Miten turvaton kiintymyssuhdetyyli (lapsuudenperheen ongelmat) näkyvät elämässäsi?

No, ainakaan en luota kehenkään. Pyrin ihmissuhteissa niskan päälle ja tietämään aina tarkalleen, missä mennään.

Luottamusongelmia, ongelmia solmia läheisiä ihmissuhteita. Olen pohtinut.

Itse tajusin tämän vasta ihan hetki sitten, toisen tärkeän ihmissuhteen päättyessä. Kärsin takertuvasta kiintymyssuhteesta. Löydän ihan varhaislapsuudesta asioita, jotka sitä selittävät. Toki olen aikuinen ollut jo pitkään ... ja monin tavoin pystyn säätelemään itseäni ja käyttäytymistäni, mutta ns. äärimmäisen stressaavissa elämäntilanteissa jonkunlainen selviytymisstrategia puskee pintaan.

Sitä mä mietin tällä hetkellä, että onko terapia aina välttämätöntä, vai pystyykö siitä itse oppimaan pois. Nyt kun tiedostan ongelmani, osaanko tietoisesti myös muuttaa omia toimintamallejani stressaavissa tilanteissa. Tätä olen paljon pohtinut.

Vaikea sietää etäisyyttä ihmissuhteissa. Taipumus ahdistua helposti ja päätyä siksi konflikteihin toisten kanssa. Jos ihmissuhde tuntuu liian etäiseltä suhteessa omiin tarpeisiin, niin yritän jonkin aikaa korjata tilannetta. Ellei se auta, niin säätelen ahdistustani poistamalla tämän ihmisen elämästäni.

Vaikea luottaa ihmisiin. Sitoutuminen toiseen ihmiseen on lähes mahdotonta, mistä tietenkin seuraa seurustelusuhteiden päättyminen heti alkuunsa. Lopetan suhteen itse, ennen kuin toinen ehtii hylätä.

Vierailija kirjoitti:

Itse tajusin tämän vasta ihan hetki sitten, toisen tärkeän ihmissuhteen päättyessä. Kärsin takertuvasta kiintymyssuhteesta. Löydän ihan varhaislapsuudesta asioita, jotka sitä selittävät. Toki olen aikuinen ollut jo pitkään ... ja monin tavoin pystyn säätelemään itseäni ja käyttäytymistäni, mutta ns. äärimmäisen stressaavissa elämäntilanteissa jonkunlainen selviytymisstrategia puskee pintaan.

Sitä mä mietin tällä hetkellä, että onko terapia aina välttämätöntä, vai pystyykö siitä itse oppimaan pois. Nyt kun tiedostan ongelmani, osaanko tietoisesti myös muuttaa omia toimintamallejani stressaavissa tilanteissa. Tätä olen paljon pohtinut.

Käytöstään voi toki muuttaa jossain määrin, mutta se on hidasta ja hankalaa. Muutoksia tapahtuu, mutta ne eivät välttämättä ole niin suuria, kuin mitä itse toivoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tajusin tämän vasta ihan hetki sitten, toisen tärkeän ihmissuhteen päättyessä. Kärsin takertuvasta kiintymyssuhteesta. Löydän ihan varhaislapsuudesta asioita, jotka sitä selittävät. Toki olen aikuinen ollut jo pitkään ... ja monin tavoin pystyn säätelemään itseäni ja käyttäytymistäni, mutta ns. äärimmäisen stressaavissa elämäntilanteissa jonkunlainen selviytymisstrategia puskee pintaan.

Sitä mä mietin tällä hetkellä, että onko terapia aina välttämätöntä, vai pystyykö siitä itse oppimaan pois. Nyt kun tiedostan ongelmani, osaanko tietoisesti myös muuttaa omia toimintamallejani stressaavissa tilanteissa. Tätä olen paljon pohtinut.

Käytöstään voi toki muuttaa jossain määrin, mutta se on hidasta ja hankalaa. Muutoksia tapahtuu, mutta ne eivät välttämättä ole niin suuria, kuin mitä itse toivoisi.

No saako terapialla sitten parempia tuloksia?

Yritän vain miellyttää ja miellyttää ja miellyttää, kunnes kuppi menee nurin ja I dont give a fuck. Silti kuluttavaa, koska miellyttäminen on niin pitkäaikaista. En oikein saa otetta tähän miellyttämishaluuni, koska se on niin syvällä selkärangassa. Sitä ei edes ymmärrä, ellei ala kunnolla tonkimaan omia ajatuksia ja tuntemuksia.

Nosto. Tutkimusten mukaan suomalaisten miesten yleisin kiintymyssuhde on välttelevä, joten siihen nähden tosi vähän on täällä kokemuksia näistä. Eikö sitä vain tunnisteta?

