Akateemisessä perheissä kasvaneet

Alapukut siitä, etta aihe on tabu.

Pidettiin itseämme parempina kuin naapurin amiksen käyneet.

Mitä alhaisempi koulutustaso, sitä todennäköisemmin mies perheen "pää". Kasvatuksena remmi ja kotiaresti.

Vierailija kirjoitti:

Pidettiin itseämme parempina kuin naapurin amiksen käyneet.

Me ei. Monesti ihmettelin löyhää moraalia kyllä.

Vanhemmat poissaolevia kotona ja omissa oloissaan.

Nämä ovat oman lapsuuden havaintoja eivätkä taatusti yleistettäviä, mutta koulutetuissa perheissä kiroiltiin vähemmän ja rahasta ei sopinut puhua, paitsi yhteiskunnallisella tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat poissaolevia kotona ja omissa oloissaan.

Keskustelunpuute...

Enemmän viiniä, konjakkia ja liköörejä, vähemmän kaljaa, kossua ja light-siideriä.

Osattiin odottaa omaa vuoroa. Ei kehuttu itseämme. Osattiin sanoa anteeksi ja kiitos. Kuunneltiin, ei puhuttu päälle. Kunnioitettiin opettajaa - keskinkertaistakin. Ei oltu materialisteja. Matkusteltiin paljon muttei koskaan seuramatkalla vaan omatoimisesti; lennettiin kohteeseen (Espanja, Portugali, Irlanti, Britit, Saksa, ym ym), vuokrattiin auto ja kierrettiin ne kohteet mitkä oltiin etukäteen suunniteltu että käydään.

Näin siis 80-90-luvuilla.

Isältä piti pyytää lupa kaikkeen. Äidin sanomisilla ei ollut väliä.

Meillä lapset kysyivät molemmilta vanhemmilta ja keskustelivat. Jos oli eriäviä mielipiteitä sitä enemmän keskusteltiin.

Minkäänlaista huutamista ei sallittu.

Vanhempia puhuteltiin vapaan kasvatuksen hengessä etunimillä.

Paljon juteltiin, uutisista ym. Muuten ei erityistä. Rahasta oli tiukkaa mutta tajusin vasta aikuisena että vanhemmat oli vaan niin kämmiä raha-asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat poissaolevia kotona ja omissa oloissaan.

Keskustelunpuute...

Mun kokemus ei ole keskustelunpuute. Keskustelua oli paljonkin, ohjaavaa, poliittista, kasvattavaa, kantaaottavaa, arvomuokkaavaa. Mutta kohtaamista ei kyllä kauheasti ollut, kaikki oli kovin hillittyä, hallittua ja pinnallista. Minä tiesin kyllä vanhempieni puoluekannan mutta en millä yllätyksellä voisin heidät ilahduttaa tai mistä he pitivät lapsena. He tiesivät minusta ihmisenä... no, surullisen vähän ja koko ajan vähemmän. Ei meillä koskaan puhuttu siitä mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen, mutta siitä puhuttiin mitä kannattaa opiskella että menestyy ja/tai saa arvostusta. Tosin en tiedä paljonko onnellisuudesta keskusteltiin muidenkaan perheissä.

Aika raju rajaus, jos koko väestö jaetaan kahteen ryhmään, akateemiset ja ei-akateemiset. Ei tainnu sosiologeja olla sun vanhemmat?

Minä 60-luvulla: meillä oli kirjoituskone, väritelkkari ja tiskikone. Kotona paljon kirjoja, lukemiseen kannustettiin. Jatkoimme oppikouluun emme kansalaiskouluun. Lukiota pidettiin itsestään selvänä. Meillä oli harrastuksia, ne eivät olleet vielä yleisiä. 70-luvulla teininä kävin kielimatkoilla.

Kotona ihailtiin yli kaiken suorittamista. Muuta kuin akateemisia opintoja ei annettu edes harkita. Lapsiin suhtauduttiin pikkuaikuisina.

Vierailija kirjoitti:

Aika raju rajaus, jos koko väestö jaetaan kahteen ryhmään, akateemiset ja ei-akateemiset. Ei tainnu sosiologeja olla sun vanhemmat?

Miten niin? Onhan ne nyt kaksi täysin eri maailmaa - akateeminen ja sitten se toinen. Jokainen akateemisessa perheessä kasvanut tietää sen.

Lapsilta vaadittiin paljon. Sosiaalisia taitoja ei opetettu.

Vanhemmat naureskelivat itseään tyhmemmille ihmisille (myös omille lapsilleen, kun he eivät yhtä kehittyneitä olleet).

Meidän ulkomaanmatkat oli japaniin ja amerikkaan, ei koskaan aurinkorannoille. Olin kateellinen tavallisille lapsille, jotka pääsi löhöilemään.

Harrastettiin enemmän kulttuuria, soittaminen oli pakkoharrastus, jonka lopetin salaa.

Rahasta ei meilläkään saanut puhua esim mitä ihmiset tienaa tai kuka perii ja mitä.

Opiskelemaan kannustettiin todella paljon.