Mies ei oikein jaksa lapsiaan, muilla samaa ongelmaa?

Antaisitko ap ulkopuolisen huutaa lapsillesi?

Ei se muutu yhtään hyväksyttävämmäksi, jos sen tekee oma isä. Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Luulet asioiden muuttuvan uskomalla?

Lapsesi elävät vaihetta, joka määrittää tulevaisuudessa heidän käyttäytymistään ja valintojaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

Eli nyt puolustelet miehen käyttäymistä ja kerrot että ongelmaa ei olekaan.

Varmasti ihan jokaisessa perheessä on huonompia ja parempia kausia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeesti hirveetä lukea tällaista. Oma isä huutaa alle kouluikäisille lapsille. :(

Tuo huutaminen tuntuu pahalta jopa äidistä, jolla on aikuisen keinot käsitellä sitä.

Miltä se tuntuu lapsista, joilla niitä keinoja ei ole. :(

Samaa ajattelin. Täysin puolustuskyvyttömiä. :(

Mitkä on aikuisen keinot käsitellä huutamista, omaa tai muiden? Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle millaisia aikuiset ovat, ja olen kohta 40 v.

Eli et näe eroa 4 vuotiaan lapsen tai 40 vuotiaan aikuisen välillä?

Tavallaan en, koska itsekin ärsyynnyn heti jos en saa jotain mitä haluan tai tulee pettymys, ujostelen vieraita ihmisiä jne, en siis tiedä miten minun pitäisi käyttäytyä eri tilanteissa jotta käytös olisi aikuista. Tai vaikka tietäisin, en tiedä miksi en saisi reagoida siten kuten minusta tuntuu, eli miksi pitäisi tukahduttaa kaikki tunteet vain siksi että jonkun mielestä se on aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

No mitä se mies vastasi? Sehän on äärimmäisen olennaista teidän tilanteen kannalta?

Miten sinä puutut? Lasten kuullen? Viet sen viimeisenkin auktoriteetin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

Eli nyt puolustelet miehen käyttäymistä ja kerrot että ongelmaa ei olekaan.

Varmasti ihan jokaisessa perheessä on huonompia ja parempia kausia.

Enpäs.

Minä olen enemmän lasten kanssa + toimin puskurina välissä ettei tilanteet pääsisi eskaloitumaan mihinkään huutamiseen saakka päivittäin. Ongelmia on, suuriakin, mutta ei niin että lapsille päivittäin huudettaisiin aamusta iltaan. Minä olen vetänyt tässä melkoista kivirekeä, jotta lapsilla kuitenkin olisi mahd. normaali perhe-elämä.

Mies ei kuitenkaan ole ensisijaisesti mikään huutaja tai räyhääjä, vaan suurempi ongelma on se haluttomuus olla lasten kanssa ja negatiivinen suhtautuminen/ syrjään jättäytyminen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

No mitä se mies vastasi? Sehän on äärimmäisen olennaista teidän tilanteen kannalta?

Outoa että ap ei kertonut näistä miehen kanssa käydyistä keskusteluista ja miehen vastauksista jo avausviestissään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

No mitä se mies vastasi? Sehän on äärimmäisen olennaista teidän tilanteen kannalta?

Outoa että ap ei kertonut näistä miehen kanssa käydyistä keskusteluista ja miehen vastauksista jo avausviestissään?

Mitäs outoa siinä on? Varmaan sanomattakin selvää että asiasta on keskusteltu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

Eli nyt puolustelet miehen käyttäymistä ja kerrot että ongelmaa ei olekaan.

Varmasti ihan jokaisessa perheessä on huonompia ja parempia kausia.

Enpäs.

Minä olen enemmän lasten kanssa + toimin puskurina välissä ettei tilanteet pääsisi eskaloitumaan mihinkään huutamiseen saakka päivittäin. Ongelmia on, suuriakin, mutta ei niin että lapsille päivittäin huudettaisiin aamusta iltaan. Minä olen vetänyt tässä melkoista kivirekeä, jotta lapsilla kuitenkin olisi mahd. normaali perhe-elämä.

Mies ei kuitenkaan ole ensisijaisesti mikään huutaja tai räyhääjä, vaan suurempi ongelma on se haluttomuus olla lasten kanssa ja negatiivinen suhtautuminen/ syrjään jättäytyminen.

Ap

Negatiivinen suhtautuminen lapseen tuossa iässä on lapsen kehityksen kannalta paljon, paljon pahempi kuin huutaminen silloin tällöin. :(

Miksi se sinun mies huutaa teidän lapsille? Huutaako se töissä myös pomolle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni muuttui kun odotin esikoista. Oli kyllä innoissaan vauvasta muutaman viikon. Sen jälkeen pahalla tuulella jatkuvasti.

Toisen lapsen synnyttyä lähdin ja elämäni muuttui.

Miten helppoa olikaan hoitaa lapsia ja opiskella siinä sivussa. Kotona oli hyväntuulinen ja turvallinen ilmapiiri. Lapset olivat hyväntuulisia, kertoivat iloistaan ja suruistaan.

Nyt nuo lapset ovat jo aikuisia ja olen todella iloinen, että olin rohkea ja uskalsin tarjota heille kodin, missä on hyvä olla. :)

Olen harkinnut kyllä sitäkin vaihtoehtoa. Jotenkin sitä vaan haluaa viimeiseen saakka uskoa että asia saadaan korjattua..

