Mitä voin tehdä mies"vihalleni"?

Omalla kokemuksella pidän kyllä yleisesti ottaen miehiä heikompana sukupuolena: vastuuta pakoilevana, psyykkisesti hauraana ja hyväksikäyttöön taipuvaisena, jos siihen mahdollisuus annetaan.

Tunnen kyllä miehiä, jotka eivät tällaisia ole, esim. isäni, jolla on ns. feminiinisiä ominaisuuksia kuten empaattisuus ja vastuuntunto. Hän onkin vahva mies. 

Olen myös suhteessani joutunut hyväksymään sen, että olen meistä se vahva ja vastuullinen, koska mies ei vaan kykene. Ja kuten ap, olen "riippuvainen" miehestä, koska kaipaan hänen seuraansa ja rakastankin, vaikkakaan en koe että olisimme tasavertaiset.

Älä odota mieheltä paljoa, vaan hyväksy että hän on heikompi ja epäluotettava, se on neuvoni aapeelle.

Vierailija kirjoitti:

Olen ruvennut miettimään että miksi viihdyn vain lesbojen ja biseksuaalinaisten seurassa vaikka olen itse heteronainen. Tajusin että syy on se, että nautin siitä että nämä naiset eivät elä miehiä varten. Olen hetero ja suhteessa, ja kaipaan miestä elämääni, mutta saamaan ainaan inhoan sitä että olen riippuvainen miehestä. Kaikki elämäni miehet, isä, lasteni isä ja tärkeät suhteet ovat pettäneet minut tavalla tai toisella. Minulle on muodostunut kuva siitä, että miehet ovat lusmuja, heikkoja ja pettureita. En siis puhu mistään kamalista sadisteista vaan ihan tavallisista miehistä. Perheiden työnjako, vastuu ja muu tuntuu lähes aina olevan naisilla. En ole pystynyt hyväksymään tätä, pidän miehiä jollakin tavoin heikompana ja "huonompana" sukupuolena. Varmaan oma suhtautuminen takaa sen, että en saakaan miehiltä mitään muuta. Tämänhetkisessä seurustelusuhteessa olen aika "alistuva", tuntuu että täytyy pitää miehelle yllä teatteria, että olen vähän tyhmempi ja avuttomampi kuin olenkaan, ettei hänen hauras miehinen egonsa kärsi. Todellisuudessa olen aina saanut itse hoitaa kaikki elämän vaikeat jutut, kuten kaikki tuntemani naiset. Naiset hoitaa lapset ja vanhenevat sukulaiset, työt, tiskit jne. Ärsyttää kun tähän päälle miehet pitävät valtaa koko maailmassa ja minäkin joudun elämään kaiken maailman paskojen Sipilöiden, Soinien ja Trumppien maailamssa. Toki rakastankin omaa miestäni, mutta syvällä mielessäni en koe tasavertaisuutta tai luottamusta. Miten teillä muilla naisilla, onko jollain oikea tasa-arvo kotonaan? En sitten ole kiinnostunut niistä vastauksista, joissa joku väittää omaa perinteistä tai muuten epä-tasa-arvoista suhdettaan tasa-arvoiseksi. Kysyn että onko aitoa kunnioitusta puolin ja toisin, uskotteko miesten kunniaan ja kunniallisuuteen siinä missä naisten?

Meillä on käsittääkseni tasa-arvoinen suhde. Meillä ei sillä lailla ole perinteistä sukupuoliroolijakoa esimerkiksi kotitöissä - se tekee, jolla on aikaa (ja se on viikolla mies, sillä hän on opiskelija kun taas minä olen kokopäivätöissä). Minut voi löytää niin keittiöstä pullaa leipomasta kuin takapihan aitaakin maalaamasta, samoin mies on meillä se joka leipoo leivät.

Luotan mieheeni sataprosenttisesti kumppanina. Hän tukee minua (hulluissakin) ideoissani ja minä tietysti kannustan vuorostani häntä. Molemmat saa mennä omia menojaan, mutta ollaan itseasiassa aika harvoin kavereiden kanssa ilman että toinen on mukana (poislukien harrastukset tietysti).

