Lue keskustelun säännöt.
Milloin huomasit että lapsesi on älykkäämpi kuin muut ikäisensä?
06.10.2018 |
Minkä ikäisenä tämä tapahtui ja mistä seikoista se ilmeni? Onko lapsesi myös isompana menestynyt älyllisesti paremmin ja onko se vaikuttanut mitenkään muuhun menestykseen elämässä?
Kommentit (68)
Meillä lapsi kai fiksumpi tarhassa. Tekee sielä juttuja kuulemma joita ei kotona ja pysyy hyvin vuotta vanhempien joukossa. Kotona vauvailee monessa asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan lapsista ei osannut lukea, laskea mitään ennen koulua ja kirjoitusta omat nimensä, pelkäsin ovatko jotenkin ”tyhmiä”. Kummallakaan ei mitään mielenkiintoa esim. kirjaimiin ennen koulua vaan olivat paljon leikin mielikuvitusmaailmassa. Tykkäsivät kyllä kun heille luettiin.
Nyt yläasteikäisinä molemmat huippuoppilaita koulussa, toinen pakertaa ahkerasti koulujuttuja ja menestyy varmaan osin siksi, toisen en ole kertaakaan oma-aloitteisesti nähnyt läksyjä tekevän ja aluksi wilma lauloi, nyt yläasteella eivät enää välitä huomautella. Ovat sosiaalisesti lahjakkaita, paljon kavereita, en ole enää huolissaan kummastakaan ja uskon että ovat keskivertoa älykkäämpiä.
Pitkä lapsuus ja leikki ovat yllättävän tärkeässä osassa myöhemmässä älykkyydessä/lahjakkuudessa. Samoin toki lukeminen, joka (sen lisäksi että tietysti konkreettisesti vaikuttaa koulumenestykseen) on eräänlainen leikin jatke.
Surullisimpia tapauksia ovat nämä varhain itsenäistyvät lapset. Ne, jotka syövät aamupalaa yksin jo eskari-iässä, pitävät huolen omista tavaroistaan (tai eivät pidä), lakkaavat kouluikään mennessä leikkimästä, kun on niin kiire aikuistua. Hengessä köyhät vanhemmat jopa ylpeilevät heistä.
Jotkut lapset ovat tuollaisia luonnostaan. Meillä lapset saavat todellakin olla lapsia ja meillä on aina järkestetty aikaa perheelle. Kaikki järjestelyt ollaan arjessa toteutettu siten, etteivät lapset joutuisi tekemään itse. Silti mokomat haluavat!
En aio jarruttaa luontaisia taipumuksia siksi, että joku ulkopuolinen mistääntietämätön mamma saattaa paheksua. Annan tehdä, oppia, kokeilla, kokea.Kyllä minä vähän yrittäisin jarrua painaa, jos lapsi alle kouluikäisenä katsoisi olevansa liian iso leikkimään. Mutta kukin toki tavallaan, oman lapsen persoonaa kunnioittaen.
Eikö nuo sun kaksi virkettä ole vähän ristiriidassa? Ensimmäisessä olet valmis puuttumaan lapselle luontaiseen kehitykseen ja toisessa sitä mieltä, että lapsen oman persoonan tukee määritellä sopiva toimintatapa?
Ihminen on sosiaalinen eläin. Ei ole olemassa lapsen luontaista kehitystä kulttuurista irrallaan, jos puhutaan henkisestä ja sosiaalisesta kehityksestä. Lapsuus muuttuu koko ajan, ja nimenomaan lapset itse muuttavat sitä. Tästä hyvä esimerkki on älypuhelin. Nykyään melkein kaikilla alakoululaisilla on sellainen, minun aikanani ei ollut. Kokonaan oma aiheensa on sitten se, kuinka älypuhelimien tulo on vaikuttanut pihaleikkeihin, lukemiseen ja mielikuvitusleikkeihin. Koska sehän riippuu siitä, miten puhelinta yhteisössä käytetään. Parhaimmillaan puhelimella voidaan esimerkiksi kuvata mielikuvitusleikkejä.
