Wheels of Freedom.-Pyörätuolilla Oulusta Lissaboniin

Homma jäi kiinni siitä, ettei hankkeessa ollut yritysten rahaa vielä mukana. Seuraavaan yritykseen jo huomattavasti helpompaa hommata sponsorit.

Alkaen nyt vaikka akku ja aurinkosähkö firmoista.

Ville ei vammoistaan huolimatta käsittääkseni ollut vikaa päässään, mutta itsekyyttä kyllä.

Eihän niin tietenkään saa sanoa, mutta aika avustajien riistoahan tuo oli.

No, ei kait siellä kenenkään talkoilla olisi pitänyt olla, vaikka alussa vähän annettiin niinkin ymmärtää, ettei hommasta tarvitsisi edes maksaa.

Ihmetytti vain, miten vähällä budjetoinnilla homma polkaistiin käyntiin.

Mutta yksi avustajista nimenomaan julisti ettei hän välitä palkasta vaan lähtee toteuttamaan matkaa vaikka ilmaiseksi.. taisi olla sama tyyppi joka eniten valitti ja dollarin lopussa sitten kyseli palkan perään

Risu oli aivan mahtava. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä ja missä hän on elämää opiskellut.

Areenassa katsottavissa nytkin. 

Tyypillinen vammainen; ainoa ajatus reissuun lähtemisestä oli "mä haluun", ei suunnitelmaa, ei budjettia, ei mitään. Ei ollut varaa maksaa avustajille edes näiden ruokia reissussa, meni heidän osaltaan talkoohommiksi. Milloin muka loukattiin itsemääräämisoikeutta, milloin yksityisyyttä (halusivat tietää, onko Villellä rahaa edes poistua maasta + syödä jne.). Mielipide muuttui kuin tuuliviirillä, avustajakoirakin piti raahata mukaan ("mä haluun", taas kerran), vaikka se kärsi pitkistä päivistä asuntoautossa. Koiran kohtelu oli muutenkin ilkeänoloista, läpsi sitä ja komenteli. Tilanteissa, joissa näki koiran pitkästä aikaa, koira ei edes tervehtinyt häntä vaan meni esim. äidin/avustajan luokse innoissaan. 

Risu väsyi Villeen, enkä yhtään ihmettele. Todella rasittavan oloinen ihminen. Vähän pitäisi sossunkin miettiä, mihin kaikkeen avustajia myönnetään, nyt oli kolme aikuista katsomassa yhden perään huvireissun ajan (tavoite oli saada NELJÄ!). 

"– Vammaisten asema on perseestä, hän sanoo.

Ensin Ville käyttää sanaa takapuolesta, mutta tarkentaa puhettaan. Esimerkin vaikeasta asemasta hän löytää läheltä.

– Minun äitini on 75-vuotias ja hän joutuu edelleen avustamaan minua. Ainakin Suomessa vammaisen asema on takapuolesta. Oulun kaupunki vaatii liikaa, mies sanoo kotikaupunkinsa asenteesta."

Terveisiä Oulun kaupungille, joka myönsi hyvää hyvyyttään kolme avustajaa veronmaksajien piikkiin täysin turhalle reissulle! Ville kertoo dokkarissa että hänen sähköpyörätuolinsa maksoi 20 000€, onkohan sekin kaupungilta vaiko tuolta vanhalta äidiltä saatu? Ehkäpä äiti "joutuu avustamaan", kun poika osaa lähinnä vaatia?

Mutta kaikki on tosiaan perseestä, kuten kuulimme. 

Dokumentin anti-kliimaksi oli mielestäni se, kun Ville meni (avustajiensa suulla) pyytämään yösijaa paikallisesta palvelutalosta, ilmaiseksi toki. Kun hoitajat laittoivat hänelle sängyn, iltapalaa ym., niin kiitti vasta, kun avustaja patisti. Yksi avustajista tokaisi, ettei itse olisi ikinä kehdannut mennä pyytämään noin isoa palvelusta vieraalla paikkakunnalla, johon Ville totesi "vammaisen valttikortti" ja hymyili. Näkee, että tätä "korttia" on käytetty ennenkin...

Ihana lovestory lopussa! - Niin, kyllä tarkempi suunnitelma pitää olla. Minusta avustajat toimivat oikein penätessään suunnitelmaa, joka oli vailla tarkempia tietoja umpimähkäinen ja siksi jopa ilmeisen vaarallinen pääosassa olevan kunnolle. Ei kukaan avustaja voi ottaa kontolleen sitä, että avustettava ilman parempaa tietoa vaatii kaikkia oikkujaan toteutettavan ehkä kohtalokkain seurauksin.  Nämä avustajat yrittivät tosissaan saada hullun suunnitelman toimimaan.

 Risu oli ohjelman parasta antia! Missäköhän hänet voisi bongata Suomessa v. 2020?

Musta tää dokkari heikentää taas osaltaan vammaisten mainetta henk.koht. avustajien työnantajina. Ei ihme, ettei porukka hakeudu avustajaksi, kun saa kuvan, että avustajaa saa pompotella, miten haluaa. Ikävä kyllä tällä on sit vaikutuksia siihen, ettei ne kunnon avustettavatkaan meinaa löytää avustajaa.

Olipa tosiaan tympeää menoa. Hienoa silti, että dokumentti tehtiin loppuun asti, eikä päätetty keskeyttää siihen, kun matkakin keskeytyi. 

Valitettavasti vahvisti kokemuksiani siitä, miten invalidit ovat tottuneet pompottamaan auttajiaan ja tuikituntemattomiakin. Eihän se kuitenkaan aina ole niin, eihän?

Itsekin avustajan töitä tehneenä näin tässä niin paljon sitä, kuinka joku tuolla oli jo maininnutkin "mä haluan" meininkiä. Ville ihan selvästi kuvitteli, että avustajat viime kädessä vaikka maksaa reissun omasta pussistaan. Juurikin tyypillistä ajattelua monelle vammaiselle, että maailma pyörii vain hänen ympärillään ja kun tulee mutkia matkaan niin sitten aletaan puhumaan omista oikeuksista. Ihan täyttä avustajien riistoa koko pätkä.

Risu lähti ihanalla asenteella hommaan mukaan, selkeästi kokemattomuuttaan. Mutta jo muutamassa päivässä kävi hänellekin selväksi, että mikä on homman nimi. Ja voi äiti raukkaa, kun joutuu pankista hakemaan lainaa, että poikansa voi toteuttaa hulluja päähänpistojaan. Ehkäpä tosiaan seuraavalle reissulle muutama ihan oikea sponsori ja avustajat myös sitä kautta niin ei tarvi byrokratian rattaissa väsyä ja pettyä.

Ville hakee myös mollissa jatkuvasti avustajaa itselleen, eipä yllätä miksi hänellä on niin suuri vaihtuvuus avustajissa.