Ap

Kyllä sen hyvinkin voi korjata. Jos mies tunnistaa nuo ongelmakohdat ja halua työstää niitä.

Minua olisi voinut kuvailla 2-3 vuotta sitten niin kuin aloittajan miestä. Olin jatkuvasti kireä, negatiivinen, ärähtelevä, arvaamaton. Ja se oli yksiselitteisesti ihan hirveän, hirveän väärin lapsia kohtaan, vaikka näin jälkikäteen ymmärrän vähän paremmin miten minusta, jonka piti olla se lempeä, läsnäoleva ja loputtoman kärsivällinen äiti (ja ensimmäiset vuodet olinkin), tuli sellainen.

Mutta oma vastuunsa aikuisena pitää tunnistaa ja tunnustaa ja joko tarttua härkää sarvista itse tai hankkia apua. Noin ei voi jatkua.

Niinpä. Olen sanonut miehelle että tunnistaako hän näitä itsessään, osaako sanoa mistä johtuu ja että kannattaisi harkita ammattiapua niiden työstämiseen.

En nyt jaksa vastailla mihinkään "luuletko että asiat uskomalla muuttuu ja katsotko vaan vierestä kun mies huutaa lapsille" juttuihin.

En usko enkä katso vierestä kun mies huutaa lapsille vaan kyllä puutun ja kyllä meillä käydään tästä asiasta ihan jatkuvasti keskusteluja. Välillä voi olla vähän parempia kausia ja sit taas näitä huonompia.

Ap

No mitä se mies vastasi? Sehän on äärimmäisen olennaista teidän tilanteen kannalta?

Outoa että ap ei kertonut näistä miehen kanssa käydyistä keskusteluista ja miehen vastauksista jo avausviestissään?

Mitäs outoa siinä on? Varmaan sanomattakin selvää että asiasta on keskusteltu.

No menikö se mies sinne terapiaan? Muuttiko käyttäytymistään?

Vierailija kirjoitti:

Miksi se sinun mies huutaa teidän lapsille? Huutaako se töissä myös pomolle?

Niinpä. Kodin ulnopuolella ollaan hissunkissun, mutta kun eteen sattuu puolustuskyvytön lapsi kodin seinien sisäpuolella, niin sillepä uskaltaakin huutaa.

Hyi, hyi ja hyi.

0/5

Miten te oikein jaksatte näitä sikamiesfantasioita päivät pitkät?

Menkää välillä olemaan läsnä niille lapsillenne älkääkä roikkuko koko päivää täällä.

Vierailija kirjoitti:

Lapset 6v ja 3v. Kaikki tekeminen lasten kanssa tuntuu olevan miehelle pakkopullaa. Kaikki lasten leikit ja touhut on hänelle rasite. Toivoin että kun lapset kasvaa pahimman pikkulapsiajan yli niin helpottaa. Ei ole helpottanut.. mies ei edelleenkään halua tehdä lasten kanssa juttuja, vaikka etenkin esikoisen kanssa voisi tehdä jo vaikka ja mitä.

Pahinta on että kun minä olen nyt palannut työelämään niin miehen pitäisi kotona ottaa isompaa roolia, esim. aamuisin hoitaa lapset päiväkotiin yms kun minä olen töissä. Ajattelin että ehkä sekin auttaa, kun hän saa yksin sitten hoitaa hommat tavallaan. Mutta ei :( Joka aamu mies on jo valmiiksi rasittunut ja naama nurinpäin koko ajatuksesta. Ja pahimmillaan on ollut sitä että illalla esikoinen kertoo miten isi taas hermostui aamulla, huusi, otti häneltä unilelun pois, heitti kirjan maahan tms. Lapset ON hankalia välillä aamuisin niinkuin varmaan jokainen vanhempi tietää, mutta ei noin silti voi toimia.

Mies joko kieltää tai vähättelee omaa käytöstään. Tai sitten lapsellisesti syyttää siitä lapsia "no arvaa mitä se teki / lapset ensin sitä ja tätä". Suoraansanottuna mielestäni hänen kasvatustaidot ja ymmärrys lasten kehitystasosta on puutteellisia ja pinna olematon. Ja minun sanat kaikuu kuuroille korville...

Kuulostaa siltä, että olet ominut lapset. Päättänyt ainoat oikeat toimintatavat lasten kanssa, miehen tapa ei ole kelvannut ja niin hän käi ulkopuoliseksi, eikä oppinut olemaan täysi vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se sinun mies huutaa teidän lapsille? Huutaako se töissä myös pomolle?

Niinpä. Kodin ulnopuolella ollaan hissunkissun, mutta kun eteen sattuu puolustuskyvytön lapsi kodin seinien sisäpuolella, niin sillepä uskaltaakin huutaa.

Hyi, hyi ja hyi.

Tällainen halveksunta ei auta ketään tilanteessa jossa vanhempi käyttäytyy aggressiivisesti, mutta se lisää häpeää ja kuormitusta ja nostaa kynnystä hakea apua. Se ruokkii väärin käyttäytyvän ihmisen uskoa siihen että hän on kelvoton ja menetetty sen sijaan että rohkaisisi muuttumaan. Aggressiivinen käytös ei edelleenkään ole kenenkään muun kuin aggressiivisesti käyttäytyvän vanhemman syy, mutta etkö mieluummin tekisi jotain hyödyllistä kuin haitallista jos on pakko osallistua?