Mies ottaa oma-aloitteisesti vastuuta kodinhoidosta (olen kuullut näistä kummallisista mieslapsista, jotka eivät tee mitään ennen kuin käsketään ja jos sitten tekevät jotain, pitää kehua kuin ensimmäistä pottakakkaa tehdessä), kertoo päivittäin rakastavansa ja hemmottelee arjessa (kuten minäkin häntä). 

Kunnoitamme toistemme elämänkatsomusta (vähän "pakkokin", minä olen agnostikko ja mieheni isl*minuskotaustainen) ja olemme arvoiltamme ja moraaliltamme samoilla linjoilla. 

Ensimmäinen "harmoninen" suhde minulle, ei ikinä suurempia riitoja, ei pulaa seksistä tai luottamuksesta. 

Huomaan, että olen löytänyt itsestäni paljon samanlaisia tunteita. Tunteeni liittyvät erityisesti lasten kasvatukseen. Olen syntynyt 80 - luvulla ja sukupuolten tasa-arvoa on toitotettu kyllä lapsuudesta asti. Valitsin puolisoksi miehen, joka alusta asti kertoi haluavansa kovasti lapsia ja isäksi tuleminen oli tärkeää hänelle ihan henkilökohtaisella tasolla.

Tästäkin huolimatta koen olevani täydellisessä päävastuussa lapsista. Mies ei hanki lapsille vaatteita, harrastusvälineitä tai huolehdi hammaslääkäreistä, lääkkeistä tai neuvoloista. Pinna palaa lapsiin todella herkästi ja lasten kanssa puuhailu ei tule kuulonkaan jos kyse ei ole hänen mielenkiinnon kohteestaan joka on legoilla rakentelu. Ei ole ulkoillut lasten kanssa kuin muutaman kerran vuodessa. Ei lähde uimaan, hiihtämään tai luistelemaan. En nyt itsekään näitä juttuja rakasta, mutta ymmärrän, että parempi nämä taidot on vaan oppia, ettei sitten myöhemmin ole hankalaa. Mies ei tiedä minkä kokoisia vaatteita lapsemme käyttää, ei muista kavereiden nimiä ei tiedä päiväkodin hoitajien nimiä, ei tiedä lasten lempiruokia eikä lasten kiinnostuksen kohteita.

Jotenkin tuntuu, että joudun kannattelemaan miehen suhdetta lapsiin jatkuvasti. Miehen on myös hyvin vaikea sietää lasten tarvitsevuutta ja on aivan neuvoton, kun lapset on sairaana. Miehellä tuntui olevan täysin epärealistinen kuva vanhemmuudesta ja on nyt pettynyt lapsiin ja itseensä. Monesti olen miettinyt, että pärjäisin niin paljon paremmin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Nainen saa kahdesti,jopa useammin nimensä mieheltä. Ette ole tasa-arvoisia eikä miehet teitä kunnioita.

Pysy omissa ketjuissasi vaan. Et taida kauheasti lukea vastauksia, joita niihin saat, kun asia pitää samanlaisena naisten-tyhmiksi-haukkumisena tuoda joka ketjuun.

Se nyt vaan on viime ajat ollut niin, että suurin osa pareista haluaa perheille yhteisen sukunimen. Usein se on se miehen nimi, jota jatketaan, koska kaikille on itsestään selvää kuka lasten äiti on jne.

Kukaan ei kuitenkaan välitä pidätkö sinä oman nimesi, pitääkö miehesi omansa vai ottaako sinun nimesi vai haluatteko yhdistelmänimen. Laki ei pakota ketään ottamaan miehen nimeä ja naisten arvostelu tyhmiksi kanoiksi tämän nimiasian perusteella menee vähän yli.

Jos olet alistettu miessuhteissa niin toivon sinun lähtevän, olen myös pahoillani jos elämäsi miehet ovat kaikki olleet hirviösovinisteja.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että joudun kannattelemaan miehen suhdetta lapsiin jatkuvasti. Miehen on myös hyvin vaikea sietää lasten tarvitsevuutta ja on aivan neuvoton, kun lapset on sairaana. Miehellä tuntui olevan täysin epärealistinen kuva vanhemmuudesta ja on nyt pettynyt lapsiin ja itseensä. Monesti olen miettinyt, että pärjäisin niin paljon paremmin yksin.

Mies saa ainoana olla se tarvitseva, ja hänen eteensä kaikki on tehtävä kaikkien, tai pinna palaa. Tuttua.

