Tuntuu että olen epäonninen

Lapsena mua kiusattiin pahasti koulussa, vanhempia ei oikein kiinnostanut, tai miten olisi voinut kiinnostaa kun en kertonut heille mitään. Viimeksi sanoin kiusaamisesta äidille kuusivuotiaana, johon hän suhtautui hyvin välinpitämättömästi. Mun lapsuus meni pääasiassa niin, että kun sattui niin joku satutti vielä vähän enemmän. Esim. kun mulla oli paha olla pienenä, niin isä yleensä vain raahasi mut tukasta huoneeseen ja jätti sinne. Mua oksetti siinä tilanteessa sen huutamisen takia ja päänahka oli useita päiviä kipeä kaikesta vetämisestä. Äitini oli sekaisin, mutta kuitenkin rakastava. Hän saattoi saada raivokohtauksen ihan mitättömästä asiasta. Hän myös välillä teki niin, että yllytti mun pikkuveljiä haukkumaan ja osoittelemaan mua, kun olin hölmöillyt jotain. Se ehkä sattui enemmän kuin mitkään lyömiset tai tönimiset. Välit olen menettänyt täysin kokonaan lähes kaikkiin veljiini. Ja vanhemmat ovat yhdessä vain meidän lasten takia. :D Jostain syystä olen aina ollut se jota kiusataan, jos jotakin pitää. Mulla on ollut varmaan koko elämäni jonkinlainen masennus, ja mut otettiin huostaan 1,5 vuotta sitten viiltelyn ja mt-ongelmien takia. Musta tuntuu että mun onni otetaan pois, jos sellaista saan tuntea. En tiedä. Kukaan ei auttanut mua lapsena pahojen olojen kanssa. Mutta mun elämässä on kuitenkin hyviä asioita kuten kaverit ja välittävät siskot ja vanhemmat. Silti tunnen itseni epäonnekkaaksi, että kaikkea pahaa voi tapahtua. Olen vasta 16, mutta silti näin.