkokemusta löytyy alan töistä usean vuoden ajalta. Ja mun tarkoitus on palata työelämään vuoden sisään. Mä en itse ole kovin huolissani omasta työtilanteestani, vaikka uutta työtä en ole heti löytänyt. Olen opiskellut hoitovapaan aikana täydennysopintoja ja lapset ovat saaneet nauttia kotihoidosta. Ollaan vietetty onnellista, mutta taloudellisesti tietysti vähän tiukkaa elämää. Mies on ollut tosi kannustava, mutta ympäröivä maailma sen sijaan on täysi paska. Mulle on kolme naapuria tullut sanomaan, että en saa enää ikinä töitä, kun hoidan lapsia kotona. Mun eläke ei kuulemma kerry ja jään jälkeen kaikesta. Siis ventovieraat ihmiset, joiden kanssa en ole ollut yhtään tekemisissä, tulevat laukomaan, että "Hei! Kaunis päivä. Luuletko, että saat joskus töitä, älä unta näe!". Ja mä olen reilu 30v koulutettu nainen, jonka tutkinto on vielä kasvatusalalta! Ihmiset ovat näköjään tosi paskoja ja kateellisia. Mä sanon sulle ap, että älä välitä muista tai muiden sanomisista. Keskity omaan elämääsi. Toisten hyväksyntää ei kannata hakea, koska sitä et koskaan saa. Keskity siihen, että sulla ja sun läheisillä on kaikki hyvin, millään muulla ei loppupeleissä ole mitään merkitystä. Miten mä olisin parempi ihminen, että raataisin töissä pitkää päivää ja samaan aikaan mun 2v lapseni itkisi mun perään päiväkodissa. Työ ei ole, eikä koskaan saa olla tärkeintä elämässä. Se on tietysti välttämätöntä, että elää, mutta tärkeintä se ei koskaan saa olla. Älä siis arvioi elämääsi, onnellisuuttasi tai menestystäsi työn perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännittävää. Useassakin kommentissa toistuu teemat: "et voi tietää mitä menestyksen takana", "tuo menestyjä voi olla onneton", "sai työpaikkansa suhteillaan"... ymv. jossa epäillään menestyjän sekä menestystä että elämän muuta tilaa. Onko tämä todella ainoa tapa suomalaiselle kestää omaa "menestymättömyyttään"; ajatella, että kyllä siellä aina taustalla jotain negatiivista, jos joku näennäisesti menestyy minua paremmin? 

No, ehkäpä tämä tuo jollekin lohtua. Fakta kuitenkin on, että hyvin usein niillä esimerkiksi työssään menestyneillä menee muutenkin hyvin. Hyvästä työstä saa hyvin rahaa, jolloin taloudesta ei tarvitse stressata ja stressiin kuluvan kapasiteettinsa voi käyttää parisuhteeseen, lapsiin, harrastamiseen.. Tällä ei kuitenkaan pitäisi olla toiselle yksilölle mitään väliä, sillä eihän hän elä tuon kadehtimansa henkilön elämää. Hän elää omaa elämäänsä ja silloin mielestäni tärkeintä olisi keskittyä siihen omana hyvinvointiinsa; jos ei olekaan niin kovapalkkainen kuin joku entinen luokkakaveri, ei märehtiminen tilannetta ainakaan paranna. Sen sijaan itsestään huolehtiminen ja kehittäminen (esim. perhe- ja parisuhteen vaaliminen, kielikurssi harrastuksena, vapaaehtoistyö muiden suhteiden luomiseen, oman mielenterveyden huoltaminen jaksamisen vuoksi ymv. itselle mukavat toimet) voivat hyvinkin auttaa elämässä eteenpäin ja avata yllättäen uusia mahdollisuuksia vaikkapa siellä työrintamalla. Tai jos ei, niin sitten se ainakin antaa omalle elämälle enemmän arvoa! :)

Sitä paitsi. Aina löytyy niitä, joilla menee paremmin. Meille jokaiselle. 

Johtuisko ihan vaan siitä että jos oma mielikuva "menestyjästä" perustuu ihan vaan siihen mitä netistä löytää, niin se nyt ei vaan ole koko totuus. Ei kukaan kerro netissä niitä negatiivisia asioita elämästään. Toki olen kateellinen monelle monestakin asiasta, mutta en mä kenenkään kanssa haluaisia vaihtaa paikka, koska en tiedä niiden elämästä kaikkea.

Suomessa on aina hoettu: "Jol onni on, se onnen käteköön." Nyt kaikki eivät enää pyri sitä somessa kätkemään. Se taas ei sovi ihannoituun, vaatimattomaan käytökseen. 