Mä olen hyväksynyt sen ettei maapallo vain pyöri ilman minua. Joko olen totaalisen yksin, tai sitten kannattelen muita, näin se vain on. Ja vaikka nyt minulla onkin mies joka on oikeasti mies, eli sanaansa voi luottaa, on ehdottoman lojaali ja empaattinen, herkkäkin, niin silti se olen minä joka kannattelen yhteistä elämää. Jos esim kuolisin, niin mies alkaisi luultavasti juomaan(muuten ei ole juoja, mutta ikävät asiat käsitellään juomalla ellei ole vaimon syliä tarjolla pahan mielen purkuun) ja vaipuisi itsesääliin, kaikki jäisi rempalleen kodissa, töistä jäätäisiin pitkälle saikulle ja syötäisiin rauhoittavia ja unilääkkeitä.

Muut saisivat hoitaa, soitettaisiin äidille, ja siskoille, ei saataisi tehtyä mitään kun on niin paha mieli. 

Jos mieheni kuolisi, mikään muu ei muttuisi kuin se että miestä ei enää elämässäni olisi. Nousisin aamulla, keittäisin kahvit ja menisin töihinn. Talo olisi moitteetoon kuten nytkin.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kokemuksella pidän kyllä yleisesti ottaen miehiä heikompana sukupuolena: vastuuta pakoilevana, psyykkisesti hauraana ja hyväksikäyttöön taipuvaisena, jos siihen mahdollisuus annetaan.

Tunnen kyllä miehiä, jotka eivät tällaisia ole, esim. isäni, jolla on ns. feminiinisiä ominaisuuksia kuten empaattisuus ja vastuuntunto. Hän onkin vahva mies. 

Olen myös suhteessani joutunut hyväksymään sen, että olen meistä se vahva ja vastuullinen, koska mies ei vaan kykene. Ja kuten ap, olen "riippuvainen" miehestä, koska kaipaan hänen seuraansa ja rakastankin, vaikkakaan en koe että olisimme tasavertaiset.

Älä odota mieheltä paljoa, vaan hyväksy että hän on heikompi ja epäluotettava, se on neuvoni aapeelle.

Mä kyl mieluummin etsisin hyvän ja vahvan miehen kuin tyytyisin heikkoon epäluotettavaan turhakkeeseen. Miten sellaista vois muka kunnioittaa ja rakastaa? Toinen vaihtoehto on olla sinkku, naiset aika usein valitsevat tämän tien jos hyvää miestä ei löydy (naiset kun pärjäävät paremmin omillaan, mikäs siinä, ei oo ketään hyväksikäyttäjää jaloissa imemässä voimavaroja).

Naiset/äidit, kiinnittikää huomiota millaisia miehiä pojistanne kasvatatte. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kokemuksella pidän kyllä yleisesti ottaen miehiä heikompana sukupuolena: vastuuta pakoilevana, psyykkisesti hauraana ja hyväksikäyttöön taipuvaisena, jos siihen mahdollisuus annetaan.

Tunnen kyllä miehiä, jotka eivät tällaisia ole, esim. isäni, jolla on ns. feminiinisiä ominaisuuksia kuten empaattisuus ja vastuuntunto. Hän onkin vahva mies. 

Olen myös suhteessani joutunut hyväksymään sen, että olen meistä se vahva ja vastuullinen, koska mies ei vaan kykene. Ja kuten ap, olen "riippuvainen" miehestä, koska kaipaan hänen seuraansa ja rakastankin, vaikkakaan en koe että olisimme tasavertaiset.

Älä odota mieheltä paljoa, vaan hyväksy että hän on heikompi ja epäluotettava, se on neuvoni aapeelle.

Mä kyl mieluummin etsisin hyvän ja vahvan miehen kuin tyytyisin heikkoon epäluotettavaan turhakkeeseen. Miten sellaista vois muka kunnioittaa ja rakastaa? Toinen vaihtoehto on olla sinkku, naiset aika usein valitsevat tämän tien jos hyvää miestä ei löydy (naiset kun pärjäävät paremmin omillaan, mikäs siinä, ei oo ketään hyväksikäyttäjää jaloissa imemässä voimavaroja).

Naiset/äidit, kiinnittikää huomiota millaisia miehiä pojistanne kasvatatte. 