Up

Olen ylisuorittamiseen taipuvainen... Kuitenkin olen ujo eli en ole ehkä uskaltanut koskaan lähestyä niitä joista olen itse kiinnostunut. Parisuhteessa olen sitten jonkin verran vaikea, jatkuva läheisyys ahdistaa ja lisäksi olen ehkä perfektionistinen kumppaniakin kohtaan, vaadin enemmän mitä joku muu ehkä vaatisi. Ja saatan sanoa turhan rumasti. Olen kyllä tietoinen näistä ja yritän tsempata näiden suhteen.

Kaksjakoisuutta. Toisaalta kaipaan toista lähelleni älyttömästi, mutta sit toinen puoli ahdistuu ja työntää toisen pois Omalla käyttäytymisellä. En usko, että minua voisi oikeasti rakastaa, joten on helpompi heti lopettaa suhde.

Vaikea luottaa ihmisiin ja itseensä.

Heti jos toinen muuttaa käyttäytymistään niin alan pelätä hylkäämistä.

Olen liian miellyttämisenhaluinen, muutun lähes tahdottomaksi. Pelkään konflikteja aivan kuollakseni, joten taivun ja suostun kaikkeen, mistä voisi tulla erimielisyys. En vaadi koskaan mitään ja aivan kaikki käy, mikä ahdistaa seurustelukumppaneita - tuntevat olevansa mulle ”ihan sama”, kun oikeasti aina kelpaa kaikki vaihtoehdot tai jopa se, ettei vaikka kolmeen viikkoonkaan nähdä. Mua on testattu ohareilla ja vaikka millä, enkä ikinä suutu, ja sitten kumppani suuttuu kun en suutu.

Nykyään en enää edes yritä seurustella. Mulla on muutama läheinen ystävä, joita näen satunnaisesti. Viihdyn hyvin yksin ja nautin rauhallisuudesta, yhtään minkäänlaista draamaa en kestä ollenkaan. Lähden heti kävelemään. Ja jos joku on mulle sanallisesti ilkeä tai etenkin huutaa, siitä alan heti itkeä. En vaan kestä yhtään.

Kasvoin alkoholistiperheessä, jossa oli paljon perheväkivaltaa ja tappelua. Olen jo joskus yhdeksänvuotiaana nähnyt, kun mun äidiltä hakattiin kylkiluut paskaksi. En mitään niin paljon arvosta kuin turvaa ja hiljaisuutta.

Itsellä ei tule kavereiden kanssa ongelmia, mutta seurustellessa tulee ongelmia. Olen omistushaluinen huonon omatuntoni takia ja kontrolloin, koska haluan auttaa, vaikka tiedän olevani vain haitaksi määräilylläni.

Pelkään riitelyä ja argumentointia todella paljon. Yritän miellyttää muita oman elämäni kustannuksella. Olen perfrektionisti. T. Väkivaltaisessa alkoholistiperheessä kasvnut, jota ei kehuttu koskaan mistään

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sietää etäisyyttä ihmissuhteissa. Taipumus ahdistua helposti ja päätyä siksi konflikteihin toisten kanssa. Jos ihmissuhde tuntuu liian etäiseltä suhteessa omiin tarpeisiin, niin yritän jonkin aikaa korjata tilannetta. Ellei se auta, niin säätelen ahdistustani poistamalla tämän ihmisen elämästäni.

Tämä! Mulla on juuri tämä ongelma ja olen miettinyt vuosikymmenet, että mistä se kumpuaa. Ystäviä olen poistanut elämästäni jo useita tämän takia :( 

Osaisitko kertoa mistä tämä käytös johtuu, tai millaisena oman lapsuutesi koit? Se voisi auttaa minuakin ymmärtämään itseäni. Kiitos!

minä takertuvakiintymystyyli

Mies vältteleväkiintymystyyli

= avioero

Tosin toinen meistä ei edes yrittänyt tehdä mitään ongelmilleen

En osaa sitoutua ihmissuhteisiin, mutta parisuhteissa menee sitten överiksi ja sitoudun liikaa, tulen riippuvaiseksi rakkaudesta, en osaa luovuttaa & nielen kaikkea paskaa paskan perään. Olen kyllä paljon miettinyt näitä ja viimeksi tein oivalluksen, että tarvitsen varmaan rakastumisen kemiallisen reaktion kiintyäkseni, muuten en saa kontaktia ihmisiin. Ja sitten toi kiintymys kääntyy mua vastaan. Lapsuudessa ankaruutta, väkivaltaa ja vähättelyä ym. Parisuhteissa päihteitä, uskottomuutta ja väkivaltaa. Nyt nautin omasta rauhasta ja viihdyn yksinäni, olen tavallaan jo luovuttanut ihmissuhteiden suhteen. Ei vaan osaa niin ei osaa.