Eli jos lapseni olisi sitä mieltä, että leikkiminen on tylsää ja blääh (onneksi näin ei ole), pyrkisin eri keinoin avartamaan hänen käsitystään leikkimisestä ja ehkä ohjaamaan sellaiseen porukkaan, jossa leikkitaidot ovat hallussa. Arvostan leikkiä erittäin paljon, sillä kiistatta leikki ja pitkä lapsuus ovat ominaisia kaikille korkeamman kehityksen saavuttaneille eläinlajeille: ihmiselle, ihmisapinoille, norsuille ja merinisäkkäille.
Hieman karrikoitu vertaus: jos yläkouluikäiseni keksisi, että juopottelu on mitä parasta ajanvietettä, en tietenkään pistäisi tuota luontaisen kehityksen piikkiin, vaan pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan tätä "kehitystä".
No, tee sinä sitten niin. Minä en ala manipuloimaan ja johdattelemaan lastani elämään täysin omien arvostuksien mukaisesti (jotka, btw, kuulostaa karmaisevasti kuin suoraan oppikirjasta reväistyltä) Meinaatko kaveripiiriinkin vaikuttaa? Siltähän tuo -toki todella hienovarainen vihjailu- vahvasti vaikuttaa.
Katsos, tässä me vanhemmat ollaan tosiaan erilaisia. Jotkut "ohjaavat" omien arvostusten mukaisesti lapsia koko ajan johonkin, koska kirjoissa lukee niin ja säälivät muiden lapsia. Toisissa perheissä keskitytään siihen, että lapsi saa toteuttaa ja kehittää itseään omista lähtökohdista. En siis huolestu, jos lapseni lopettaa leikkimisen. Nytkin hän keksii niin paljon muutakin mielekästä tekemistä. En ole myöskään huolissani siitä, että hän on (ollut aina) kypsä ikäisekseen ja itsenäinen ja huolehtii asioistaan. Se tuo hänelle itselleen turvaa, koska se on hänelle luontaista.
Olemme miehen kanssa keskimääräistä älykkäämpiä ja lapsemmekin ovat. Meistä lapset siis ovat ihan tavallisia, mutta kyllähän sen eron huomaa kun vertaa muihin lapsiin päiväkodissa ja koulussa. Ei mitään erityisneroja kuitenkaan, yksi on matemaattisesti lahjakas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan lapsista ei osannut lukea, laskea mitään ennen koulua ja kirjoitusta omat nimensä, pelkäsin ovatko jotenkin ”tyhmiä”. Kummallakaan ei mitään mielenkiintoa esim. kirjaimiin ennen koulua vaan olivat paljon leikin mielikuvitusmaailmassa. Tykkäsivät kyllä kun heille luettiin.
Nyt yläasteikäisinä molemmat huippuoppilaita koulussa, toinen pakertaa ahkerasti koulujuttuja ja menestyy varmaan osin siksi, toisen en ole kertaakaan oma-aloitteisesti nähnyt läksyjä tekevän ja aluksi wilma lauloi, nyt yläasteella eivät enää välitä huomautella. Ovat sosiaalisesti lahjakkaita, paljon kavereita, en ole enää huolissaan kummastakaan ja uskon että ovat keskivertoa älykkäämpiä.
Pitkä lapsuus ja leikki ovat yllättävän tärkeässä osassa myöhemmässä älykkyydessä/lahjakkuudessa. Samoin toki lukeminen, joka (sen lisäksi että tietysti konkreettisesti vaikuttaa koulumenestykseen) on eräänlainen leikin jatke.
Surullisimpia tapauksia ovat nämä varhain itsenäistyvät lapset. Ne, jotka syövät aamupalaa yksin jo eskari-iässä, pitävät huolen omista tavaroistaan (tai eivät pidä), lakkaavat kouluikään mennessä leikkimästä, kun on niin kiire aikuistua. Hengessä köyhät vanhemmat jopa ylpeilevät heistä.
Jotkut lapset ovat tuollaisia luonnostaan. Meillä lapset saavat todellakin olla lapsia ja meillä on aina järkestetty aikaa perheelle. Kaikki järjestelyt ollaan arjessa toteutettu siten, etteivät lapset joutuisi tekemään itse. Silti mokomat haluavat!
