Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan yksinäinen, vaikka ympärillä olisi valtavasti ihmisiä?
08.10.2018 |
Minulla on perhe ja hyvä kumppani. En sinänsä halua valittaa, koska mieheni on oikeasti hyvä puoliso, ja en ole siksi yksin. Mutta koen kuitenkin välillä yksinäisyyttä. Ja minulla on ihmisiä kyllä ympärillä. On kivoja kavereita, on harrastusten kautta läheisiä yhteisöjä, on lapset, joita rakastan, äiti, johon olen yhteydessä, ja kirjaimellisesti satoja tuttavia eri yhteyksistä, joihin aktiivisena ihmisenä olen tutustunut.
Mutta minulla ei ole läheisiä tiiviitä pitkän ajan ystävyyssuhteita. Enkä edes tiedä, miten niitä joillekin tuntuu syntyvän, vaikka ovat muuttaneet paljon, kuten minä.
Onko teitä muita, joilla on valtava kaveripiiri, mutta ei ystäviä? Ja mitä sille voi tehdä?
Kommentit (5)
Mulla on kyllä ystäviä ja kavereita, mutta kaikki läheiset ihmissuhteeni ovat sukulaisia. Joko biologisia tai avioliiton kautta sukuun tulleita. En tunne itseäni yksinäiseksi, mutta toisaalta ei vahemmillanikaan oikein ole ollut perheen ja suvun ulkopuolisia ystäviä. Kaksi tuttavaperhettä isäni työn kautta oli ja heitä vanhempani kutsuivat pari kertaa vuodessa kahville. Muuten vanhempani olivat tekemisissä sisarustensa ja näiden puolisoiden kanssa sekä joidenkin serkkujensa kanssa. Mulla ihan sama enkä osaa edes kaivata mitään tiivistä pitkän ajan ystävyyssuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kyllä ystäviä ja kavereita, mutta kaikki läheiset ihmissuhteeni ovat sukulaisia. Joko biologisia tai avioliiton kautta sukuun tulleita. En tunne itseäni yksinäiseksi, mutta toisaalta ei vahemmillanikaan oikein ole ollut perheen ja suvun ulkopuolisia ystäviä. Kaksi tuttavaperhettä isäni työn kautta oli ja heitä vanhempani kutsuivat pari kertaa vuodessa kahville. Muuten vanhempani olivat tekemisissä sisarustensa ja näiden puolisoiden kanssa sekä joidenkin serkkujensa kanssa. Mulla ihan sama enkä osaa edes kaivata mitään tiivistä pitkän ajan ystävyyssuhdetta.
Minulla ei ole läheisiä välejä sukuun oikeastaan kuin äitiini. Serkut ovat täysin vieraita, ja veljien kanssa olen ihan väleissä, mutta en tiiviissä. Miehen sisko on ihan eri ikäluokkaa, joten ei ole ollut sillä tavalla ’kaveri’ koskaan.
Suuren osan elämääni olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta.
Ei ole valtavaa kaveripiiriä, teini-iässä olin oikeasti yksinäinen.
Voimevuosina asia on alkanut hieman helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kyllä ystäviä ja kavereita, mutta kaikki läheiset ihmissuhteeni ovat sukulaisia. Joko biologisia tai avioliiton kautta sukuun tulleita. En tunne itseäni yksinäiseksi, mutta toisaalta ei vahemmillanikaan oikein ole ollut perheen ja suvun ulkopuolisia ystäviä. Kaksi tuttavaperhettä isäni työn kautta oli ja heitä vanhempani kutsuivat pari kertaa vuodessa kahville. Muuten vanhempani olivat tekemisissä sisarustensa ja näiden puolisoiden kanssa sekä joidenkin serkkujensa kanssa. Mulla ihan sama enkä osaa edes kaivata mitään tiivistä pitkän ajan ystävyyssuhdetta.
Minulla ei ole läheisiä välejä sukuun oikeastaan kuin äitiini. Serkut ovat täysin vieraita, ja veljien kanssa olen ihan väleissä, mutta en tiiviissä. Miehen sisko on ihan eri ikäluokkaa, joten ei ole ollut sillä tavalla ’kaveri’ koskaan.
Ymmärrän. Mulla ihan lapsuudessa opittu malli, että suvusta löytyy läheisimmät ihmiset. Kuulun siihen sukupolveen, jolla mummolat olivat vielä maalla ja vanhemmat ja lapset kaupungeissa. Kesäisin ja lomilla keräännyttiin isolla joukolla mummolaan ja peuhattiin serkkujen kanssa ympäri kyliä. Isommat serkut vahtivat pienempiään.
Kenelläkään muulla samanlaista kokemusta?