Vaikka totta onkin, että ihmiset kertovat julkisesti onnistumisistaan ja peittelevät epäonneaan, en silti usko, että kaiken nettihehkutuksen takana on surua ja murhetta. Mutta koska sitäkin on, sen ajatteminen on jotenkin inhimillistä. Helpottaa omaa oloa ajatella, ettei muidenkaan elämä täydellistä ole. Eikä tietysti olekaan.

Minullakin alkoivat ongelmat kasaantua lukion jälkeen. Sain E:n paperit, mutta mielenterveys on ollut vaakalaudalla ja elämä koetellut monellakin tapaa, joten olen koko aikuisuuteni tehnyt vain hanttihommia ja pätkätöitä.

Sain koulupaikan 23-vuotiaana, mutta se koulutus jäi kesken. Kolmekymppisenä hakeuduin taas koulun penkille. Olen nyt 32 ja puolivälissä sairaanhoitajaopinnoissa. Ei aivan unelma-alani, mutta opinnot ja harjoittelut ovat menneet hyvin. Kukaan ole kysellyt aiempaa työhistoriaani ja töihin revitään jo koulutuksen aikana.

Välillä harmittaa tämä elämäni kulku, koska haaveilin alunperin ihan toisenlaisesta urasta ja työstä. Olen kuitenkin myös kiitollinen, että olen vihdoin pääsemässä kunnolla työelämään ja ammattiin kiinni.

Kyllä tässä keskustelussa paistaa se, että nykyään ihmiset vaatii itseltään ja elämältään tosi paljon. Kohtuus ei riitä. Jos kohtuus riittäisi, moni olisi tyytyväisempi.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin alkoivat ongelmat kasaantua lukion jälkeen. Sain E:n paperit, mutta mielenterveys on ollut vaakalaudalla ja elämä koetellut monellakin tapaa, joten olen koko aikuisuuteni tehnyt vain hanttihommia ja pätkätöitä.

Sain koulupaikan 23-vuotiaana, mutta se koulutus jäi kesken. Kolmekymppisenä hakeuduin taas koulun penkille. Olen nyt 32 ja puolivälissä sairaanhoitajaopinnoissa. Ei aivan unelma-alani, mutta opinnot ja harjoittelut ovat menneet hyvin. Kukaan ole kysellyt aiempaa työhistoriaani ja töihin revitään jo koulutuksen aikana.

Välillä harmittaa tämä elämäni kulku, koska haaveilin alunperin ihan toisenlaisesta urasta ja työstä. Olen kuitenkin myös kiitollinen, että olen vihdoin pääsemässä kunnolla työelämään ja ammattiin kiinni.

Sinulla on käynyt tuuri, että pystyt tekemään sairaanhoitajan hommia, koska eikö siihen työhön nimenomaan vaadita hyvää mielenterveyttä. Javarmasti om suuri helpottavaa tietää että töitä tulee olemaan, ok palkalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin alkoivat ongelmat kasaantua lukion jälkeen. Sain E:n paperit, mutta mielenterveys on ollut vaakalaudalla ja elämä koetellut monellakin tapaa, joten olen koko aikuisuuteni tehnyt vain hanttihommia ja pätkätöitä.

Sain koulupaikan 23-vuotiaana, mutta se koulutus jäi kesken. Kolmekymppisenä hakeuduin taas koulun penkille. Olen nyt 32 ja puolivälissä sairaanhoitajaopinnoissa. Ei aivan unelma-alani, mutta opinnot ja harjoittelut ovat menneet hyvin. Kukaan ole kysellyt aiempaa työhistoriaani ja töihin revitään jo koulutuksen aikana.

Välillä harmittaa tämä elämäni kulku, koska haaveilin alunperin ihan toisenlaisesta urasta ja työstä. Olen kuitenkin myös kiitollinen, että olen vihdoin pääsemässä kunnolla työelämään ja ammattiin kiinni.

Sinulla on käynyt tuuri, että pystyt tekemään sairaanhoitajan hommia, koska eikö siihen työhön nimenomaan vaadita hyvää mielenterveyttä. Javarmasti om suuri helpottavaa tietää että töitä tulee olemaan, ok palkalla.

Olen hyvän hoidon ansiosta ihan tasapainossa nykyään. Kyllä mielenterveysongelmistakin voi päästä jaloilleen. Minulla on kyse mm. masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä, joita hoidettiin aktiivisesti vuosia ja käyn edelleen säännöllisesti terapiassa. Ei vaikuta työhön mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Njooh, en edes muista enää kenenkään nimeä, ei haittaa yhtään mitä touhuavat

M45

Hah, mä ruoesin kanssa miettimään, että enhän mä muista edes niiden nimiä joiden kanssa kävin ammattikorkeaa samaan aikaan, eikä kyllä kiinnostakaan tietää mitä puuhaavat.

Pari etunimeä tuli mieleen, useimpia en muista edes ulkonäöltä.