En aio jarruttaa luontaisia taipumuksia siksi, että joku ulkopuolinen mistääntietämätön mamma saattaa paheksua. Annan tehdä, oppia, kokeilla, kokea.Kyllä minä vähän yrittäisin jarrua painaa, jos lapsi alle kouluikäisenä katsoisi olevansa liian iso leikkimään. Mutta kukin toki tavallaan, oman lapsen persoonaa kunnioittaen.
Eikö nuo sun kaksi virkettä ole vähän ristiriidassa? Ensimmäisessä olet valmis puuttumaan lapselle luontaiseen kehitykseen ja toisessa sitä mieltä, että lapsen oman persoonan tukee määritellä sopiva toimintatapa?
Ihminen on sosiaalinen eläin. Ei ole olemassa lapsen luontaista kehitystä kulttuurista irrallaan, jos puhutaan henkisestä ja sosiaalisesta kehityksestä. Lapsuus muuttuu koko ajan, ja nimenomaan lapset itse muuttavat sitä. Tästä hyvä esimerkki on älypuhelin. Nykyään melkein kaikilla alakoululaisilla on sellainen, minun aikanani ei ollut. Kokonaan oma aiheensa on sitten se, kuinka älypuhelimien tulo on vaikuttanut pihaleikkeihin, lukemiseen ja mielikuvitusleikkeihin. Koska sehän riippuu siitä, miten puhelinta yhteisössä käytetään. Parhaimmillaan puhelimella voidaan esimerkiksi kuvata mielikuvitusleikkejä.
Eli jos lapseni olisi sitä mieltä, että leikkiminen on tylsää ja blääh (onneksi näin ei ole), pyrkisin eri keinoin avartamaan hänen käsitystään leikkimisestä ja ehkä ohjaamaan sellaiseen porukkaan, jossa leikkitaidot ovat hallussa. Arvostan leikkiä erittäin paljon, sillä kiistatta leikki ja pitkä lapsuus ovat ominaisia kaikille korkeamman kehityksen saavuttaneille eläinlajeille: ihmiselle, ihmisapinoille, norsuille ja merinisäkkäille.
Hieman karrikoitu vertaus: jos yläkouluikäiseni keksisi, että juopottelu on mitä parasta ajanvietettä, en tietenkään pistäisi tuota luontaisen kehityksen piikkiin, vaan pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan tätä "kehitystä".
No, tee sinä sitten niin. Minä en ala manipuloimaan ja johdattelemaan lastani elämään täysin omien arvostuksien mukaisesti (jotka, btw, kuulostaa karmaisevasti kuin suoraan oppikirjasta reväistyltä) Meinaatko kaveripiiriinkin vaikuttaa? Siltähän tuo -toki todella hienovarainen vihjailu- vahvasti vaikuttaa.
Katsos, tässä me vanhemmat ollaan tosiaan erilaisia. Jotkut "ohjaavat" omien arvostusten mukaisesti lapsia koko ajan johonkin, koska kirjoissa lukee niin ja säälivät muiden lapsia. Toisissa perheissä keskitytään siihen, että lapsi saa toteuttaa ja kehittää itseään omista lähtökohdista. En siis huolestu, jos lapseni lopettaa leikkimisen. Nytkin hän keksii niin paljon muutakin mielekästä tekemistä. En ole myöskään huolissani siitä, että hän on (ollut aina) kypsä ikäisekseen ja itsenäinen ja huolehtii asioistaan. Se tuo hänelle itselleen turvaa, koska se on hänelle luontaista.
Tässä on juuri nykypäivän lasten pahoinvoinnin ydin. Lapsia ei saa edes "ohjata", kun ajatellaan heidän olevan jotenkin valmiita persoonia. Sitten ihmetellään, kun koulussa opettajat saavat vastaansa lauman, joka ei osaa edes peruskäytöstapoja.