Ja millaisen isän lapsillenne valitsette! Siittämään pystyy kuka hyvänsä, mutta todelliset vastuunkantajat ovat harvemmassa. Isän merkitystä lapsen kasvulle ei voi vähätellä jos sellainen perheestä löytyy.

En ole koskaan tuntenut miestä, joka olisi kunnollinen ja välittäisi ja huolehtisi muista kuin itsestään, jos edes itsestään. En tunne miehiä, jotka eivät petä ja valehtele. Olisi edes joku, jolta voisi odottaa suunnilleen samaa kuin itseltäni odotan suhteessa muihin, en vaadi supervoimia!

Olen seurustellut muutaman kerran, ollut kerran naimisissa ja isä ja velikin minulla on. Miehistä ei ole juuri ollut iloa elämässäni, hyötyä ei senkään vertaa, ennemminkin päinvastoin.

Haluaisin miehen, löytää siis edes yhden, luotettavan ja tasaveroisen kumppanin, en sillä tavalla "vihaa" miehiä tai ketään. Mutta ei ole tullut vastaan. Kaikkea muuta sen sijaan ihan riittämiin...

Ystäviä mulla on, naispuolisia lähinnä ja muutama mies, joitten kanssa olen aika vähän tekemisissä.  Ovat ihan ok joskus kaverina, mutta ei tarpeeksi hyviä kumppaniksi hyvistä syistä, joita en nyt tähän luettele, esimerkkinä paha pihiys, laiskuus ja se, että heillä kuluu aika ns. omiin juttuihin, vaikka ovatkin hakeneet vähän läheisempää suhdetta, eivät siis pystyisi panostamaan siihen juuri mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kokemuksella pidän kyllä yleisesti ottaen miehiä heikompana sukupuolena: vastuuta pakoilevana, psyykkisesti hauraana ja hyväksikäyttöön taipuvaisena, jos siihen mahdollisuus annetaan.

Tunnen kyllä miehiä, jotka eivät tällaisia ole, esim. isäni, jolla on ns. feminiinisiä ominaisuuksia kuten empaattisuus ja vastuuntunto. Hän onkin vahva mies. 

Olen myös suhteessani joutunut hyväksymään sen, että olen meistä se vahva ja vastuullinen, koska mies ei vaan kykene. Ja kuten ap, olen "riippuvainen" miehestä, koska kaipaan hänen seuraansa ja rakastankin, vaikkakaan en koe että olisimme tasavertaiset.

Älä odota mieheltä paljoa, vaan hyväksy että hän on heikompi ja epäluotettava, se on neuvoni aapeelle.

Mä kyl mieluummin etsisin hyvän ja vahvan miehen kuin tyytyisin heikkoon epäluotettavaan turhakkeeseen. Miten sellaista vois muka kunnioittaa ja rakastaa? Toinen vaihtoehto on olla sinkku, naiset aika usein valitsevat tämän tien jos hyvää miestä ei löydy (naiset kun pärjäävät paremmin omillaan, mikäs siinä, ei oo ketään hyväksikäyttäjää jaloissa imemässä voimavaroja).

Naiset/äidit, kiinnittikää huomiota millaisia miehiä pojistanne kasvatatte. 

Jep. Mieheni lasten äiti kasvattaa pojasta vellipeersettä, jota oiotaan sitten silloin kun lapset ovat meidän luonamme. 10v poika joka ei ole koskaan kuorinut perunoita, ei osaa keittää vettä, ja monta muuta asiaa joita kotona ei saa tehdä koska on poika, mutta joka oppii meidän luonamme ettei ole poikien ja tyttöjen töitä, vaan jokainen tekee itsen ja toisen eteen. Exä myös vaihtoi mieheni toiseen aikoinaan, koska mies "ei tehnyt kotona mitään," tai siis teki kaiken väärin kun ei tehnyt juuri niin kuin vaimo opastaa.

Uusi miehensä ei tee kotona lasten mukaan mitään, kun taas minun mieheni(hänen eksänsä) tekee kotona yhtälailla kuin minäkin. Että hyvin vaihdettu! :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kokemuksella pidän kyllä yleisesti ottaen miehiä heikompana sukupuolena: vastuuta pakoilevana, psyykkisesti hauraana ja hyväksikäyttöön taipuvaisena, jos siihen mahdollisuus annetaan.

