Lue keskustelun säännöt.
Romahdan liialliseen vastuuntuntoon ja empatiaan. En kestä omien tarpeiden laiminlyöntiä enää.
01.10.2018 |
Vika on luultavasti omassa käyttäytymisessä ja uhriutuvuudessa, joka on kai osa persoonaani. Pakko purkautua ja olisin kiitollinen jos saisin jonkinlaista neuvoa tilanteen parantamiseen.
No aloitetaan vaikka ihmissuhteista.
Olen empaattinen, muut huomioon ottava ja tahdon tukea toisia. Tahdon antaa neuvoja ja auttaa jos ovat sellaisen tarpeessa. En halua väheksyä ketään jos joku luottaa minuun ja haluaa asioistaan puhua. Kuuntelen ja kannustan, yritän nähdä ihmisen hyvät puolet ja myös antaa eri näkökulmia tilanteisiin.
Olen ottanut tukijan roolin, en kai osaa olla muunlainenkaan.
Puhun myös omista ongelmista ja yritän olla ihminen ihmiselle. En kuitenkaan kuormita liikaa omilla ongelmilla. Pyrin siihen, etten ole liian vaivaksi.
Ei minua kukaan vaivaa periaatteessa mutta turhaudun koska jokainen suhteeni perustuu periaatteessa siihen tukijan ja vahvan ihmisen rooliin.
Vanhemmat eivät ole koskaan osanneet hakea ongelmiinsa apua, ovat rikkinäisiä ja päihderiippuvaisia. Olen tavallaan lapsuudesta saakka ollut aina huolissani ja yrittänyt olla mahdollisimman vahva, etten kuormita heitä lisää. Paitsi teininä sitten kapinoin, myös käytin runsaasti alkoholia ja pyörin väärien ihmisten kanssa. Jotka käyttivät hyväkseen, en silloin tiennyt vielä lainkaan kuinka minua pitäisi kohdella ja otin vastaan paljon enemmän p*skaa kuin nykyään.
Olen paljon rohkeampi tänä päivänä sanomaan vastaan mutta kuitenkin tyydyn usein murusiin omien tarpeiden kustannuksella. Kestämällä liikaa ja jossain vaiheessa huomaan uupuvani, turhaudun ja olen vihainen.
Olen vanhempien kanssa hyvissä väleissä vaikeista riippuvuuksista huolimatta. Yritän saada heidät piristymään omalla pärjäväisyydellä enkä jaksa olla vihainen enää siitä, että eivät hae apua ongelmiinsa.
Sillä siskoni on esimerkiksi joutunut elämään elämäänsä mielenterveysongelmaisena pystymättä tuskin koskaan itsenäiseen elämään ja sekin vanhempia surettaa. Olen turtunut asian suhteen ja yrittänyt ymmärtämään heitä. Olen se jolle he purkavat humalassa sydäntään, haukkuvat toisiaan tai vaikka minua. Sitten selvinpäin ei asioista puhuta ja kaikki haudataan jälleen uutta purkausta odottaen. Tavallaan tiedän, etteivät he elä enää kauaa, siksi olen hyväksynyt tilanteen, sen muuttumattomuuden.
Äitinikin kärsii vakavista mielenterveysongelmista ajoittain. En voi pahentaa hänen oloaan hylkäämällä tms.
Jatkuu..
Kommentit (26)
Alkoholistien aikuisten lasten (AAL) kokoukset voisi auttaa sinua sen terapian lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun täytyy oppia olemaan jämpti ja vetämään rajat hyväksikäytölle, koska AINA löytyy joku, joka yrittää hyötyä sun hyvyydestä. Jos pitää ne omat rajat, ei se tarkoita että olisit jotenkin huonompi ihminen.
Tsemmpiä sulle ja hyvää syksynjatkoa!Olen tosissaan yrittänyt asettaa rajoja ja tuonut tunteita esiin jos alkaa riittämään. Välillä tuntuu sitten, että ylireagoin ja aiheutan vain turhaa draamaa. Tulee huono omatunto. Ei aina mutta toisinaan.
Kun olen kerryttänyt liian kauan vihaa niin räjähdän mutta silloinkin pystyn onneksi kontrolloimaan itseäni.
Pitäisi opetella aikaisemmin puhumaan.
Usein olen eristäytynyt muista ihmisistä, siis vapaa-ajalla. Olen jotenkin aivan eksysissä välillä sen suhteen miten minun pitäisi asiat ottaa ja kuinka niihin reagoida.
Olen tuonut omia oikeuksia esiin mutta jälkeenpäin on yleensä hävettänyt vaikka se onkin ollut tarpeellista. Tällaista oppimistahan tämä elämä on.
Ap
Samoja tuntemuksia. Jos se nyt lohduttaa. Olen vastuuntuntoinen, ylisuoritan ja yritän olla mukava. Parisuhteessakin väännyn (vertauskuva sentään...) jos jonkinlaiselle mutkalle jottei kumppani pahoittaisi mieltään. Enkä edes tajua uhrautuvani kuin vasta sitten, kun on liian myöhäistä ja olen aivan loppu.
Lyhyesti ajan kaikissa ihmissuhteissa itseni tilaan, josta ei enää ole paluuta. Smasta syystä olen nykyään melkoinen erakko.
Joskus on vaan pakko ryömiä naama mudan kautta.
Hyväksyt itsesi kun olet pärjäävä ja muita auttava. Sinun on vaikea hyväksyä itseäsi silloin kun olet paska ja epäonnistuja. Kun et jaksaisi mitään ja ajattelet rumia asioita toisista ja itsestäkin.
Vaan elämä on semmoista. Ei meistä ole tarkoituskaan kasvaa täydellisiä ihmisiä. Parhaansa yrittäminen ja nenilleen kaatuminen on inhimillistä ja myös tarpeeksi. Kun opit sietämään itseäsi ja omaa epätäydellisyyttäsi, näkemään omat pahuuden aihiosi, oman heikkoutesi, siedät ehkä paremmin myös muiden heikkoutta ja epätäydellisyyttä. Opit luopumaan ajattelusta "muut heikot" ja "minä vahva". Täällä me sortuilevat välillä sortuillaan ja välillä autellaan toisia sortuvia.
Joskus sattuu ja sekin on ihan ok. Nauti hyvistä hetkistä ja huonoina hetkinä muista että elämä on nousuja ja laskuja ja tämänkin päivän jälkeen tulee taas uusi ja toisenlainen päivä, uusi ja toisenlainen tunne ja olo. Ei täällä mikään ole pysyvää.
Tsemppiä!
Up