Ei täällä kukaan ole valmis, ei lapsi eikä aikuinen. Eikä kukaan nappaa arvojaan tyhjästä, jos vanhemmat eivät arvokeskusteluun ryhdy, joku muu taho syöttää arvonsa. Ja manipuloitu kertoo polleasti, kuinka "ajattelee omilla aivoilla".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan lapsista ei osannut lukea, laskea mitään ennen koulua ja kirjoitusta omat nimensä, pelkäsin ovatko jotenkin ”tyhmiä”. Kummallakaan ei mitään mielenkiintoa esim. kirjaimiin ennen koulua vaan olivat paljon leikin mielikuvitusmaailmassa. Tykkäsivät kyllä kun heille luettiin.
Nyt yläasteikäisinä molemmat huippuoppilaita koulussa, toinen pakertaa ahkerasti koulujuttuja ja menestyy varmaan osin siksi, toisen en ole kertaakaan oma-aloitteisesti nähnyt läksyjä tekevän ja aluksi wilma lauloi, nyt yläasteella eivät enää välitä huomautella. Ovat sosiaalisesti lahjakkaita, paljon kavereita, en ole enää huolissaan kummastakaan ja uskon että ovat keskivertoa älykkäämpiä.
Pitkä lapsuus ja leikki ovat yllättävän tärkeässä osassa myöhemmässä älykkyydessä/lahjakkuudessa. Samoin toki lukeminen, joka (sen lisäksi että tietysti konkreettisesti vaikuttaa koulumenestykseen) on eräänlainen leikin jatke.
Surullisimpia tapauksia ovat nämä varhain itsenäistyvät lapset. Ne, jotka syövät aamupalaa yksin jo eskari-iässä, pitävät huolen omista tavaroistaan (tai eivät pidä), lakkaavat kouluikään mennessä leikkimästä, kun on niin kiire aikuistua. Hengessä köyhät vanhemmat jopa ylpeilevät heistä.
Jotkut lapset ovat tuollaisia luonnostaan. Meillä lapset saavat todellakin olla lapsia ja meillä on aina järkestetty aikaa perheelle. Kaikki järjestelyt ollaan arjessa toteutettu siten, etteivät lapset joutuisi tekemään itse. Silti mokomat haluavat!
En aio jarruttaa luontaisia taipumuksia siksi, että joku ulkopuolinen mistääntietämätön mamma saattaa paheksua. Annan tehdä, oppia, kokeilla, kokea.Kyllä minä vähän yrittäisin jarrua painaa, jos lapsi alle kouluikäisenä katsoisi olevansa liian iso leikkimään. Mutta kukin toki tavallaan, oman lapsen persoonaa kunnioittaen.
Eikö nuo sun kaksi virkettä ole vähän ristiriidassa? Ensimmäisessä olet valmis puuttumaan lapselle luontaiseen kehitykseen ja toisessa sitä mieltä, että lapsen oman persoonan tukee määritellä sopiva toimintatapa?
Ihminen on sosiaalinen eläin. Ei ole olemassa lapsen luontaista kehitystä kulttuurista irrallaan, jos puhutaan henkisestä ja sosiaalisesta kehityksestä. Lapsuus muuttuu koko ajan, ja nimenomaan lapset itse muuttavat sitä. Tästä hyvä esimerkki on älypuhelin. Nykyään melkein kaikilla alakoululaisilla on sellainen, minun aikanani ei ollut. Kokonaan oma aiheensa on sitten se, kuinka älypuhelimien tulo on vaikuttanut pihaleikkeihin, lukemiseen ja mielikuvitusleikkeihin. Koska sehän riippuu siitä, miten puhelinta yhteisössä käytetään. Parhaimmillaan puhelimella voidaan esimerkiksi kuvata mielikuvitusleikkejä.
Eli jos lapseni olisi sitä mieltä, että leikkiminen on tylsää ja blääh (onneksi näin ei ole), pyrkisin eri keinoin avartamaan hänen käsitystään leikkimisestä ja ehkä ohjaamaan sellaiseen porukkaan, jossa leikkitaidot ovat hallussa. Arvostan leikkiä erittäin paljon, sillä kiistatta leikki ja pitkä lapsuus ovat ominaisia kaikille korkeamman kehityksen saavuttaneille eläinlajeille: ihmiselle, ihmisapinoille, norsuille ja merinisäkkäille.