Tunnen kyllä miehiä, jotka eivät tällaisia ole, esim. isäni, jolla on ns. feminiinisiä ominaisuuksia kuten empaattisuus ja vastuuntunto. Hän onkin vahva mies. 

Olen myös suhteessani joutunut hyväksymään sen, että olen meistä se vahva ja vastuullinen, koska mies ei vaan kykene. Ja kuten ap, olen "riippuvainen" miehestä, koska kaipaan hänen seuraansa ja rakastankin, vaikkakaan en koe että olisimme tasavertaiset.

Älä odota mieheltä paljoa, vaan hyväksy että hän on heikompi ja epäluotettava, se on neuvoni aapeelle.

Mä kyl mieluummin etsisin hyvän ja vahvan miehen kuin tyytyisin heikkoon epäluotettavaan turhakkeeseen. Miten sellaista vois muka kunnioittaa ja rakastaa? Toinen vaihtoehto on olla sinkku, naiset aika usein valitsevat tämän tien jos hyvää miestä ei löydy (naiset kun pärjäävät paremmin omillaan, mikäs siinä, ei oo ketään hyväksikäyttäjää jaloissa imemässä voimavaroja).

Erinomainen neuvo, todella. Myös erittäin teoreettinen ja vaikea käytännössä noudattaa. Luulin minäkin että löysin vahvan ja hyvän miehen. Alkuun siltä vaikuttikin, kunnes asioita alkoi paljastua. Elämänkumppanista on ikävä hankkiutua eroon vain siksi, että hänessä on puutteita. Häntä kuitenkin rakastaa. 

Ja kun näitä miehiä on jo aiemmin tullut testattua useita ja niistä on hankkiuduttu eroon milloin mistäkin hyvästä syystä, tulee hetki, jolloin toteaa että tämä mies saa nyt luvan olla riittävän hyvä. Täydellisyyttä on vaikea löytää.

se jota lainasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kokemuksella pidän kyllä yleisesti ottaen miehiä heikompana sukupuolena: vastuuta pakoilevana, psyykkisesti hauraana ja hyväksikäyttöön taipuvaisena, jos siihen mahdollisuus annetaan.

Tunnen kyllä miehiä, jotka eivät tällaisia ole, esim. isäni, jolla on ns. feminiinisiä ominaisuuksia kuten empaattisuus ja vastuuntunto. Hän onkin vahva mies. 

Olen myös suhteessani joutunut hyväksymään sen, että olen meistä se vahva ja vastuullinen, koska mies ei vaan kykene. Ja kuten ap, olen "riippuvainen" miehestä, koska kaipaan hänen seuraansa ja rakastankin, vaikkakaan en koe että olisimme tasavertaiset.

Älä odota mieheltä paljoa, vaan hyväksy että hän on heikompi ja epäluotettava, se on neuvoni aapeelle.

Mä kyl mieluummin etsisin hyvän ja vahvan miehen kuin tyytyisin heikkoon epäluotettavaan turhakkeeseen. Miten sellaista vois muka kunnioittaa ja rakastaa? Toinen vaihtoehto on olla sinkku, naiset aika usein valitsevat tämän tien jos hyvää miestä ei löydy (naiset kun pärjäävät paremmin omillaan, mikäs siinä, ei oo ketään hyväksikäyttäjää jaloissa imemässä voimavaroja).

Erinomainen neuvo, todella. Myös erittäin teoreettinen ja vaikea käytännössä noudattaa. Luulin minäkin että löysin vahvan ja hyvän miehen. Alkuun siltä vaikuttikin, kunnes asioita alkoi paljastua. Elämänkumppanista on ikävä hankkiutua eroon vain siksi, että hänessä on puutteita. Häntä kuitenkin rakastaa. 