Hieman karrikoitu vertaus: jos yläkouluikäiseni keksisi, että juopottelu on mitä parasta ajanvietettä, en tietenkään pistäisi tuota luontaisen kehityksen piikkiin, vaan pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan tätä "kehitystä".
No, tee sinä sitten niin. Minä en ala manipuloimaan ja johdattelemaan lastani elämään täysin omien arvostuksien mukaisesti (jotka, btw, kuulostaa karmaisevasti kuin suoraan oppikirjasta reväistyltä) Meinaatko kaveripiiriinkin vaikuttaa? Siltähän tuo -toki todella hienovarainen vihjailu- vahvasti vaikuttaa.
Katsos, tässä me vanhemmat ollaan tosiaan erilaisia. Jotkut "ohjaavat" omien arvostusten mukaisesti lapsia koko ajan johonkin, koska kirjoissa lukee niin ja säälivät muiden lapsia. Toisissa perheissä keskitytään siihen, että lapsi saa toteuttaa ja kehittää itseään omista lähtökohdista. En siis huolestu, jos lapseni lopettaa leikkimisen. Nytkin hän keksii niin paljon muutakin mielekästä tekemistä. En ole myöskään huolissani siitä, että hän on (ollut aina) kypsä ikäisekseen ja itsenäinen ja huolehtii asioistaan. Se tuo hänelle itselleen turvaa, koska se on hänelle luontaista.
Eli jos tämä lapsi päättää alaikäisenä, ettei mene lukioon vaan asumaan kadulle päihteitä käyttäen, se on hänen oikeutensa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan lapsista ei osannut lukea, laskea mitään ennen koulua ja kirjoitusta omat nimensä, pelkäsin ovatko jotenkin ”tyhmiä”. Kummallakaan ei mitään mielenkiintoa esim. kirjaimiin ennen koulua vaan olivat paljon leikin mielikuvitusmaailmassa. Tykkäsivät kyllä kun heille luettiin.
Nyt yläasteikäisinä molemmat huippuoppilaita koulussa, toinen pakertaa ahkerasti koulujuttuja ja menestyy varmaan osin siksi, toisen en ole kertaakaan oma-aloitteisesti nähnyt läksyjä tekevän ja aluksi wilma lauloi, nyt yläasteella eivät enää välitä huomautella. Ovat sosiaalisesti lahjakkaita, paljon kavereita, en ole enää huolissaan kummastakaan ja uskon että ovat keskivertoa älykkäämpiä.
Pitkä lapsuus ja leikki ovat yllättävän tärkeässä osassa myöhemmässä älykkyydessä/lahjakkuudessa. Samoin toki lukeminen, joka (sen lisäksi että tietysti konkreettisesti vaikuttaa koulumenestykseen) on eräänlainen leikin jatke.
Surullisimpia tapauksia ovat nämä varhain itsenäistyvät lapset. Ne, jotka syövät aamupalaa yksin jo eskari-iässä, pitävät huolen omista tavaroistaan (tai eivät pidä), lakkaavat kouluikään mennessä leikkimästä, kun on niin kiire aikuistua. Hengessä köyhät vanhemmat jopa ylpeilevät heistä.
Jotkut lapset ovat tuollaisia luonnostaan. Meillä lapset saavat todellakin olla lapsia ja meillä on aina järkestetty aikaa perheelle. Kaikki järjestelyt ollaan arjessa toteutettu siten, etteivät lapset joutuisi tekemään itse. Silti mokomat haluavat!
En aio jarruttaa luontaisia taipumuksia siksi, että joku ulkopuolinen mistääntietämätön mamma saattaa paheksua. Annan tehdä, oppia, kokeilla, kokea.Kyllä minä vähän yrittäisin jarrua painaa, jos lapsi alle kouluikäisenä katsoisi olevansa liian iso leikkimään. Mutta kukin toki tavallaan, oman lapsen persoonaa kunnioittaen.
Eikö nuo sun kaksi virkettä ole vähän ristiriidassa? Ensimmäisessä olet valmis puuttumaan lapselle luontaiseen kehitykseen ja toisessa sitä mieltä, että lapsen oman persoonan tukee määritellä sopiva toimintatapa?
Ihminen on sosiaalinen eläin. Ei ole olemassa lapsen luontaista kehitystä kulttuurista irrallaan, jos puhutaan henkisestä ja sosiaalisesta kehityksestä. Lapsuus muuttuu koko ajan, ja nimenomaan lapset itse muuttavat sitä. Tästä hyvä esimerkki on älypuhelin. Nykyään melkein kaikilla alakoululaisilla on sellainen, minun aikanani ei ollut. Kokonaan oma aiheensa on sitten se, kuinka älypuhelimien tulo on vaikuttanut pihaleikkeihin, lukemiseen ja mielikuvitusleikkeihin. Koska sehän riippuu siitä, miten puhelinta yhteisössä käytetään. Parhaimmillaan puhelimella voidaan esimerkiksi kuvata mielikuvitusleikkejä.
Eli jos lapseni olisi sitä mieltä, että leikkiminen on tylsää ja blääh (onneksi näin ei ole), pyrkisin eri keinoin avartamaan hänen käsitystään leikkimisestä ja ehkä ohjaamaan sellaiseen porukkaan, jossa leikkitaidot ovat hallussa. Arvostan leikkiä erittäin paljon, sillä kiistatta leikki ja pitkä lapsuus ovat ominaisia kaikille korkeamman kehityksen saavuttaneille eläinlajeille: ihmiselle, ihmisapinoille, norsuille ja merinisäkkäille.
Hieman karrikoitu vertaus: jos yläkouluikäiseni keksisi, että juopottelu on mitä parasta ajanvietettä, en tietenkään pistäisi tuota luontaisen kehityksen piikkiin, vaan pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan tätä "kehitystä".
No, tee sinä sitten niin. Minä en ala manipuloimaan ja johdattelemaan lastani elämään täysin omien arvostuksien mukaisesti (jotka, btw, kuulostaa karmaisevasti kuin suoraan oppikirjasta reväistyltä) Meinaatko kaveripiiriinkin vaikuttaa? Siltähän tuo -toki todella hienovarainen vihjailu- vahvasti vaikuttaa.
Katsos, tässä me vanhemmat ollaan tosiaan erilaisia. Jotkut "ohjaavat" omien arvostusten mukaisesti lapsia koko ajan johonkin, koska kirjoissa lukee niin ja säälivät muiden lapsia. Toisissa perheissä keskitytään siihen, että lapsi saa toteuttaa ja kehittää itseään omista lähtökohdista. En siis huolestu, jos lapseni lopettaa leikkimisen. Nytkin hän keksii niin paljon muutakin mielekästä tekemistä. En ole myöskään huolissani siitä, että hän on (ollut aina) kypsä ikäisekseen ja itsenäinen ja huolehtii asioistaan. Se tuo hänelle itselleen turvaa, koska se on hänelle luontaista.
Eli jos tämä lapsi päättää alaikäisenä, ettei mene lukioon vaan asumaan kadulle päihteitä käyttäen, se on hänen oikeutensa?
Muistuu mieleen raamatullinen viisaus, että se, joka paimensauvaa (käännöskukkasen mukaan vitsaa) säästää, se lastaan vihaa. Jos vanhemman mielestä lapsella on oikeus valita kaikista maailman arvoista mielensä mukaan, eikä hänellä ole tähän mitään sanomista, niin eipä hän taida juuri lapsestaan välittää.
Toisena ääripäänä on sitten se, että lapsesta tehdään täysin vanhemman minuuden jatke. Se johtaa ennemmin tai myöhemmin kapinaan. Joten kumpikin ääripää johtaa inhimillisiin tragedioihin.