Ja kun näitä miehiä on jo aiemmin tullut testattua useita ja niistä on hankkiuduttu eroon milloin mistäkin hyvästä syystä, tulee hetki, jolloin toteaa että tämä mies saa nyt luvan olla riittävän hyvä. Täydellisyyttä on vaikea löytää.

se jota lainasit

Yksi ongelma on juuri myös se, että naiset eivät vaadi miehiltä tasokkuutta. Siksi näitä pettäjiäkin on niin saakelisti: aina on joku nainen joka antaa toistuvasti anteeksi. Mut ei kait siin, hyvä jos pystyt olemaan valintaasi tyytyväinen. Mä en pystyis olemaan heikkoon ja epäluotettavaan mieheen tyytyväinen. Monenlaiset muunkaltaiset virheet voin helposti katsoa sormien läpi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen saa kahdesti,jopa useammin nimensä mieheltä. Ette ole tasa-arvoisia eikä miehet teitä kunnioita.

Se nyt vaan on viime ajat ollut niin, että suurin osa pareista haluaa perheille yhteisen sukunimen. Usein se on se miehen nimi, jota jatketaan, koska kaikille on itsestään selvää kuka lasten äiti on jne.

Miten niin on itsestäänselvää? Voihan sitä epäillä äitipuoleksi/isän uudeksi naisystäväksi jne. varsinkin jos on eri sukunimi kuin lapsella.

Meillä oli selvää että lapset saa mun sukunimen, minä kun heidän asiansakin yleensä hoidan: neuvolat, lääkärit, kouluasiat ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen saa kahdesti,jopa useammin nimensä mieheltä. Ette ole tasa-arvoisia eikä miehet teitä kunnioita.

Se nyt vaan on viime ajat ollut niin, että suurin osa pareista haluaa perheille yhteisen sukunimen. Usein se on se miehen nimi, jota jatketaan, koska kaikille on itsestään selvää kuka lasten äiti on jne.

Miten niin on itsestäänselvää? Voihan sitä epäillä äitipuoleksi/isän uudeksi naisystäväksi jne. varsinkin jos on eri sukunimi kuin lapsella.

Meillä oli selvää että lapset saa mun sukunimen, minä kun heidän asiansakin yleensä hoidan: neuvolat, lääkärit, kouluasiat ym.

Puhe oli siitä miksi nainen ottaa miehen sukunimen tai miksi halutaan perheelle yhteinen sukunimi, vaikka ihan yhdessä keksitty. Silloin äidillä on yleensä lasten kanssa sama sukunimi. Ei haittaa ollenkaan, että joissain perheissä se on äidin nimi. Tuo aiempi provo vaan kulkee ketjusta ketjuun haukkumassa naisia aivottomiksi kanoiksi tämän valinnan perusteella. Itse menin nuoren naimisiin ja otin miehen hemmetin ruman sukunimen, oltaisiin asiasta ehkä enemmän käyty keskustelua jos oma perheeni ei olisi ollut niin ongelmineen, etten välittänyt pitää omaa huonomaineista nimeäni. Miksi se on edes enemmän naisen alistamista kuin miehen pistäminen isojen häiden maksajaksi. Voi se sitä olla tai jollekin vain iloinen perinne. Suomessa kuitenkin jokainen saa itse valita sen sukunimensä ja on vain surullista jos joku ottaa miehen nimen muka pakosta, silloin se suhde on muutenkin kajahtanut.

Samaa olen ihmetellyt, mies on, ei ota vastuuta muusta kun itsestään ja omista jutuistaan. Aina se näin päin kääntyy, pitää pyydellä tekemään kotitöitä vaikka teettää niitä itsekin. Minulle ei miehestä ole kun harmia. Tekee mieli kärrätä kaatopaikalle koko turhake.

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen ihmetellyt, mies on, ei ota vastuuta muusta kun itsestään ja omista jutuistaan. Aina se näin päin kääntyy, pitää pyydellä tekemään kotitöitä vaikka teettää niitä itsekin. Minulle ei miehestä ole kun harmia. Tekee mieli kärrätä kaatopaikalle koko turhake.

No mikset kärrää? On varmasti tuskaa elää ihmisen kanssa, josta on vain noin kaunista sanottavaa. Vai ennustatko, ettei asenteellasi ole parempaakaan luvassa?

Mä pidän tätä poliittisena. Tällä tavalla miehet kasvatetaan patriarkaatissa... Kasvatetaan muka koviksi äijiksi, mutta oikeasti se tarkoittaa sitä, että miehet eivät esimerkiksi opi keskimäärin käsittelemään tunteitaan ollenkaan ja musertuvat heti kun isompia haasteita tulee. Naurattaa suorastaan kovat machomiehet nykyään.