Kultainen keskitie on paras. Se, että lapsella on lupa omaan identiteettiin, mutta hänet kasvatetaan yleisiin inhimillisiin arvoihin ja oman yhteisön arvoihin, vähintäänkin kunnioittamaan toisia ja itseään, siten ettei hänestä tule aivan armotonta pyllynsilmää.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin varmaankin esikoisemme olevan varsin älykäs pienestä pitäen, mutta koska en tuntenut muita lapsia, niin en tietenkään voinut häntä muihin vertailla. Tosi utelias ja ovela oli jo taaperoikäisenä (teki salaa rakennelmia joiden avulla pääsi kiipeämään korkeisiin paikkoihin heti kun käänsin selkäni). Oppi itsestään lukemaan 4-vuotiaana ja nautti numeroiden luettelemisesta (jaksoi luetella ihan älyttömän pitkään).
Ala-asteen lopuilla jo tuntui, että varsin helposti oppivasta lapsesta on kyse. Oikeastaan kaikista kokeista tuli aina täysiä pisteitä ja lapsi tuntui oppivan kaiken kuin itsestään. Ajattelin tällöinkin, että koulussa nyt vaan opetetaan helppoja juttuja, jotka porukka osaa jo ennen kuin se varsinaisesti opetetaan.
Pikkusiskokin sai ala-asteella todistusarvioinnissa täysiä (arviointi sellaisella janalla), mutta hänen osaamisensa oli paljon heikompaa kuin isoveljensä. Silloin tajusin kuinka paljon heikommallakin suorituksella olisi saanut täydet. Silloin konkretisoitui se kuinka paljon "tavallista" parempi se isoveli on.
Pojan ollessa yläasteella hyviä numeroita tuli edelleen "itsestään". Tällöin myös näkyi edelleen selvänä se tiedonjano, nopea hoksaaminen ja hyvä muisti asiassa kuin asiassa. Vaikka olen itsekin ihan fiksu, niin silti poika ratkaisi nopeammin kuin minä monenlaiset pulmatehtävät (joita rakastaa). Äikän aineita lukiessani ihmettelin, voiko oikeasti se minun pikkupoikani kirjoittaa noin fiksusi ja hyvää kieltä käyttäen. Hän opetteli/opettelee huvikseen vieraita kieliä. Piirtää ja soittaa uskomatttoman hyvin. Oli/on pidetty kaveripiirissä.
Nyt on lukiossa ja fiksulta tuntuu edelleen. On kiinnostunut mm. sijoittamisesta ja politiikasta.
Ei hyvä koulumenestys tarkoita mitään neroutta. Ala-aste varsinkin on niin helppo, että on tarkoitus saada täydet pisteet. Se, että lapsi on älykkäämpi kuin äiti voi kertoa enemmän äidin tyhmyydestä kuin lapsen neroudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oppi itekseen lukemaan 5-vuotiaana. Ei kyllä käytä älyään juuri mihinkään. Oisko sitten vaan laiska?
Kolmevuotiaana oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Ihmettelin myös päässälaskukykyjä jotka olivat useita vuosia edellä ikätasoa. Koulussa oli vain kohtalaisen hyvä koska ei kiinnostanut opiskelu. Musikaalisesti lahjakas. Yliopisto-opinnot sujui hyvin, ja hyvässä ammatissa nyt, menestyjäksi kasvoi. Todennäköisesti asperger, diagnoosia ei ole ollut tarpeen tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älykkyyttä on niin monenlaista. Yksi lapsistani on kohtalainen, n. seiskan oppilas koulussa, mutta tunneälyltään aivan uskomaton. Ollut jo pienestä saakka. Ymmärtää tunnepuolen asioita todella hyvin ja lukee kaikkia ihmisiä kuin avointa kirjaa. Tietää aina mitä sanoa ja miten toimia missäkin tilanteessa.
Yksi lapsista hämmästytti 3-vuotiaana laskemalla laskuja, joita tulee vasta alakoulun loppupuolella. Muisti on myös aivan käsittämätöntä luokkaa ja sävelkorva on todella hyvä. Mutta fyysisesti kömpelöhkö samoin kuin sosiaalisesti.
Kaksi muuta lasta ovat tasan niin keskivertoja kuin olla ja taitaa.
Huomasin, kun hän oli 5-vuotias. Piirsi ihmisen niin yksityiskohtaisesti, että säikähdin. Ajattelin jopa, etyä liekö hyvä asia.. Koulussa sitten tuli palautetta, että on useita vuosia ikäistään kypsempi. Olisi tarvinnut haasteita enemmän koulussa, mutta meillä mennään sen tasapäistämisen kaavan mukaan. Nyt on kuitenkin viittä vaille valmis lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin, kun sai 100 palan palapelin 6-vuotislahjaksi ja huomasin sen olevan 6+ ikäsuosituksella. Poika kun oli edellisellä viikolla koonnut iteksiään 1000 palan palapelin, enkä ollut pitänyt sitä lainkaan outona.
Jo alle 2-vuotiaana osasi aakkoset kolmella kielellä. Siitä eteenpäin on osoittanut sellaista oppimisenhalua, että en tiedä, mitä tuo meinaa tehdä koulussa. Paikallaan voisi opetella pysymään.
Uusperheessä huomaan nyt helposti, kuinka lapselliselta kahta vuotta vanhempi lapsipuoli vaikuttaa. Koulussa on, mutta ei osaa aakkosia, laskutaito rajoittuu 15:een, ei puhu mistään muusta kuin mielikuvitusleikeistä tai lastenohjelmista; ylipäätään ei pohdiskele.
Oma lapseni kun miettii avaruutta, kasvien kehitystä, katsoo talousuutiset (😂 tämä on totta) ja jättää Pikku kakkosen välistä. Osaa löytää lentokentällä oikealle lähtöportille, toimii auton navigaattorina jne. Niin kyllä ns. tavallinen lapsi tuntuu minusta suorastaan tylsältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyi viisivuotiaana kun oppi puhumaan että miksi kissalla on karvat ja miksi jääkaappi on kylma. Kuin nuori Sokrates
Siinä kohti kun päiväkodissa ehdottivat eskariin menoa 5-vuotiaana. Tähän vielä suostuttiin, mutta kova vääntö tuli kun ei suostuttukaan laittamaan 6-vuotiaana kouluun. Haluttiin että saa olla rauhassa lapsi, joten kävi eskan kahteen kertaan. Nyt on jo aikuinen ja yliopistossa. On älykäs erityisesti kielellisesti mutta myös sosiaalisesti, menestyy hyvin opinnoissa mutta on myös vastuutehtävissä ainejärjestössä ja ystäväpiiri on laaja. Ystävät onkin minun mielestäni tärkeintä.
Molemmat puhuvat järjettömän nopeasti ja muistavat kaiken. Toinen 5 ja toinen 17.
tästä kysymyksenasettelusta hasee 123 m päähän että piruuttaan tehty kysymys
Kyseli vaikeasti selitettäviä asioita leikki-ikäisenä, miksi kysymykset koskivat avaruutta jne. erikoisia asioita, kappaleiden nopeuksia jne. Oppi kirjaimet ja numerot 4 -vuotiaana itsekseen. Oli nopea oppimaan säännöt jo pienenä, samoin oli "ovela" esim. piilottelemaan karkkeja, keksejä jne. tappeli harvoin, osasi luovia tilanteissa kummallisen hyvin, muisti oli hyvä. Oli pienenä jo "terävätyyppi". Omaksui urheilulajit, laulujen sanat, musiikin, taiteen ja oikeastaan kaiken todella nopeaa ja virheettömästi. Ei tuettu mihinkään mitenkään mihinkään erityiseen koskaan, meni muiden mukana pikkulapsena. Hakeutui omaan rauhaansa monesti leikki-ikäisenä pyörittelemään isompien lasten leluja, rakennuspalikoita, päättelyävaativia touhuja jne. On nyt yläkoulussa 8. luokalla ja tekee lukion aineita sivutoimisena, turhaantui yläkoulun helppouteen. Ja lukion aloitus tuli yläkoulun opettajilta, ei vanhemmilta. Elää sisarusten kanssa kuten muukin perhe, ilman erityisvapauksia. Sisarukset ovat n. 9 oppilaita, mutta eron huomaa kyllä jos haluaa huomata. Älyköillä taitaa olla superkapasiteettia vähän kaikkeen.